AKSELI HIETARINTA

POSTIMIES JA LIETOLAISTEN VALOKUVAAJA 

 

Teksti:Marja-Riitta Perttula

 

Posti-Akseli, Posti-Aksu, oikealta nimeltään Kalle Akseli Hietarinta oli useimpien lietolaisten tuntema mies, koska hän miehuusvuosinaan kuljetti päivittäin postia. Vasta Posti-Akselin kuoleman jälkeen on saanut valaistusta toinenkin elämäntyö.

Akseli Hietarinta oli nimittäin Liedon ensimmäisiä – ellei ensimmäinen – kylä- ja muotokuvaaja. Työ olisi joutunut unohduksiin, mutta naapuri Juhani Nuppula pelasti viime tingassa jätelavalta yli kahdeksansataa lasinegatiivia, jotka puolestaan toinen naapuri Pekka Jokila digitoi. Kamera oli säilynyt naapurikylässä Pakulan tilan kotimuseossa.

Valokuvaaja Akseli Hietarinnan työ ajoittuu 1920-luvun puolivälistä 1940-luvun alkuun. Akseli Hietarinta on tallentanut huomattavan määrän Liedon ajankuvaa, ihmisiä, eläimiä, ajoneuvoja, työntekoa, interiöörejä, rakennuksia, maisemia. Yksityisellä ihmisellä oli harvoin kallista kameraa; Turussa oli toki voitu otattaa henkilökuvia jo vuosikymmeniä. Vasta itsenäistynyt Suomi nosti suomalaisten itsetuntoa ja yritteliäisyyttä. Itsenäistyneitä pientiloja kohensivat ahkerat kädet, ja itsenäistyneet asukkaat halusivat ikuistuttaa itsensä suurimman elämäntyönsä, oman talon, edessä. Lapset, rippikoululaiset, pariskunnat, syntymäpäiväsankarit ja vihdoin vainajat arkussaan tulivat kuvatuiksi; heistä jäi maailmaan kuvaushetken silmänräpäys, muisto – he ovat olleet olemassa,

he ovat olleet kuvaamisen arvoisia, he jatkavat elämäänsä jossain vanhassa albumissa, ehkä nimeltään tuntemattomina. Akseli Hietarinnan kuvissa näkyy kotopitäjän koko kuva, sen ystävälliset, savitöyräisiin ja kallioisiin mäkiin muotoutuneet äidinkasvot.

 

Vanhemmat ja Akselin syntymä

 

Kalle Akseli Hietarinta syntyi 15.6.1899 Liedossa Bränikkälän kylässä. Koti sijaitsi vanhan Hämeentien varrella Lepomäen torpassa. Vanhemmat olivat suutari ja postinkantaja Karl Johan Kuhlberg (27.1.1856 – 7.6.1924) ja Sofia Wilhelmiina, o.s. Lunden (20.5.1860 – 7.12.1900). Heidät on vihitty 22.8.1880, jolloin Karl Johanin ammatiksi kirkonkirjoihin on merkitty suutarinoppilas. Sukunimi Kuhlberg suomennettiin  vuoden 1896 tienoilla Hietarinnaksi ja isän etunimi Karl Johan suomentui Kalle Juhoksi, mutta joissakin asiakirjoissa isä esiintyy vielä Kuhlbergina, äiti Hietarintana.

 

Vanhempien sukusidoksia

 

Akselin tuleva isä Karl Johan Kuhlberg oli ilmeisesti ollut pitäjänsuutarin Kristian Lundenin  opissa Pyhällön kylässä ja saanut siis vaimokseen suutarin tyttären Sofia Wilhelmiinan. Yksi 2.5.1892 kuolleen pitäjänsuutari Lunde(i)nin jälkeen toimitetun kalunkirjoituksen allekirjoittajista on juuri Karl Kuhlberg, joka on toiminut asiassa vaimonsa edusmiehenä. Hän on osannut kirjoittaa nimensä eikä ole tyytynyt pelkkään puumerkkiin. Nimensä on asiakirjaan osannut kirjoittaa myös suutarin oma poika Johan (Juho) Lunden (1871 -1945), joka jatkoi isänsä ammattia. Hänen mäkitupansa sijaitsi Kiusalan kylässä Rauvolan talon maalla. Kansalaissodan aikana hän toimi punaisten päällikkönä ja pakeni tappion jälkeen Neuvostoliiton puolelle, jonne häntä seurasivat myös vaimo ja tytär. Vuonna 1920 Lundenit ovat kuitenkin palanneet, koska on olemassa tuona vuonna laadittu maanlunastusasiakirja.

 

Liedossa on kaikki

 

Akseli Hietarinnan suku näyttää perilietolaiselta. Äiti Sofia Wilhelmiina on siis kasvanut Pyhällön kylässä suutari  Lundenin tyttärenä, isä Karl Johan Kuhlberg puolestaan Hyvättylän kylässä noin kymmenen kilometrin päässä. Heidän oma kotinsa perustettiin  näiden kylien puoliväliin, Bränikkälään, jonne Isontalon maalle, kauniille koivuiselle mäelle rakennettiin Lepomäki-niminen talo. Perheen äiti Sofia Wilhelmiina kuoli  vain nelikymmenvuotiaana vuonna 1900. Kalle Akseli oli tuolloin vasta puolitoistavuotias. Isä avioitui pian Paimiossa 10.1.1860 syntyneen Emilia Nikanderin kanssa. Myös äitipuoli löytyi läheltä; hän oli ollut palveluksessa Lepomäen naapurissa, Bränikkälän Keskitalossa.

 

Luultavasti  Akselin isä Karl Johan Kuhlberg – vuodesta 1896 siis Kalle Juho Hietarinta - on harjoittanut Lepomäessä suutarintointa, mutta hän on kantanut myös postia, minkä toimen oheen ovat hyvin sopineet vakuutusasiamiehen ja lehtiasiamiehen tehtävät. Niissä tarvittiin kirjoitustaitoa, mikä tuohon aikaan ei ollut kovin yleistä. Postinkannon ja lehtiasiamiehen tehtävät Akseli peri isältään, luultavasti jo ennen tämän kuolemaa, joka tapahtui 1924 isän ollessa 68-vuotias.

 

Isän kuoltua Lepomäki myytiin ja siihen muuttivat Keskitalon talonpidosta luopuneet Kustaa ja Amanda Keskitalo Fanni-tyttärensä kanssa. Akseli ja äitipuoli Emilia muuttivat, mutta taas hyvin lähelle, nimittäin Pokkolan Kekälmäkeen Hämeentien varrelle Raitasen torppaan. Akseli siis huolehti äitipuolestaan vuosia. Oman pienen, yhden huoneen talonsa Akseli rakensi vasta 1930-luvun puolivälissä, samoihin aikoihin, kun äitipuoli siirtyi ajasta ikuisuuteen Liedon uudessa vanhainkodissa 8.8.1935. Elämänpiiri ei nytkään kauaksi laajennut, sillä Akselin talo sijoittui  Lepomäen ja Hämeentien välimaastoon.

 

Akselin sisarukset ja sukulaiset

 

Kalle Akselin lisäksi Hietarinnan perheessä oli kaksi tytärtä. Fanni (s.26.9.1888), myöh. Kaasinen (?) , muutti Raunistulaan ja työskenteli Suomen Pultti Oy:ssä Turussa Kalevantiellä. Fannin työnä oli valmistaa ns. kuumia pultteja, ja työolot olivat sellaiset, että hän sai rintaansa elinikäiset palovammat. Myös Fannin tytär Ulla Hietarinta, myöh. Auranen, alkoi juoksutyttönä tehtaalla ja kohosi vähitellen keskeisiin tehtäviin, niin että kun tehtaan omistussuhteet muuttuivat, Ullalta kuuluu löytyneen kaikki tehdasta koskeva tieto. Suku nimitti Fannin tytärtä Pultti-Ullaksi.

 

Toinen perheen tytär Aino (s. 13.2.1893), myöh. Järnmark, muutti Helsinkiin ja työskenteli jatkosodan aikana mm. kulkutautisairaalassa. Hänen tytärtään kutsuttiin Pikku-Ullaksi erotukseksi serkustaan Pultti-Ullasta.

 

Suku piti tiiviisti yhtä. Fanni Hietarinta vieraili usein Liedossa veljensä Akselin luona ja Yliskulmalla serkkunsa Lempi Saarisen (o.s. Lunden) ja tämän miehen Nikolai Saarisen kotona Kurimon tilalla. Viimeisten sotien aikana sekä Fannin että Ainon tyttäret olivat Kurimossa ns. sotaa paossa, ja ainakin Pikku-Ulla kävi kouluakin Yliskulmalla. Akselin yhteydenpidosta kertovat monet valokuvat, joita on otettu suutarieno Lundenin perheestä, Lempi-serkun perheestä ja tietysti omista sisaruksista ja heidän lapsistaan.

 

1900-luvun alkukymmenien poliittiset ristiriidatkaan eivät voittaneet sukutunnetta. Akseli Hietarinta oli suojeluskuntalaisia, mutta hänen osallistumisestaan vuoden 1918 tapahtumiin ei ole tietoa. Vanhoilla päivillään hän suhtautui politiikkaan neutraalisti, myötäillen. Eno, suutari Juho Lunden taas oli punaisten puolella, mutta kun IKL:n ja ns. Lapuanliikkeen aika muilutuksineen koitti 1920- ja 1930-luvun vaihteessa, oli Akseli Hietarinta aseineen enonsa tukena sinä yönä, jolloin tiedettiin muiluttajien saapuvan sosialidemokraattina valtuustossa toimineen suutarin oven taakse. Tapahtumasta on sanasanainen kuvaus fil. maist. Marja-Riitta Perttulan näytelmässä Balladi Tootulan Jalmarista. Paikalla oli Lundenin tyttären Lempin poika Pentti Artturi Saarinen (s.1921- 1991), jonka oli määrä olla kamarin sängyn alla ja painaa joka sana mieleensä, niin että ikänsä muistaisi, mikäli isoisälle tapahtuisi jotain.

 

Sukutunteen vaikutusta oli varmaan siinäkin, että Akseli Hietarinta luovutti 1980-luvulla kameransa Pokkolan Pakulan talon museoaittaan, koska talon vanhaisäntä oli juuri tuo kamarin sängyn alla pikkupoikana pelännyt Pentti Saarinen. Samassa museoaitassa säilytetään muuten Juho Lundenin suutarinverstaan työkaluja.

 

Luonnehdintaa

 

Akseli Hietarinnasta kerrotaan monia tarinoita, jotka ovat säilyneet vielä seuraavankin sukupolven muistissa, vaikka hänen oma ikäluokkansa on jo poissa. Memoraateissa korostuu huumori, joka usein saa itseironisia piirteitä. Hän oli maalaisyhteisön vähäisiä, mitä tulee omistamisen statukseen, ja häntä rasitti syntymävikana saatu kitalakihalkio, jota tuolloin ei korjattu, mutta joka haittasi hänen puhettaan ja ehkäpä menestystä naismaailmassa. Akseli Hietarinta eli elämänsä poikamiehenä. Asia tietysti kiinnosti ihmisiä kovasti. Eläkepäivinään Akseli sanoikin, että menee naimisiin vasta, kun täyttää yhdeksänkymmentä vuotta. Tämä siitä syystä, ettei pappi voi moittia hänen ryhtyneen moiseen lapsellisuuttaan.

 

Epäselvä puhe aiheutti joskus väärinkäsityksiä, jotka kaskuina saivat siivet. Akseli ei pystynyt lausumaan s-äännettä, k-äänne lähenteli h:ta. Varmaan häntä tuon vian tähden pilkattiinkin - ajan tapaan, mutta huumorilla kaiketi Akseli tämän usein torjui.

 

Postinkantajan toimen ohella Akselilta hoituivat kätevästi lehtiasiamiehen tehtävät. Kerrankin hänen piti kysyä talon isännältä: -Tilaaks Suomen Kuvalehden? mutta kysymys tulikin muotoon: -Tilaakh Huomen Kuvalehden? Tähän isäntä hyväntahtoisesti: - Kyllä minä sen Kuvalehden tänäänkin voin tilata.

 

Kerran taas Hietarinnalla pelattiin korttia, ja eräs pelaaja keikkui jatkuvasti tuolillaan. Akseli huolestui tuolistaan: - Ei he ol mikkään iikkuhtuoli.

 

Posti-Akselina isän jäljille

 

Akseli Hietarinta ryhtyi siis jatkamaan isänsä työtä postinkantajana. Hänet tunnettiinkin koko elämänsä ajan liikanimellä Posti-Akseli tai Posti-Aksu. Postireitti oli varsin mittava, eikä kulkuneuvoja ollut muuta kuin  polkupyörä, jota piti isojen lumien aikaan vain taluttaa, koska teitä ei aamuvarhain aina aurattu. Työpäivä venyi pitkäksi. Aamulla piti lähteä Pränikkälästä Kirkonkylään ottamaan seitsemän maissa postiauton tuomiset; sitten postimies kulki reittiä Rähälä - Vintala – Liedon asema (josta postisäkki) – Hakula – Mäkkylä – Kirkonkylä – Ankka. Ankan kyläläiset saivatkin odotella postiaan iltahämäriin asti.  Kun oppikoululaiset kiipesivät Turun-junaan siinä kahdeksan korvilla, postinjakajat olivat jo asemalla lajittelemassa postia, ja mukana oli Bränikkälästä asti tullut myös Posti-Akseli. Asemankulman pikkupojat kiusasivat Akselia, mitä ei juuri tapahtunut  kotipuolessa.

 

 Joskus Posti-Akseli poikkesi myös Vanhan Tampereentien varrelle Haagaan. Postia kannettiin kuutena päivänä viikossa, satoi tai paistoi. Lepotaukojakin tarvittiin, samoin ruokaa. Tiedossa on, että Akseli poikkesi torstaisin Nautelan kartanoon, jossa oli säännöllisesti listalla hernekeittoa ja pannukakkua; tiistain ateria tarjottiin Mäkkylän Veijulassa ja keskiviikkona naapurissa, Tuomolassa.

 

Ei ole tiedossa, miten pitkä oli Posti-Akselin ura. Muistitiedon mukaan Akseli Hietarinta kantoi postia vielä 1960-luvun alkupuolella. Valtio kohteli uskollista postimiestään tylysti: kun Akselilla ei ollut varsinaista nimitystä toimeen, häneltä ensin evättiin koko eläke, mutta kun se lopulta hänelle hyvin vaivoin myönnettiin, hyvin vaivainen se olikin.

 

Omassa talossa

 

Akseli Hietarinnan oma koti, yhden huoneen käsittävä tupa, oli Isotalon maalla;  tontin vuokra eli taksvärkki oli yksi työpäivä talossa. Muonapäivä suoritettiin usein perunamaalla. Kun talo vaihtoi omistajaa, Akselille tuli vapautus taksvärkistä. Vaalean punertavanruskeaksi maalatun talon ympärille nousi puutarha pensasaitoineen ja monine kasveineen. Kaunis kokonaisuus rikkoontui 1950-luvun puolivälissä, kun Hämeentietä oikaistiin. Puutarha jäi torsoksi.

 

Akseli oli keräilijä. Tätä saattoi harrastaa päätoimen ohessa, sillä tienvarsilta löytyi monenlaista, ennen kaikkea tarpeelliset polttopuut. Kaikki löydetty mahtui Akselin varastoihin. Vanhan kansan ihmisenä Akseli ei heittänyt mitään pois. Jouluisin Akselin ikkunasta näkyi ulos joulukuusi. Sama kuusi saattoi näkyä ikkunasta vielä juhannuksenakin, nyt tosin ilman neulasia. Kokoelmissaan Akselilla oli mm. mittava joukko auton pölykapseleita. Loppuvuosina talon ulkoseinät olivat täynnä linnunpönttöjä. Linnunlaulu täytti kesäisin pihan, eikä hyttysistä varmaan ollut haittaa. Tuvan ja kylmän varastohuoneen välinen seinä oli päällystetty Työmies-askeilla, jotka oli kiinnitetty naulaamalla. Hyvä lämmöneristyskeino sekin lautarakenteisessa talossa. Kierrättäjänä Akseli oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Elämäntapa kertoo myös ennakkoluulottomuudesta ja luovasta ajattelusta sekä itsenäisenä elävän miehen vapaudesta.

 

Kun Akseli Hietarinta täytti 60 vuotta, kyläläiset järjestivät hänelle yllätyksen. Kun päivänsankari hävisi aamuhämärissä työmatkalleen Hämeentien mutkaan, kylän naisväki ryntäsi siivoustalkoisiin Akselin tupaan, ja vuosien saatossa kerääntynyt ylimääräinen tavara kannettiin metsään, tarkoituksena polttaa se myöhemmin. Pikavauhtia miehet uusivat talon huopakaton kirkkaanpunaisella huovalla. Kun onnellisen tietämätön päivänsankari läheni kotiaan, hänelle tuli kiire, kun luuli talonsa katon syttyneen palamaan. Naisväen siivoustyöhönkään hän ei ollut ihan tyytyväinen, ja metsään kannetut kapineet siirtyivät vaivihkaa takaisin. Tavaraa oli loppuaikoina niin paljon, että lattialla oli vain käytävät ovelta hellalle, pöydän ääreen ja vuoteelle.

 

Talo on purettu asukkaansa kuoleman jälkeen. Paikalla on vain pieni kumpare, jossa vielä kasvaa joitakin puutarhan pensaita.

 

Yhdistystoiminta

 

Akseli Hietarinnan jäämistössä on säilynyt kaksi jäsenkirjaa. Liedon suojeluskuntaan Hietarinta on liittynyt19-vuotiaana nuorukaisena 20.8.1918, siis kansalaissodan jälkeen.  Jäsenkirjan numero on yhdeksän, ja Hietarinta mainitaan torpparin pojaksi, mitä mainintaa on ilmeisesti pidetty tärkeänä; liittyiväthän vuoden 1918 tapahtumat nimenomaan torppariasiaan. Sosiaalisen asemansa vuoksi Hietarinnan olisi pitänyt kuulua vastakkaiseen leiriin. Mistä johtunee, mutta jäsenyys on varmennettu vasta 1.12.1919. Tämän on varmistanut Liedon suojeluskunnan leimalla kansliapäällikkö Einar Tuomola. Postimiehen värvääminen jäseneksi on ollut suojeluskunnalle tärkeää. Postinkantajalta saa tietoa erilaisista tienkäyttäjistä ja asukkaille tulleista lehdistä ja kirjeistä.

 

Jäsenelle on annettu venäläinen kivääri, sata kappaletta harjoituspatruunoita, aseen puhdistustarpeita sekä lakki, talvitakki ja –housut.

 

Suojeluskunnan alkuvaiheista on muutamia kuvia, jäsenen numero yhdeksän ottamia, kuten kuva omasta talosta – myöhemmin manttaali -  ja paraatista.

 

Toinen jäsenkirja on Liedon Yliskulman nuorisoseuran. Päiväys on 8.5.1927, kirjurina on Taimi Heikkilä. Akseli Hietarinnan titteliksi on merkitty ”herra”, torpparinpojasta ei ole mainintaa.

 

Luonto, metsästys ja koirat

 

Posti-Aksun pihalla haukkui aina koira. Ainakin viimeisen koiran nimi oli Jämä. Se oli hänen kumppaninsa metsästysharrastuksessa ja luonnossa liikkuessa. Myös valokuvat kertovat eläinrakkaudesta ja eläimille opetetuista tempuista. Metsästys-kavereita ja hyviä metsästäjiä olivat Lehtisen veljekset Vieno, Tauno ja Viljo, joita on usein kuvattu saaliineen. Arvokkaan nahan vuoksi pyydettiin oravia, kettuja ja Savijoen piisameita. Jäniksiä saattoi syödäkin.

 

Keväthangilla Akseli samoili koiransa kanssa Ahteenmetsässä ja Savijoen varsilla, ei pelkästään saalistaen, vaan luontoa seuraillen. Hän on kertonut muun muassa, että kerran istuessaan hiljaa auringossa kannonnokassa tuli jäniksenpoika lämmittelemään hänen mustan kumisaappaansa päälle.

 

Asuessaan myöhemmin jonkin vuoden Ankalla Kuuselan Olkan talon lämmittäjänä Akseli otti Hämeentieltä talteen auton alle jääneen jäniksen, päästi siitä veret ja pani riippumaan omenapuun oksalle. Ei ole tietoa, söikö jäniksen isäntä vai Jämä.

 

Koiransa kanssa Akseli kävi myös Parmaharjun bingossa. Kun hän kerran ennen joulua voitti kinkun, hän totesi, ettei jouluvalmisteluista enää puuttunut kuin viinapullo.

 

Kortti tuo kavereita

 

Sukulaisten ja metsästyskaverien lisäksi näyttää Akselilla säilyneiden valokuvien perusteella olevan paljon vapaa-ajan yhdessäoloa kylän nuorten kanssa. Yksi vuosikymmeniä jatkunut harrastus oli Akselin kotona kokoontuva korttisakki. Kylässä ei ollut krouvia eikä enää kievariakaan, kun Pokkolan Puuskalta tämä toimi oli loppunut 1920-luvun lopulla. Harrastukselle oli siis sosiaalinen tilaus, ja kortinpeluu siirtyi Akselin tupaan.  Rahasta pelattiin, mutta ei kovin isoista summista; pelin ja tunnelman vauhdittajana tarvittiin myös miestä väkevämpää. Kieltolain ajalta on Akselin valokuvakokoelmassa kuvia pirtulekkereitten täyttämisestä. Kerrotaan tarinaa, että kun juoma eräänä talvi-iltana korttiporukalta loppui, huomaavainen isäntä hiihti Turusta Nummenpakalta pimeän pullon. Tämä tapahtui jo Puskan kievarissa. Mieskuntoa siis riitti.

 

Akseli valokuvaajana

 

Tekniikka ja uudet keksinnöt olivat Akseli Hietarinnan mieleen. Hän kuvasi mielellään autoja ja moottoripyöriä, ja hänellä oli myös gramofoni. Kaikkein merkittävin oli kuitenkin hänen jalustalla varustettu kameransa. Kamera avasi muuten hieman marginaaliin jääneelle Akseli Hietarinnalle ovet monenlaisiin juhliin ja virallisiin tilaisuuksiin ja lisäsi hänen arvostustaan. Kovinkaan monella ei tuohon aikaan ollut kameraa, saati sitten taitoa kehittää kuvia.

 

Säilynyt kamera saksalaista tekoa, Ica-merkkinen, valmistettu Dresdenissä. Tyypiltään se on kenttäkamera, ns. Tropical-rakenteinen puinen paljekamera, runko on mahonkia tai teakia, metalliosat ovat maalatut. Palje on nahkaa. Kameran valmistusnumero on D.R.P. nro 258646, lisäksi rungossa on kirjaimet D.R.G.M.

Jalusta on puuta. Levykoko 13 + 18 cm.

 Lasilevylle otettuja kuvia on varmaan ollut toistatuhatta; niistä yli kahdeksansataa pelasti naapurissa Lepomäessä asuva Juhani Nuppula roskalavalta taloa tyhjennettäessä Akselin kuoleman jälkeen. Nyt lasinegatiivit ovat tallessa Lauri Nautelan museossa, lisäksi vielä toisen naapurin, Pekka Jokilan, digimuotoon saattamina.

 

Akseli Hietarinnan valokuvaajan ura on alkanut 1920-luvulla. Kamera ei ole ollut mikään halpa hankinta, ja kameraa on käytetty ahkerasti 20-luvun puolenvälin jälkeen, mikä selviää alkukauden kuviin merkityistä vuosiluvuista. Ensimmäiset aiheet ovat kotoisia: kotimäen maisemat, Savijoen näkymät, Lepomäen kukko ja kanat, äitipuoli lampaineen, koirat.  Lasinegatiiveista Akseli kehitti itse paperikopiot. Hänellä on luultavasti ollut myöhemmin uudempikin kamera, jossa käytettiin selluloidilaakafilmiä ja rullafilmiä.

 

Taidon kehittyessä ja tiedon levitessä Akselia pyydettiin kuvaamaan erilaisia kohteita. Niistä sai lisätienestiä postilaitoksen niukan palkan päälle. Pari vuosikymmentä Akseli Hietarinta oli tavallaan Liedon virallinen valokuvaaja. Hänen kameransa edessä ovat poseeranneet mm. kunnanvaltuusto, Yliskulman vaalitoimikunta, monet monituiset kansakoulu- ja rippikoululaiset. Hänen kamerallaan ovat tallentuneet Liedon upeat 600-vuotisjuhlat, Säästöpankin harjannostajaiset, kirkko, Yliskulman osuusmeijeri, urheilukilpailun (?) yleisöä Parmalassa; viimeisiä on manttaalilla pidetty talvisodan päättymisjuhla ja sankarihaudat.

 

Yksityiskuvien aihepiirejä ovat ensinnäkin henkilö- ja perhekuvat. Paljon on kuvia häistä ja varsinkin hautajaisista, mutta myös pariskunnista ja syntymäpäivä-sankareista kukkiensa ja lahjojensa keskellä. Perhe on usein kuvattu elämänsä suurimman saavutuksen, oman talon, edessä. Henkilöt istuvat usein pöydän ääressä, pöydällä on ruukkukasvi tai kukkamaljakko. Henkilön taustana saattaa olla myös puu, kukkiva pensas, aita tai talon seinä. Kuvattavat ovat pukeutuneet huolellisesti parhaisiinsa, ja ellei omia ole ollut, mieskaverit näkyvät lainanneen toistensa vaatteita. Sisäkuvissa – joiden ottaminen vaatii enemmän taitoa – näkyy aikakauden interiöörejä. Lapsia on myös kuvattu paljon.  Ajan tapaan on kuulunut kuvata vainaja avoimessa arkussa. Vaikuttavia ovat monet lapsivainajien avoimet arkut.

 

Itsellisyydestä ja uudisraivaajahengestä jää erityisesti mieleen kuva Kilpijoen kylästä pienviljelijä Martti Savosesta, joka seisoo yläruumis paljaana omassa ruispellossaan, taustana oma hirsirakenteinen talo.

 

Ihmisiä ei ole kuvattu vain merkkihetkinä, Akseli on laukaissut kameransa monissa työtilanteissa, joissa kuvaaminen ei ensimmäisenä muistu mieleen. Työkuviin on tallentunut tietoa ajasta, jolloin suurin osa vielä tehtiin käsin, varsinkin naisten työt.

 

Itsenäisyyden virittämästä yritteliäisyydestä, koulutustarpeesta ja –halusta kertovat lukuisat kurssikuvat, joihin Hietarinta ikuisti osanottajat. Kamera on kannettu metsänistutukseen, ensiapukursseille, ompelukursseille, kananhoitokursseille, puutarhakursseille, säilöntäkursseille, pyhäkoulukursseille. Karjatalous ja karjanjalostus ovat nousussa. Arantuntuinen naisihminen pitelee sonnia nenärenkaasta,  lypsykilpailun osanottajat hymyilevät tyylikkäissä valkoisissa esiliinoissaan ja pääliinoissaan, mutta Osuusmeijerin hallituksessa komeilevat vain isännät.

 

Varsinainen kuvasarja on Lempi ja Kustaa Ojalan häistä, jotka on pidetty Yliskulman nuorisoseurantalolla vuonna 1935. Pari on ollut kuvaajalle tuttu; morsian oli palveluksessa Bränikkälän Keskitalossa, sulhanen Puntamäen Härmällä. Kuvaajaa on varmaan innoittanut myös hääväen eleganssi; morsiamen upean puvun oli ommellut Elvi Penttilä Ankalta.

 

Yhtenä kuvaajan kohteena on vielä mainittava kylämaisemat, talot, luontokuvat jokirannoista ja kukkuloilta.

 

Myös huumoria on kuvissa käytetty. Kujanpään Lauri on tunkenut itsensä tynnyriin, sama mies vetää hevosen sijasta rekeä keväisellä pihamaalla, puoli kylää istuu reessä. Hauskoja ovat myös kuvat, joissa Akselin koira veivaa gramofonia käyntiin.  Riikilän lapset nauravat koiran vetämissä kärryissä. Huumorin piikkiin on pantava myös tupakkaa käryttävät korttipelisakit ja kuva pirtun annostelusta pienempiin astioihin.

 

Saiko kuvaaja tunnustusta työstään? Varsinaissuomalainen on tunnetusti niukka kiitoksissaan, mutta sellaiseksi voi lukea yhä uudet kuvauspyynnöt. Kerran kiitos on kuitenkin saatu. Akseli Hietarinnan jäämistössä on säilynyt Turun Sanomien kiitoskirje. Kuvaaja on saanut 75 markan palkinnon kevätaiheisten kuvien kilpailussa. Kirje on päivätty toukokuussa 1930.

 

Miksi taitava kuvaaja lopetti? Lasilevyiltä kehitetyt viimeiset kuvat ovat talvisodan päätösjuhlasta 1940.  Kamerat kaiketi yleistyivät, kysyntä väheni, tekniikkakin kehittyi, kuvaus halpeni. Lasilevyt vaihtuivat selluloidilaakafilmeihin ja edelleen rullafilmeihin. Ilmeisesti Akselilla on ollut myös rullafilmikamera, mutta kuvaus-pyyntöjä ei enää ole tullut. 

 

Elämän loppuvaiheita

Vaivaisesta valtion eläkkeestä huolimatta Akseli Hietarinta halusi olla riippumaton ja itsenäinen. Oma talo alkoi olla rapistunut ja vetoinen, mutta pelimiehenä Akseli kieltäytyi tuhlaamasta veikkaukseen varattuja rahojaan vuokra-asuntoon. Varsin tervetullut olikin Ankalla asuvan Frans Kuuselan lesken Olka Kuuselan kutsu tulla ”talon lämmittäjäksi”, kun Olka muutti talvikaudeksi vanhainkotiin. Olgasta ei talven jälkeen enää ollut kotiinsa palaajaksi, ja niin Akseli jäi tyytyväisenä lämmittämään Kuuselan taloa. Tämä tapahtui 1970-luvun alussa.

 

Näinä vuosina naapurissa asuvat Kaarina ja Isto Tammi olivat paljon tekemisissä Akseli Hietarinnan kanssa. Eläkevuosina oli vuorokausirytmi muuttunut. Kesäaamuina yhdentoista maissa alkoi saunan rapulta nousta savuvana, kun Akseli veteli Työmiestä aamusauhuikseen. Nautintoaineisiin kuului myös viina, ja silloin tällöin Akseli oli nukahtanut maantienojaan kesäkävelyillään. Jämä-koira piti narun päässä uskollisesti vahtia.

 

 Akseli oli loppuvuosiin asti hyvässä kunnossa ja vaelteli usein koiransa kanssa kyläteitä. Kerran poliisiauto pysähtyi parrakkaan kulkijan kohdalle Hämeentiellä kyselemään, mikä mies tässä kulki. Akseli ilmoitti olevansa arabisissi. Poliisin jatkotoimista ei ole tietoa. Loppuun asti Akseli säilytti kaapissa konjakkipulloa, josta kehui ottavansa ryypyt viimeisenä hetkenään ennen kuolemaa, ”ettei henki haise”.

 

Akselin terveys eläkepäivinä oli melko hyvä. Ainoastaan päänahassa oleva ruusu vaivasi häntä aika ajoin. Lääkärille hän ei mennyt, koska ”se tietää kuolemaa”. Hän piti päänsä peittona mustaa baskeria, jonka alle ihottuma peittyi.

 

Yksinäisen miehen talous hoitui omilla ehdoilla. Akselin luottokauppias oli kirkolla Särvän kauppa, josta hän osti edullisesti hieman vanhentuneet ja jo haiskahtavat lihat ja muut elintarvikkeet. Ruoanlaitossa menivät mielellään etu- ja jälkiruoat sekaisin samalle lautaselle. Myös pyykki pestiin itse, mutta pyykkipäiviä oli harvoin. Ruudullista flanellipaitaa pidettiin ensin oikeinpäin viikkotolkulla, ja lopulta se käännettiin nurinpäin, jolloin paita oli taas käyttökelpoinen monta viikkoa.

 

Ankalla vietettiin kesäisin myös Akselin syntymäpäiviä. Naapurissa Mattilan talon emännän Toinin syntymäpäivä oli samaan aikaan, ja juhlia vietettiin Mattilassa. Läsnä oli myös Akselin sukulaisia. Eräänä tällaisena kesäkuisena juhlapäivänä Akseli lahjoitti haulikkonsa Fanni-sisarensa tyttären Ulla Aurasen pojalle.

 

Arvoesineitään Akseli lahjoitti muillekin sukulaisilleen viime vuosinaan. Kameransa hän luovutti säilytettäväksi Pokkolan Pakulan talon isännälle Pentti Saariselle, joka siis oli hänen serkkunsa Lempin poika. Pakulan aittaan oli vuonna 1983 perustettu kotimuseo, ja siellä ovat myös Akselin enon, suutari Lundenin työkalut.

 

Kun perikunta ilmoitti myyvänsä Kuuselan talon, se oli Akselille katastrofi. Hän oli kotiutunut Kuuselaan eikä olisi millään muuttanut. Mikään ei auttanut; eräänä syyskuisena päivänä toimeen kutsuttu Kalevi Blomkvist kärräsi traktorin peräkärryillä Akselin tavarat takaisin jo rapistuneeseen, kauan kylmillään olleeseen Bränikkälän taloon. Akseli oli käyttänyt taloa varastona Ankalla asuessaan, ja se oli entistä täydempi. Naapurissa asuvat Kaarina ja Isto Tammi yrittivät saada apua kunnan sosiaalitoimesta, mutta heille sanottiin, että avunpyytäjän pitää itse kääntyä kunnan puoleen. Sukulaiset kuitenkin tulivat ja siivosivat talon sievään kuntoon.

 

Akseli oli vielä 86-vuotiaana hyvin omatoiminen. Kun naapuri Juhani Nuppula kerran kesäillalla myöhään yhdentoista paikkeilla palasi Hietarinnan talon ohi kotiinsa, hän ihmetteli, miksi Akselin ulko-ovi oli vielä auki. Aamulla selvisi, että Akseli oli ollut korkean haavan latvassa karsintatöissä, koska puun oksat haittasivat savupiipun toimintaa.

 

Jonkin ajan kuluttua Akseli Hietarinta sairastuttuaan ”joutui” kuitenkin kirkolle kunnan rivitaloyksiöön, joka sittemmin on purettu. Siellä Akseli viihtyi ennakkoluuloistaan huolimatta hyvin. Naapurina oli mm. Raukkalasta muuttanut Topi Leino, joka oli  ollut mukana Espanjan sisällissodassa 1936-39 ja joka oli viimeisen päälle sotilas. Kun hänen Raukkalan taloonsa olivat rotat alkaneet tulla sisään, hänen tapanaan oli ampua ne pistoolilla. Toinen naapuri oli puuseppä Unto Tuomisen isä, ja miehillä oli tapana naureskella, että kun he olivat samaa ikäluokkaa Kekkosen kanssa, työnjako oli toimitettu aikanaan niin, että Tuominen hoiti kirvesmiehen, Akseli postinkantajan hommat – Kekkoselle jätettiin presidentin pesti.

 

Rivitalon päätysaunassa asukkaat saunotettiin, ja kun Akselilla oli pienet jalat, pesijä pani jalkaansa hänen kumisaappaansa. Tästä Akseli mietiskeli, että voiko hän ollenkaan panna omaa jalkaansa saappaaseen, kun siinä on ollut naisen jalka.

 

Tiedossa ei ole, millaisia veikkausvoittoja tuli, mutta joskus kävi voittorahojen huonosti. Asuntojen ovet olivat yleensä auki, ja kerran tuli sisään kaksi mustalaisnaista. Akseli istui pienenä ja laihana laverinsa reunalla, toinen mustalaisnainen istahti hänen viereensä ja heitti laajan hameensa Akselin pään yli. Sillä aikaa toinen nappasi Akselin kukkaron keittokomeron laatikosta. Autolla naiset pakenivat tiehensä.

 

Akseli Hietarinnan elämä päättyi 10. maaliskuuta 1989. Miten viimeisen konjakkiryypyn kävi, ei ole tietoa. Hautajaiset järjestettiin sukulaisten toimesta.

 

Akseli Hietarinnan  ottamia kuvia eri julkaisuissa:

Kalle Jooseppi Toivosen teoksessa Elämän havaintoja ja kokemuksia s. 15.

Kalle Jooseppi Toivosen teoksessa Historiaa Liedosta sivulla 109. 

Turun Sanomissa kevätaiheisten kuvien kilpailussa toukokuussa 1930.

Liedon historia – teoksen osassa 2 on Akseli Hietarinnan ottamia kuvia sivuilla 138, 139, 170, 205, 210 ?, 255, 297 ?, 417. Yhdessäkään kuvassa ei ole merkintää kuvaajasta.

Liedon historiassa vuodelta 1931 on mahdollisesti myös Hietarinnan ottamia kuvia.

 

 

Tekstin kirjoitti Marja-Riitta Perttula