Poimintoja kokoelmista
Kattotiili
Liedon museon kokoelmiin kerätään esineiden ja valokuvien lisäksi muistoja ja muistelmia elämästä Liedossa. Muisteluksen Puiston tilan päärakennuksen kattotiilestä on äitinsä kertomusten pohjalta kirjoittanut Elisa Kastu. Esine ja muistitieto yhdessä kertovat lähihistorian ajasta, jolloin pärekatot vaihdettiin tiilikatoiksi.
"Viime vuosisadan alkupuoliskolla asuinrakennusten katot varsinkin maaseudulla oli tehty päreestä. Tiettävästi vielä 1930-luvulla yli 80 prosenttia maaseudun asuinrakennuksista oli pärekattoisia. Pärekatto oli erittäin palonarka ja suhteellisen lyhytikäinen. Aikalaiset muistavat vielä, kun taloissa leivottiin, piti kuivina kausina leipoa yösydämellä ja kastella kattoa, jotta kipinät eivät sytyttäisi tulipaloa. Katolle vietiin vettä ämpärissä ja kasteltiin luutimalla tai käsin pumpattavalla paloruiskulla, palopruutalla. Näin tehtiin Pettisten Puistossakin ennen kuin taitekatto sai uuden katteen, tiilikaton. Pärekatto oli jo "tikkuuntunut" eli kulunut ja näin ollen jo hyvin tulenarka. Leivonta oli viikoittainen arkiaskare, ruisleipää leivottiin harvemmin. Pehmeä ruisleipä "kätkettiin" vehnä- tai ruisjyvätynnyriin, jolloin se säilytti tuoreutensa pidempään.
Puiston katto uusittiin 1930-luvulla. Tiilikatto ladottiin pärekaton päälle. Tiilet hankittiin Kupittaan Saviosakeyhtiöltä. Puistossa tehtiin peruskorjaus 1950-luvun loppupuolella, jolloin kattomuoto muutettiin taitekatosta harjakatoksi. Talon emäntä pesi jokaisen tiilen uudelleen käyttöä varten, ja ne ladottiin uudelle kattorakenteelle. Kupittaan Saviosakeyhtiön tiilet palvelivat taloa vielä 1980-luvun alkupuolelle, jolloin ne korvattiin tiilikuvioisella profiilipeltikatolla."
​
Puiston katossa käytetty tiili on yksikouruinen falssikattotiili, joita neliölle menee noin 15 kpl.
Elonkorjuu
Klikkaa kuvaa!
Entisajan maatalon elämää rytmittivät vuotuistyöt. Syksyllä talteen saatava viljasato määritti koko seuraavan vuoden elämänlaadun: oliko ruokaa riittävästi ja saatiinko seuraavan kauden satoa varten siemenviljaa. Tuleentunut vilja leikattiin pääasiassa sirpillä. Leikkuutyö oli naisten työtä, niinpä sirppi ja viljapellolla ahertava nainen kuuluivatkin yhteen jo esihistoriallisista ajoista alkaen. Viljan puiminen tapahtui riihessä, jonka parsilla pellolla sidotut lyhteet oli ensin kuivattu. Kuivaamisen jälkeen jyvät irrotettiin korsista varstalla hakkaamalla.
Viljankorjuu oli hyvin työläs tehtävä. Apuneuvoja korjuuseen on kehitetty 1700-luvulta lähtien, kun muu tekninen kehitys on antanut siihen mahdollisuuksia. Erilaisia puinti- ja niittokoneita kehiteltiin pitkin 1800-lukua. Hevosvetoinen leikkuupuimuri esiteltiin vuonna 1835. Hevosetkin yritettiin korvata höyrykoneella toimivilla traktoreilla, mutta höyrykoneet olivat liian painavia pelloille. Nykyisin käytössä oleva itse liikkuva leikkuupuimuri tuli käyttöön 1900-luvun alussa. Puimakoneen kehittelyä edesauttoi polttomoottorin keksiminen. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä: arkiset työt näkyivät myös lasten leikeissä. Klikkaa kuvaa!
Heinänteko
Klikkaa kuvaa!
Heinänteon aikaan talot tyhjenivät kylissä, kun väki suuntasi heinäpelloille. Kaikkien työpanosta tarvittiin, ja niityllä oli turvallista ja rattoisaa työskennellä suurella joukolla. Naapurit ja sukulaiset auttoivat usein toisiaan. Vauraissa taloissa ja kartanoissa heinäväki oli pääasiassa alustalaisista ja palkollisista. Alustalaisiin kuuluivat torpparit vaimoineen sekä mäkitupalaiset. Talojen palkollisia olivat piiat ja rengit. Lisäksi taloihin pyydettiin tilapäistä työväkeä muutamaksi päiväksi tai viikoksi heinätöiden ja elonkorjuun aikaan.
Heinäkuussa maamiehen oli tiedettävä onko huomenna poutaa vai sataako. Sateen enteistä riippui, mitä heinäpelloilla tehtiin. Enteet luettiin ympäröivästä luonnosta ja ne perustuivat kokemukseen. Auringosta katsottiin erilaisia ennusmerkkejä. Jos aurinko laski pilveen, tai jos vielä sateen jälkeen näkyi vesikaari, se ennusti sadetta. Sadetta tiesi myös, jos niitetty tuore heinä tuoksui illalla tavallista voimakkaammin tai savu laskeutui maahan. Jos pääskyset lentelivät lähellä vedenpintaa, koira söi ruohoa ja piehtaroi, siipimuurahaisia ilmestyi alakiville tai kärpäset olivat vihaisia ja lensivät korvaan, niin tuli sade. Jos taas lammas hypähteli ilmaan, tuli myrsky. Huolellinen maamies seurasi tällaisia ilmiöitä ja sovitti työnsä niiden mukaan.
Mäkkylän kylä heinäväkeä esittävä valokuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.
Varsikengät
Ihmiset ovat käyttäneet jalkineita jo ainakin 10 000 vuoden ajan. Ensimmäiset jalkineet olivat sandaaleja, joista roomalaiset kehittivät saappaat. Pohjoisempana käytettiin eläimen nahasta valmistettuja kenkiä. Yhä vielä on mahdollista ostaa kaupasta nahkatossuja, jotka muodoltaan muistuttavat esi-isiemme pitämiä jalkineita.
Kenkiä on jo ainakin keskiajalta lähtien hankittu myös muotivirtausten mukaan, ja kenkien malli sekä käyttäjät ovat vaihdelleet vuosisadalta toiselle. Keskiajalla varakkaan tunnisti pitkistä, suipoista kengänkärjistä. Keskiajan jälkeen 1500-luvulla varakkaat naiset käyttivät chopineita, joiden pohjat saattoivat olla jopa puoli metriä paksut. Arvonsa tunteva mies puolestaan korosti 1600-luvulla rikkauttaan korkeilla koroilla. Korkokengät olivatkin tuohon aikaan erityisesti miesten jalkineita. Samaan aikaan myös nauhoilla solmittavat kengät alkoivat yleistyä. Kengissä ei ollut korkoa 1800-luvulla lainkaan, mutta seuraavalla vuosisadalla ne ilmestyivät jälleen kenkämuotiin: nyt suurin osa korkokenkien käyttäjistä oli naisia. Kuvan varsikengät ovat 1900-luvun alusta.
Klikkaa kuvaa!
Sylkykuppi
Aikoinaan pureskeltiin suutupakkaa, pikanellia. Tupakan pureskelu lisää syljen eritystä, ja pureskelijalle tulee tarve syljeskellä paljon. Vielä 1900-luvun alussa vanhat miehet pureskelivat mahorkkaa, venäläistä purutupakkaa.
Tässä sylkykupissa on pidetty kuusenkäpyjä - varmaankin nesteen sitomiseksi. Se on ollut käytössä salissa.
Lasikarahvi
Lasiesineitä on koristeltu maalaamalla jo varhain lasinvalmistuksen syntysijoilla Lähi-Idässä. Keskiajalla Venetsia oli Euroopassa tunnettu erittäin hienosti maalatuista lasiesineistään. Suomessa lasia alettiin koristella maalaamalla 1800-luvulla, jolloin lasiesineiden kysyntä alkoi kasvaa Suomessa. Koristelut olivat usein varsin vaatimattomia.
Kansallisromantiikan ja jugendin aikana taiteilijat koristelivat lasiesineitä monivärisillä maalauksilla sekä tehtaissa että pienissä yksityisyrittäjien lasimaalausverstaissa. Maalattaviksi tarkoitetut lasiesineet olivat yleensä väritöntä lasia. Suosittuja koristeaiheita olivat kasvi- ja kukkaornamentit, vaakasuora raidoitus ja koivupuut.
Liedon Sikilässä toimi ennen ensimmäistä maailmansotaa itävaltalaissyntyisen W. Hrdinan lasimaalausverstas. Hrdinan verstaassa käytettiin emalimaaleja. Värin kuivuttua esine kuumennettiin uunissa, jolloin emali suli lasin pintaan. Säilyneissä töissä on erilaisia signeerauksia kuten Lundo Glasmalerei tai W. Hrdina Lundo. Koristeaiheina Hrdinan maalaamissa lasiesineissä on ainakin Turun linna ja Turun tuomiokirkko sekä kotka. Mielenkiintoista olisi tietää, onko tästä verstaasta säilynyt mitään muistoja tai tarinoita Liedossa sekä missäpäin Sikilää verstas on sijainnut. Nautelankosken museo ottaa mielellään vastaan kaiken muistitiedon Hrdinan verstaaseen liittyen.
Jääkenkä
Talvi on aina asettanut haasteita jalankulkijoille. Erinäköisiä kengänpohjaan kiinnitettäviä rautaisia liukuesteitä on taottu jo ainakin keskiajalta lähtien. Liukkaalla jäällä, teillä ja kaduilla liikkumista helpottamaan suunniteltu jääkenkä oli yksinkertainen piikikäs antura tai kolmikärkinen rauta, joka sidottiin hihnalla kenkiin. Varsinkin talvinuotalla oltaessa jääkengät olivat välttämättömät. Raskasta nuottaa miesvoimin avannolle kiskottaessa työstä ei olisi tullut mitään, jos jalat olisivat luistaneet.
Kuvassa oleva Pyhällön Suppaan tilalla käytössä ollut jääkenkä on muokattu puolikengän näköisestä suksisiteestä. Siteen pohjaan on kiinnitetty kolmikärkinen jäärauta. Jääkenkä vedetään oman kengän etuosan päälle kuin puolikas kalossi ja kiinnitetään nahkahihnoilla kantapään takaa ja jalkapöydän päältä. Talvisin koulumatkoja kuljettiin Suppaan tilalta potkukelkalla. Potkukelkkailemaan lähdettäessä jääkenkä vedettiin yleensä oikeaan jalkaan, jolla potkittiin lisää vauhtia. Jos jääkenkä olisi ollut myös vasemmassa jalassa, joka lepäsi kelkan jalaksella, sen piikit olisivat raapineet maata ja hidastaneet matkantekoa.
Kelkka
Ennen vanhaan laskiaisena oli kylän väella tapana kokoontua kilpailemaan mäen laskussa. Mäenlaskijat huusivat mennessään "Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja!" - ja mitä pidemmälle liukui ilman välikaatumisia, sitä pidemmät ja paremmat pellavat oli syksyllä luvassa.
Pääsiäisjänis
Munia tuova pääsiäisjänis on mainittu ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä 1600-luvun lopulla Heidelbergissä Saksassa. Uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla Saksan luterilaiset halusivat erottautua katolisista pääsiäisperinteistä, joihin kuului munien siunaaminen ja lahjoittaminen. Munien jakajaksi keksittiin satuhahmo, jänis, jonka uskottiin kiertelevän pihoissa ja puutarhoissa kori selässään ja kätkevän munia ruohikkoon. Myöhemmin sokerileipurit alkoivat valmistaa syötäviä pääsiäisjäniksiä.
Nopeasti lisääntyvät jänikset ja kanit olivat olleet hedelmällisyyden ja uuden elämän vertauskuvia jo pakanuuden aikaan. Pohjolassa jänistä pidettiin viljelyksiä tuhoavana haittaeläimenä ja se hyväksyttiin pääsiäisen vertauskuvaksi vasta 1900-luvun alussa.
Kuvan Turun Kaakelitehtaan keramiikkajänis on peräisin 1910-luvulta.
Äitienpäivä
Klikkaa kuvaa!
Äitienpäivän vietto alkoi Yhdysvalloista vuonna 1907. Silloin järjestettiin ensimmäinen muistojuhla kaikille äideille Andrewsin metodistikirkossa. Suomessa äitienpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1918. Tavan toi Suomeen kansakoulunopettaja ja kansanedustaja Vilho Reima. Aluksi äitejä juhlittiin toukokuun kolmantena sunnuntaina. Kun äitienpäiväksi päätettiin vuonna 1927 vakiinnuttaa toukokuun toinen sunnuntai, päivä alkoi saada virallisia piirteitä. Maaseudulla koulut järjestivät äitienpäiväjuhlia, joissa laulettiin hengellisiä lauluja ja lapset esittivät ohjelmaa.
Jatkosodan aikana Suomen sotavoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka C. G. Mannerheim myönsi äitienpäivänä 10.5.1942 kaikille Suomen äideille vapaudenristin. Tämän päiväkäskyn kopio on edelleen kehystettynä monien kirkkojen seinillä. Virallinen liputuspäivä äitienpäivästä tuli vuonna 1947.
Kuvassa on äitienpäiväjuhla Liedon Saukonojan kansakoululla 1930-luvulla. Äidit ovat saaneet rintaansa koristeeksi valkovuokot.
Hakokirves
Loppiaisesta alkavat selkäviikot eli moniviikkoinen juhlaton kausi ennen laskiaista. Vanhassa kansanomaisessa taloudessa nämä viikot ovat olleet erityisesti metsätöiden aikaa, jolloin hankitaan poltto- ja rakennuspuut.
Länsi- ja Etelä-Suomessa metsätöihin kuului havujen ajo ja havunhakkuu. Kaadettujen kuusien ja mäntyjen oksat ajettiin suurina kuormina navetan eteen eli tarhaan. Täällä talon vanhaisäntä katkoi kuusenoksat pienellä hakokirveellä hakopölkyn päällä pieneksi silpuksi. Osa havuista levitettiin navettaan, talliin ja lammaskarsinoihin, jolloin eläinsuojiin saatiin hyvä tuoksu ja eläimille puhdas alusta.
Maalattianavetoissa eli sekasontanavetoissa lanta säilytettiin koko talviruokintakauden karjan alla vain havunpätkiä kuivikkeeksi lisäten. Puulattianavetoiden eteen tehtiin hakotarhoja karjan kuivaksi oleskelualueeksi. Talvilannan joukkoon sekoitettiin esimerkiksi suomaata, savea tai sammalta ja havuja käytettiin lannan jatkeena eräänlaisena apulantana.
Tämä kuvan hakokirves on ollut käytössä Liedon Hakulan kylän Jonkarin talossa.
Kynttiläsakset
Kynttilän niistämiseen eli palavan kynttilän karstaantuneen sydämen katkaisuun käytetyt kynttiläsakset olivat vielä 1500-luvulla kalliita ylellisyysesineitä. Ne olivat siroutensa vuoksi haluttuja koriste-esineitä, mutta myös tarpeellisessa käytössä, koska niistämätön talikynttilä alkoi savuttaa. Varakkaissa säätyläisperheissä kynttiläsakset olivat 1600-luvulta lähtien jo yleisiä, mutta talonpoikaisoloissa vielä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa suhteellisen harvinaisia.
Käherrysrauta
Hiuksia on käherretty Jo antiikin ajoilta asti. Nykyaikaisen laineittamisen keksi ranskalainen Raoul Marcel 1800-luvun loppupuolella, vaikka hänenkin käyttämänsä käherrysrauta oli vielä sangen alkeellinen.
Käherrysraudan piti olla sopivan kuuma, jotta laineituksesta tuli kestävä. Hiusten piti olla sopivan kosteat, ja kuivien hiusten latvoihin laitettiin hieman rasvaa. Kampaajalla oli käytössään aina kaksi rautaa, toinen kuumeni liekissä kun toista käytettiin hiuksissa. Kokenut kampaaja otti raudan liekistä ja kokeili sen kuumuutta viemällä sen lähelle huuliaan. Liian kuuma rauta saattoi maksaa asiakkaalle kokonaisen kimpun hiuksia. Laineitus aloitettiin hiusten latvoista, kiharrus juuresta. Laineita tehtäessä raudan ontto puoli oli alaspäin, kiharrettaessa ylöspäin. Rautaa ei saanut painaa tiukasti kiinni, vasta lopuksi, jos tehtiin kiharoita, rauta painettiin tiukasti yhteen, jotta hiukset lämpenivät kunnolla.
Polkupyörä
Lietolainen koulutyttö sai tämän polkupyörän 1910-luvun alussa. Samalla pyörällä hän kulki vielä 70-vuotiaana. Puiset lokasuojat ja etupyörän vanne ovat alkuperäiset, takavanne on vaihdettu metalliseen.
Yleistyessään 1900-luvun alussa polkupyörä korvasi osittain kävelyn. Ihmisten elinpiiri laajeni, koska pyörällä pääsee paikasta toiseen neljä-viisi kertaa nopeammin kuin kävellen. Pyöräily muutti myös yhteiskuntaa: polkupyörän ansiosta esimerkiksi järjestö- ja harrastustoiminta lisääntyivät 1920-luvulta lähtien.
Lakokosken hyppytorni
Moni lietolainen on oppinut uimaan Aurajoessa. Nautelankoskella Uimalammella ja Kapulalammella järjestettiin useampana kesänä perättäin uimakouluja. Uimakoulun suorittaneet saivat todistukseksi uimapukuun ommeltavan merkin. Aurajoen rannoilla vietettiin monesti koko kesäpäivä, kotona käytiin välillä vain syömässä ja sitten taas palattiin kosken alueella oleville uimapaikoille. Lakokoskella, vähän matkaa alajuoksulle Nautelankoskelta, pääsi 1950-luvun lopulla myös sukeltamaan hyppytornista.
Vintalan kylän nuoret rakensivat hyppytornin Lakokoskelle Alikirrin Maurin johdolla ja paikallisten avustuksella. Puutavaran lahjoittivat lähialueen maanomistajat. Puun lisäksi tarvittiin 16 kpl 200 litran tynnyreitä, jotta hyppytorni kellui ja pysyi pystyssä. Tynnyreitä ja muita tarvikkeita varten kerättiin kolehtia ja apua saatiin muun muassa Turun Osuuskaupalta. Sana hyppytornin olemassaolosta levisi ja paikalla saattoi yhden päivän aikana käydä yli 100 uimaria. Suurta väkijoukkoa palveli Keijo Tervahartialan pitämä kanttiini. Hyppytorni oli käytössä neljänä kesänä vuosina 1956 - 1959. Hypätä saattoi joko 2,2 metrin, 5 metrin tai 7,6 metrin korkeudelta. Torni oli kiinnitetty rantaan vaijereilla ja se liikkui virran mukana vain joitain metrejä. Veden syvyys Lakokoskella oli tuolloin 5,5 metriä.
Gramofoni
Gramofoni on ilman sähköistä vahvistusta mekaanisesti toimiva levysoitin. Sen toiminta pohjautuu Thomas Edisonin vuonna 1877 keksimään fonografiin. Fonografia seurasi Alexander Graham Bellin vahasylintereitä käyttävä soitin. Emile Berliner patentoi gramofonin vuonna 1887. Mullistavaa sen toiminnassa oli se, että vahasylintereiden sijaan Berliner keksi levyttää litteille levyille.
Gramofonin levylautasta pyörittää kammella veivattava jousikoneisto. Äänen vahvistaa äänirasia, jonka neula on terästä. Yleensä ääni vahvistetaan torvella, mutta tässä mallissa torvea ei ole. Tämä kyseinen soitin on nahkalaukkuun istutettu siirrettävä malli. Raskaiden ja kalliden torvi- ja kaappigramofonien rinnalle tuli 1920-luvulla kevyempiä ja halvempia kannettavia malleja, niin kutsuttuja matkalaukku- eli matkagramofoneja. Ne olivat taloudellisesti yhä useamman ulottuvilla ja uudistivat gramofonin käyttöä, koska ne oli helppo ottaa mukaan ulos, retkille ja matkoille.
Soitin on His Master's Voice -merkkinen ja se on englantilaista alkuperää. His Master's Voice -merkin tunnistaa helposti yhtiön logosta. Francis Barraudin maalaukseen perustuvassa logossa koira istuu kuuntelemassa gramofonin torvesta isäntänsä ääntä. Emile Berliner ihastui maalaukseen ja teki kuvasta yhtiönsä tavaramerkin vuonna 1900. Melko pian sen jälkeen logo siirtyi Eldridge Johnsonille, joka teki His Master's Voicesta yhden maailman tunnetuimmista tavaramerkeistä.
Plootu
Ruotsin rahahistorian mielenkiintoinen erikoisuus olivat suurikokoiset, suorakulmion muotoiset plooturahat, joita tehtiin vuosina 1644-1776. Ruotsi oli siihen aikaan maailman huomattavin kuparintuottaja ja kuparista toivottiin saatavan paras hinta kun se lyötiin rahaksi.
Suurin plooturaha oli nimellisarvoltaan 10 taalaria ja painoa sillä oli lähes 20 kiloa. Plootujen nimellisarvot ilmoitettiin hopearahana. Tämä tarkoitti, että plootussa oli kuparia tuon hopearahasumman arvosta.
Posliinilautanen
Medaljonkien sisällä olevien tytön ja pojan kuvilla koristeltu posliinilautanen kuuluu sarjaan, joita LINDNER & CO. valmisti Birminghamissa vuosina 1875 - 83 ilmeisesti matkamuistoiksi merimiehille.
Lautasen koristelun henkilöhahmot perustuvat Suomen ensimmäiseen 100 markan seteliin, joka laskettiin liikkeeseen vuonna 1863. Koristemallia on painettu vihreän lisäksi ainakin mustana ja punaisena, myös henkilöhahmojen ulkomuoto vaihtelee hieman. Osassa valmistetuista lautasista koristelu on sekä pohjassa että reunassa, osassa vain pohjassa. Koristemalli tunnetaan nimillä Suomi ja Fennia.
Vasara
Hammari (ruots. hammare, engl. hammer) eli vasara on iskutyöväline. Vasaran varteen on kiinnitetty kovaksi karkaistu ja sitkeästä työkaluteräksestä valmistettu metallinen pää. Vasaroita on useita erilaisia eri käyttötarkoituksia varten. Yleisimmin vasaralla lyödään nauloja, sovitellaan kappaleita paikoilleen, rikotaan tai muotoillaan jotain.
Vasarat on nimetty käyttäjänsä tai käyttötarkoituksensa mukaan, esimerkiksi puusepän vasara,
kirvesmiehen vasara, muurarin vasara, suutarin vasara, verhoilijan vasara, sorkkavasara, takomavasara tai lekavasara. Alemmassa kuvassa on sorkkavasara, ylemmässä kuvassa piikkipäinen myllärinvasara, jolla mylläri teroitti myllynkivien rihloja eli uurteita.
Vararauta
Piirrin, jolla alemman tai ylemmän hirren muoto siirretään veistettävään hirteen, jotta hirsirakennuksesta saadaan tiivis. Varan avulla piirretään alemman hirren muoto hirren yläpintaa seuraten seuraavaan hirteen. Kun alempia hirsiä pitää vaihtaa, siirretään varalla ylemmän hirren alapinnan muoto alemman hirren yläpintaan. Piirrettäessä varan piikit on asetettu siten, että toinen piikki koskee alimmaista ja toinen ylimmäistä hirttä. Varalla piirretään koko hirsi päästä päähän, jolloin molempiin hirsiin piirtyy viiva.
Varan sijaan voidaan käyttää myös harppia, ja taittomitta, jonka päällä on lyijykynä, toimii myös hyvin varausten tekoon. Vanhin kirjallinen maininta rautaisesta varasta on vuodelta 1549.
Jääkoukku
Kevättalvella teräsjään aikaan sahattiin Aurajoestakin isoja jääkuutioita. Ne kuljetettiin vesikelkkojen päällä tai hevosen vetämässä reessä navetan maitohuoneeseen sahanpurujen alle säilytykseen, ja siellä jää säilyikin sulamatta syksyyn asti.
Lämpimänä vuodenaikana hakattiin kirveellä jäästä palasia irti maidon jäähdyttämistä varten. Joskus jäätä käytettiin isompien ruokamäärien säilyttämiseen: perunakellarin eteisen hyllyjen alla astioissa olevat jäät pitivät vaikkapa pitoruuat viileinä.
Jääkoukun avulla suuria, painavia ja liukkaita jääkuutioita pystyi siirtämään reestä maitohuoneeseen.
Jäälohkarekaappi
Elintarvikkeiden säilytystä varten alettiin valmistaa 1800-luvulla puisia jäähdytyskaappeja, niin sanottuja jäälohkarekaappeja, joita tuotiin myös Suomeen vuosisadan lopulla. Auran Rautateollisuus Oy sai 1920-luvulla Suomessa yksinoikeuden valmistaa rekisteröityjä Temperator-jääkaappeja, jotka olivat alun perin amerikkalaista tuontitavaraa.
​
Temperator-jääkaapit valmistettiin puusta ja eristettiin sisäpuolelta sinkkipellillä. Jäähdytykseen käytettävää jäälohkaretta murskattiin hiukan ja jään sekaan sekoitettiin suolaa. Jääpalat sijoitettiin kaapin yläosassa olevaan lokeroon, jossa jää sulaessaan jäähdytti kaapin. Elintarvikkeet säilytettiin kaapin lasihyllyillä lokeron alla. Kaappi vaati jatkuvaa hoitoa. Jäätä lisättiin lokeroon muutaman päivän välein ja samalla tyhjennettiin sulamisastia. Jäähdytykseen käytettäviä jäälohkareita säilytettiin maaseudulla sahanpurun alla kellarissa, ladoissa, navetassa tai metsänreunassakin, mutta jäätä voitiin ostaa myös esimerkiksi meijereiltä tai olutpanimoista.
​
Jäähdytyskaapit olivat käytössä 1940-luvulle saakka. Kuvan Temperator-jääkaappi on peräisin Liedon Kuoviluodosta Littoisten Verkatehtaan tehtaanjohtajan asuinrakennuksesta.
​
​
​
​
​
​