The Lieto Museum
Translation going on.
Liedon historia
Ymmärtääksemme tätä päivää ja pystyäksemme suunnittelemaan tulevaa on aina katsottava hiukan taakse päin - miten tarkkaan ja miten kauas, riippuu aina tilanteesta.
Näillä sivuilla voi keskiajalle saakka tutkailla menneisyyttä ikään kuin kokonaisuutena. Uudelle ajalle tultaessa toiminnat alkavat jo eriytyä niin paljon, että katsoimme parhaaksi siirtyä menneisyyden kronologisesta tarkastelusta systemaattiseen tarkasteluun.
Liedon historiaa annospaloina, olkaa hyvät:
linkkejä klikkaamalla tai sivua alaspäin rullaamalla.
Liedon kirkoista ja hautausmaista löydät tietoa Kulttuuriympäristö-sivulta Luonto- ja kulttuuriympäristökohteista.
Kokoelmat ja tutkimus -sivuille on kerätty erilaisia Lietoon liittyviä artikkeleita, julkaisuja ja raportteja.
Esihistoria
Kivikausi
Vanhimmat tunnetut asuinpaikat Liedossa ajoittuvat keskiselle eli mesoliittiselle kivikaudelle. Jääkauden jälkeen maa nykyisen Liedon alueella kohosi hitaasti merestä, ensin kareina ja luotoina muuttuen pikku hiljaa rannikoksi ja lopulta sisämaaksi. Tarvasjoelle ensimmäiset ihmiset saapuivat noin 7 000 vuotta sitten, jolloin nykyinen Paimionjokilaakso oli meren rantaa. Aurajokilaaksossa asutus alkoi runsaat 6 000 vuotta sitten, jolloin elettiinkin jo myöhäistä kivikautta.
Kivikauden metsästäjä-keräilijät asettuivat asumaan rannikolle, josta oli hyvät kulkuyhteydet vesireittiä pitkin ja mahdollisuudet kalastaa sekä pyytää hylkeitä muun riistan lisäksi. Työkaluja valmistettiin kivestä, puusta ja luusta. Savesta muovailtiin astioita, jotka koristeltiin kampaleimoin ja poltettiin keramiikaksi. Vainajat haudattiin asuinpaikan lähelle mataliin hautakuoppiin, joihin siroteltiin punamultaa. Vainajan mukaan saatettiin laittaa hauta-antimia: koruja tai metsästysvälineitä. Kivikauden lopulla ryhdyttiin viljelemään maata ja hoitamaan karjaa, koira oli kesyyntynyt ihmisen kumppaniksi jo aiemmin.
Pronssikausi noin 1500 - 500 eKr.
Pronssin käyttö on vain yksi pronssikautisten kulttuurien piirre; metallin käytön omaksumiseen liittyi myös muita tärkeitä muutoksia. Kivikauden lopulla oli alettu harjoittaa alkeellista maanviljelystä, pronssikaudella viljanviljely tuotti jo tärkeän osan vuotuisesta ravinnosta. Viljely oli etupäässä kaskeamista, viljoista tunnettiin ohra ja vehnä. Kotieläimiä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Hevosista ei ole varmoja merkkejä. Eläminen vakiintui tietylle paikalle ja asuminen alkoi olla pysyvää.
Uskomusmaailmassa tapahtui muutos: vainajia ei enää haudattu maan alle, vaan korkealle mäen päälle hiidenkiukaiksi, vareiksi tai kruunuiksi kutsuttuihin röykkiöhautoihin. Kivilatomukset ovat varmasti olleet myös tärkeitä maamerkkejä, jotka ovat näkyneet kauas merelle.
Liedosta tunnetaan muutamia pronssikautista röykkiöhautoja, joista on löytynyt poltettujen ihmisluiden lisäksi pronssiesineitä: tikarin terä ja kierteinen, silmukkapäinen koruneula.
Kotokallion ja Mustassuon lisäksi Liedosta tunnetaan yksi, toistaiseksi vielä tutkimaton hiidenkiuas Vierunkosken länsipuolelta Koskenmäeltä läheltä Hiisin kylää.
Kotokallion läheltä Vanhalinnasta tunnetaan kaksi muutakin pienempää röykkiötä sekä mahdollinen asuinpaikka.
noin 7 500 vuotta sitten. Kartta:GTK.
noin 6 300 vuotta sitten. Kartta:GTK.
Mustassuon laakea kivilatomus on osa laajempaa muinaisjäännösaluetta Tarvasjoella.
Rautakausi noin 500 eKr. - 1300 jKr.
Maamme vanhimmat tunnetut raudanvalmistuspaikat ovat lähes yhtä vanhoja kuin ensimmäiset rautaiset tuontiesineet.
Pronssia lujemman raudan käyttö yleistyi nopeasti, koska sitä pystyttiin valmistamaan kotimaisesta suo- ja järvimalmista. Varsinainen raudan pelkistäminen tapahtui sitä varten rakennetussa uunissa. Kuumennuksessa sula rauta valutettiin erilleen. Prosessissa kuonaa syntyi paljon enemmän kuin rautaa; raudanvalmistuspaikat löytyvätkin usein juuri kuonan perusteella.
Maanviljelys helpottui ja kehittyi rautaisten työkalujen ansiosta. Myös aseita pystyttiin valmistamaan entistä monipuolisemmiksi ja kestävämmiksi. Valtaosa rautakauden ajan löydöistä on kuitenkin hautalöytöjä. Vainajia haudattiin rautakaudella monin eri tavoin. Usein kuollut poltettiin ja luut kätkettiin röykkiön tai kivilatomuksen alle. Toisinaan vainajia haudattiin myös polttamatta. Yhteistä hautaustavoille olivat hauta-antimet eli korut, aseet ja työkalut, joita vainajalle on laitettu hautaan mukaan. Liedon rautakautisia löytöpaikkoja esitellään tarkemmin Muinaisjäännöksiä -sivulla.
Suomen rautakausi jaetaan jaksoihin, joille kullekin on ominaista tietyn tyyppisten korujen ja aseiden käyttö.
Suomessa jaksoille on annettu nimet muualla Euroopassa käytettyjen nimitysten mukaisesti, vaikka eivät
merovingi- tai viikinkikuninkaat, roomalaisista puhumattakaan, Suomessa välttämättä edes käyneet.
eKr.
jKr.
Esiroomalainen aika
Vanhempi roomalaisaika
0
Nuorempi roomalaisaika
Kansain-vaellusaika
Merovingiaika
Viikinkiaika
Ristiretkiaika
400
575
800
1025
1300
500
Rautakauden alkupuolella asutus oli Liedon alueella varsin niukkaa ja hajanaista, vasta kansainvaellusajalla 400-luvulta eteenpäin alkaa jokilaaksojen asutus varsinaisesti muotoutua. Merovingiajan loppupuolella 700-luvulta lähtien asutus voimistuu ja vakiintuu asutuskeskittymiin luoden pohjan jokilaaksojen talonpoikaiskulttuurille.
Vanhalinnan linnavuorelta kuvattuna. Pahamäestä on tehty Liedon varhaisimmat rautakauden ajan löydöt.
kuuluvat rautakauden ajan kulttuuriin. Vanhalinnan (kuvassa) lisäksi Liedosta tunnetaan Kaskalan ja Viikan linnavuoret.
eli uhrikivet ovat maakiviä, joihin on hakattu pieniä, maljamaisia kuoppia.
Muinaisjäännöksiä -sivulla voit tutkailla Liedon kohteita kartalla.
Keskiaika
Muinaispitäjästä kirkkopitäjäksi
Varhaisin kirjallinen tieto Liedon seurakunnasta on vuodelta 1331 säilynyt asiakirja, jossa Liedon kirkkoherra Pietari mainitaan todistajana turkisveroa koskevassa riidassa. Kirkkopitäjä oli kuitenkin muodostunut jo aikaisemmin, kun aiemmin Kaarinan ja Liedon muodostama muinaispitäjä jakautui kahdeksi erilliseksi kirkkopitäjäksi, joiden keskuksiksi pitäjänkirkot muodostuivat.
Muinaispitäjän keskus on sijainnut Hiiden kylässä, jossa uskonnollisten menojen kulttipaikka, uhrilehto eli hiisi, sijaitsi.
Lähellä oleva Moisio oli pitäjän hallinnollinen keskus, jossa pitäjän päällikkö johti oikeuslaitosta. Perimätiedon mukaan muinaispitäjän käräjäpaikka olisi sijainnut Kärmeorvonmäellä, mutta tästä ei ole varmaa tietoa. Puolustuksesta on joka tapauksessa huolehdittu linnavuorilta käsin. Sauvalassa sijaitsi esihistoriallisen ajan lopulla kauppapaikka, johon liittyy myös Ilmaristen nimi: sään jumala Ilmarinen oli nimenomaan kauppiaiden ja matkamiesten suojelija.
Sauvalassa on myös yksi Suomen vanhimpia kristillisiä hautausmaita. Ristinpelto kertoo esihistoriallisen ajan loppuvaiheesta Liedossa sekä uuden uskonnon saapumisesta. Sauvalan lisäksi Liedossa on varmasti ollut muitakin pieniä kyläkirkkoja, jotka jäivät pois käytöstä, kun Hyvättylään perustettiin pitäjänkirkko 1200-luvulla.
1970-luvulla Vanhalinnan linnavuorelta kuvattuna.
on kotiseutuyhdistys Lieto-Seuran pystyttämä muistokivi.
on tutkittu yli 150 hautaa, joista muutamassa oli hauta-antimia.
Maisema muotoutuu
Keskiajan kuluessa asutuksen leviäminen ja maan raivaaminen viljelykelpoiseksi muutti luonnontilaisen maiseman varsinaissuomalaiseksi kulttuurimaisemaksi. Liedon nykyiset kylärajat perustuvat pitkälti viimeistään keskiajalla muotoutuneiden jakokuntien välisiin rajoihin.
Jakokunnat syntyivät asutuksen edetessä jokilaaksoissa kohti yläjuoksua. Jakokuntiin kuului kantakylä ja tytär- eli siirtokyliä. Pellot ja osa niityistä olivat sarkajaossa naapureiden kesken, ja metsät olivat yhteisiä jakokunnan osakkaiden kesken. Suuret, monikyläiset jakokunnat ovat mahdollisesti peräisin jo esihistorialliselta ajalta, yksikyläiset jakokunnat ovat keskiaikaisia. Sarkajako oli käytössä aina 1700-luvun isojakoon saakka, jolloin maa jaettiin suurempiin lohkoihin talojen kesken.
Mitattu maisema -näyttely vie katsojan Liedon vanhojen karttojen maailmaan.
(Palaa tälle sivulle selaimen kautta.)
Maatalous
Liedossa on maata ryhdytty viljelemään jo todennäköisesti esihistoriallisella ajalla. Kaskia, huuhtia ja kytöjä raivattiin polttamalla, ja satoa saatiin parin-kolmen vuoden verran. Keskiajalla Ruotsin puolelta saatiin oppi kaksivuoroviljelystä ja sarkajaosta, jolloin peltoja alettiin ojittaa. Karjanhoito tuli tärkeäksi kiinteään peltoviljelyyn siirryttäessä: kaskia ei tarvinnut lannoittaa, mutta peltojen lannoittaminen oli välttämättöntä niiden kasvuvoiman säilyttämiseksi. Myös hallitsija halusi lisätä karjanhoitoa valtakunnassa ja määräsi osan veroista maksettavaksi voina. (Jos lukija on joskus ihmetellyt suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden kyliä, niin tässä on selitys: varhaisemmin perustetut kylät maksoivat veronsa viljana = suomalaisen oikeuden kylä, 1300-luvulta eteen päin voina = ruotsalaisen oikeuden kylä.) Ojituksen lisäksi peltojen aitaaminen kuului sarkaviljelyyn. Toisin kuin nykyään karja vaelsi vapaana ja pellot ja niityt aidattiin, jotta eläimet eivät päässeet syömään satoa. Ojien ja aitojen kunnossapito vaati paljon raskasta työtä ja aiheutti myös runsaanpuoleisesti riitoja osapuolten välille.
Venäläismiehitykset sekä katovuodet 1700-luvulla koettelivat maataloutta, mutta Ruotsin maanmittauskonttorin tarkastaja Jakob Faggot piti maanjako-oloja ensisijaisesti maatalouden kehnon tilan syynä. Sarkajako ja vainiopakko estivät Faggotin mielestä uudisraivauksen ja ylipäätään kaiken edistyksen maanviljelyksessä. Parannuskeinoksi Faggot tarjosi uutta maanjakoa, jossa kukin viljelijä saisi tiluksensa mahdollisimman harvana, mieluimmin yhtenä lohkona. Tällaisia suuria lohkoja – josta nimitys isojako – oli helpompi viljellä, eikä yksi viljelijä olisi riippuvainen muista. Suomen ensimmäinen isojako toimitettiin Laihialla vuonna 1759 ja viimeisin, Enontekiön isojako, rekisteröitiin vuonna 1964. Digitaaliset Liedon isojakokartat löytyvät näiltä verkkosivuilta Mitattu maisema -näyttelyn yhteydessä, lukija on myös kovasti tervetullut tutkimaan niitä Nautelankosken museolle. Taustakuvaksi tälle sivulle on valittu osa Sillilän isojakokarttaa vuodelta 1791.
Seuraava suuri mullistus maatalouden kehityksessä oli torpparilaitoksen taantuminen ja varsinkin uudet maanhankintalait 1920-luvulta. Kun vuokraviljelijät saivat lunastaa viljelemänsä maat omakseen, syntyi uusia tiloja - ja vauhdilla: Liedossa maanomistajien joukko kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa.
Nykyään Liedossa maataloudesta saa elantonsa noin 3% kuntalaisista, mutta maatalous on tärkeä kulttuurimaiseman ylläpitävä voima koko kunnan näkökulmasta. Valokuvat kertovat lisää.
Ennen koneiden aikakautta.
Pettisissä vuonna 1922.
Pettisissä 1960-luvulla.
vuonna 1925.
Horrisissa vuonna 1925.
Traktorit ja puimurit tulevat.
Nuolemon maisemissa
McCormick -merkkisellä tappurilla.
ensimmäisiä traktoreita, 1920-luku.
ensimmäinen trakstori, British Wallils Ruston, 1920-luku.
Kotieläimiä
Aili lypsää Ammu-nimistä lehmää.
Liisi ja lehmät Lumikki ja Ulla
Emma-lehmää lypsää karjakko Lempi.
Kartanot ja suurmaatilat
On monta tapaa tarkastella kartanoiden ja suurmaatilojen menneisyyttä. Voimme puhua rälssistä, säteristä tai rälssisätereistä, läänityksistä, pantti- tai lahjoitustiloista, kruunun- tai perintötiloista. Kaikki nämä liittyvät kuitenkin maan omistukseen ja verotukseen, usein aatelistoon. Avataan vähän termejä, ennen kuin mennään itse asiaan.
Rälssi (ruots. frälse=vapaus, vapaasyntyisyys) oli Pohjoismaissa aluksi vapaus valtion oikeudesta kantaa veroja. Rälssiä oli kahta lajia, hengellinen ja maallinen. Hengellinen rälssi koski kirkon omistamaa maata ja se mainitaan jo vuonna 1200 kuningas Sverkerin kirjeessä. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin mainittu maallinen rälssi pohjautui kuninkaalle suoritetun palveluksen palkitsemiseen verovapaudella. Aluksi rälssi eli verovapaus koski kaikkea aatelin hallussa olevaa maata, mutta 1300-luvulla alettiin rälssimaan kasvua rajoittaa ja rälssisäätyyn pääsyä säännöstellä jakamalla aateliskirjoja. Rälssivapauden vastikkeeksi vaadittiin ratsupalveluksen suorittamista.
Ritarihuonejärjestys päätti 1600-luvulla muodostaa rälssin suljetuksi säädyksi, jolla taloudellisten etujen lisäksi oli oikeus korkeimpiin virkoihin valtakunnassa. Aatelismiesten yksinoikeutta omistaa rälssimaata ryhdyttiin purkamaan 1700-luvulla. Rälssimaa oli jaettu kolmeen kategoriaan: erinomaisin rälssi, erinomainen rälssi ja yleinen rälssi. Ensin vapautettiin yleinen rälssi kuninkaan valtakirjalla nimetyille virkamiehille sekä papeille ja porvareille, 1700-luvun lopulla myös talonpojille. Aatelin yksinomainen omistusoikeus kahteen muuhun ryhmään poistettiin Suomessa vuonna 1864, ja rälssimaan poikkeusasema verotuksessa hävisi maaverojen lakatessa vuonna 1925. Vuonna 1951 rälssitilat muutettiin perintöluontoisiksi.
Säteri oli rälssitalo, joka oli vapautettu suorittamasta ratsupalvelusta. Kreivi oli vapautettu kolmelta, vapaaherra kahdelta ja tavallinen aatelismies yhdeltä talolta. Kuningas Kaarle XI:n reduktiossa säterit menettivät säterivapautensa.
Kun nykyään puhutaan kartanosta, voidaan tarkoittaa edellämainittujen rälssi- ja säteritilojen lisäksi suurehkoa maatilaa. Kartano sanana viittaa myös fyysiseen piha-alueeseen: talolla oli julkinen puoli ja kartanon eli pihan puoli. Seuraavaksi esitellään kuitenkin varsinaisia, rälssiin perustuvia lietolaisia kartanoita.
Kartanot
Liedossa on kolme keskiajalta periytyvää kartanoa: Juva, Nautela ja Vääntelä. Kohta uskonpuhdistuksen jälkeen perustettiin Moision kartano, ja myöhemmin kartanoita syntyi lisää. Enimmillään kartanoita oli 1600-luvun puolivälissä, edellä mainittujen lisäksi muun muassa Mäkkylän Junnila, Inkoisten Ingoisberg, Loukinaisten Iso-Heikkilä ja Raukkalan Riikilä. Tutkaillaan hetki Tarvasjoen Juvan kartanoa ja Nautelan kartanoa, ennen kuin jatketaan muiden kartanoiden ja suurmaatilojen parissa.
Nautelan kartano
Nautelan kartanon kantatila Knaapi on ollut rälssiä vuodesta 1412, jolloin sen omistaja Jöns Jaakonpoika sai kuninkaalta rälssikirjeen. Vuosina 1504–1525 se oli lahjoitettuna Naantalin luostarille, ja säterivapaus tilalla oli 1560-luvulta 1680-luvulle. Kartanon omisti 1600-luvun alkupuolella luutnantti Grels Mårtensson, joka aateloituna otti nimekseen Lund. Vapaaherratar Brita Kurki omisti Nautelan 1660-luvulla ja sitten 1700-luvun puolelle hovioikeudenneuvos Joakim Schultz, joka aateloituna käytti nimeä Riddercrantz. Tilaan yhdistettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Nautelan muut kantatilat ja Aurajoen vastarannan Kukkarkosken kylän maat.
Kartanon päärakennuksen vanhimmat osat on rakentanut vuonna 1762 tuomiorovasti Samuel Pryss. Rakennus oli alun perin nykyistä lyhyempi käsittäen kivirunkoisessa alakerroksessa kuusi ja puurakenteisessa yläkerrassa kaksi huonetta. Kattona oli tuolloin nelilappeinen aumakatto. Rakennusta on laajennettu 1880-luvulla, nykyisen empiremallisen asunsa se sai Alex Nyströmin vuonna 1921 tekemän suunnitelman mukaan. Rakennuksen kahdessa kerroksessa on nykyään yhteensä yksitoista asuinhuonetta.
Pihapiirissä on asuinrakennuksen lisäksi muun muassa 1900-luvun alkupuolella rakennettu entinen navetta, 1800-luvulta peräisin oleva 30 hevosen talli ja entinen työväen asuinrakennus. Puiston jo kadonneesta huvimajasta tuli Ruotsin valtakunnan kuuluisin huvihuone 1700-luvulla, kun runoilija Bengt Lidner kätki sinne kartanon tyttärelle Eva Jaquette von Hastferille osoittamiaan rakkauskirjeitä. Lue runoilijan ja kartanontyttären rakkaustarina täältä.
vuodelta 1687. Jyväskylän yliopisto (KA a 53:34/1-2).
vuodelta 1780. (MML 52-1)
vuodelta 1880. Digitaaliarkisto (KA, TMA, MMH).
vuonna 1898.
Juvan kartano
Asiakirjoissa Juvan kartano mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1464. Maanvaihtokaupalla kartano siirtyi kuningas Kustaa Vaasalle, joka teki siitä kuninkaankartanon vuonna 1556. Kuningas itse vieraili paikalla kesällä 1558. Kymmenen vuotta myöhemmin hallitsijaksi noussut Juhana III antoi kartanon Fleming-sukuun kuuluneelle Hans Eriksonille, joka oli muutamaa vuotta aikaisemmin rakennuttanut Brinkhallin kartanon ja omisti myös Turussa sijaitsevan Brinkkalan talon.
Eriksonin lapsille periytynyt kartano myytiin vuonna 1639 kenraalikuvernööri Pietari Brahelle, jonka hallussa se oli hänen kuolemaansa vuoteen 1680 saakka. Ison reduktion yhteydessä 1683 Juvan kartano otettiin valtion haltuun, joka teki siitä kahta vuotta myöhemmin Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmentin Maskun komppanian ratsumestarin virkatalon eli puustellin. Kartanosta muodostui tärkeä sotilasvirkatalo, jossa asui yleensä Kuninkaallisen Henkirakuunarykmentin Maskun komppanian päällikkö. Sen haltijoina olivat ratsumestarit Henrik Johan Schauman 1685–1703, Fredrik Armfelt 1703–1719 ja Mårten Thessleff 1719–1720, jonka jälkeen kartano muutettiin saman komppanian kapteenin virkataloksi.
Ruotsin vallan loppuun mennessä Juvan kartanolla oli 12 eri haltijaa, muun muassa majuri Magnus Wilhelm Armfelt vuodesta 1754 lähtien. Nykyinen päärakennus on Armfeltin rakennuttama vuonna 1756. Hänen jälkeensä taloon muutti kolmen vuoden ajaksi kapteeni Reinhold Johan Rehbinder vuonna 1782. Ruotsin vallan loputtua Juvan kartano oli vuokrattuna eri henkilöille vuoteen 1934 saakka, jolloin se myytiin yksityisomistukseen.
vuodelta 1650. Jyu (www.vanhakartta.fi)
päärakennus.
alarivi.
Suurmaatilat
Läänityksiä myönnettiin yksityishenkilöille heidän valtiolle tekemistään palveluksista. Kun läänityksistä tuli perinnöllisiä, alettiin puhua lahjoituksista eli donaatioista. Liedon taloista on kaikkiaan 37 ollut joskus läänitettyinä, mutta 1500-luvulta tunnetaan vain kaksi: Sauvalan kolmitaloinen kylä läänitettiin Turun linnanvouti Joen Nilssonille ja Vanhalinnan yksinäistalo turkulaiselle Anders Bardscherille. Vietetään tässä kohtaa hetki Vanhalinnassa ennen kuin syvennytään tarkemmin läänityslaitokseen.
Vanhalinna
Vanhalinnasta on ensimmäiset maininnat vuodelta 1438, jolloin tila siirtyi kruunulta Turun piispan omistukseen. Kun kirkon maaomaisuus yleisesti peruutettiin 1500-luvulla, siirtyi Vanhalinna takaisin valtion omistukseen ja annettiin läänitykseksi. Andreas Barcherin jälkeen läänityksen haltijoina olivat Lindved Claesson Sabel, linnanpäällikkö Erik Stålarm sekä ratsumestari Hans Bagge, joka sai talon elinikäiseksi rälssiksi vuonna 1630.
Sitten Vanhalinnasta tuli Maskun kihlakunnan komppanian rustholli ja 1700-luvulla tila oli enimmäkseen porvariomistuksessa. Hjeltin suvun hallussa Vanhalinna oli 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin, jolloin tila siirtyi talonpoikaiseen omistukseen.
Vanhalinnan rakennuskanta on pääosin 1900-luvulta, vanhin pihapiirin rakennuksista on ilmeisesti 1800-luvun puolivälissä rakennettu Alitupa, jossa on ollut asuinhuoneita, talli ja vaja. Vanha päärakennus on purettu. Onni Tourun suunnittelema kaksikerroksinen, vaaleaksi rapattu päärakennus valmistui vuonna 1930.
päärakennus valmistui vuonna 1930.
tallin edessä vuonna 1920.
aikaan alettiin tilaa kutsua kartanoksi.
Aateliston vuokramaista itsenäisiksi tiloiksi
Läänityksen ollessa laajimmillaan 1600-luvulla oli Liedon taloista yli viidesosa läänitettyinä. Aluksi läänitys tarkoitti sitä, että läänityksen saajalla oli oikeus kerätä muuten kruunulle kuuluvat verot läänityksestään. Kun sitten läänityksistä tuli perinnöllisiä ja alettiin puhua lahjoituksista eli donaatioista, muuttui tilojen omistuskäsitys: Norrköpingin valtiopäivillä 1604 päätettiin, että tilojen tulee peritytyä aatelismiehen miespuoliselle jälkeläiselle. Ruotsiin levisi Keski-Euroopasta feodaalisia ajatuksia, joiden mukaan talonpojilla ei ollut oikeutta omistaa viljelemäänsä maata, näin myös suomalaisista talonpojista oli hyvää vauhtia tulossa aatelisten alustalaisia.
Valtion lahjoitettua läänityksiä ja maita aatelisille vähenivät valtion tulot huomattavasti - niinpä 1600-luvun lopulla alkoi tilojen peruuttaminen eli reduktio. Reduktioissa Liedon kaikki 1500- ja 1600-luvuilla aatelistolle lahjoitetut talot siirtyivät takaisin kruunulle. Rälssitiloiksi jäivät vain Nautelan Knaapi ja Heikkilä sekä Moision Ylitalo. Suurmaatilat sen sijaan jatkoivat olemassaoloaan, eikä talonpoikien oloissakaan tapahtunut muutosta: nyt siirryttiin aateliston alustalaisista kruunun vuokraviljelijöiksi. Toki vieläkin oli talonpoikien omistuksessa jonkin verran perintötiloja, mutta tiukan veropolitiikan vuoksi monet menettivät tilansa kruunulle. Perinnöksiostoa helpotettiin 1700-luvun loppua kohden tultaessa, ja monet talonpojat pystyivät lunastamaan tilan itselleen. Kun vielä 1900-luvun uudet maanhankintalainsäädännöt sallivat myös torppareiden omistaa maata ja muutenkin rakentamista maaseudulle helpotettiin, alkoi kehitys kulkea kohti nykypäivänä avautuvaa maisemaa.
Valokuvat ovat Liedon museon valokuvakokoelmasta. Osa kuvissa näkyvistä rakennuksista on jo kadonnutta Lietoa, monia rakennuksia on korjattu, siirretty tai purettu. Maisema muuttuu myös koko ajan - vanhoissa valokuvissa ehkä eniten huomiota kiinnittää maiseman avaruus, mutta myös riukuaidat, peltosarat ja kylien läpi mutkittelevat hiekkatiet alkavat olla mennyttä maailmaa. Jos sinulla on vanhoja valokuvia Liedosta, niin museo on hyvin kiinnostunut niistä. Valokuvia ei tarvitse luovuttaa museolle, vaan ne digitoidaan museon valokuva-arkistoon. Lahjoittaja saa myös itselleen digitaaliset kopiot valokuvistaan. Valokuvat voivat olla paperikuvia, diakuvia tai negatiiveja (myös lasinegatiiveja), nykyskannauksella kuvan tuottaminen onnistuu kaikista muodoista.
Alola oli osa Ramsayn laajaa läänitystä 1600-luvulla.
on vanhaa rälssiä.
kuului Claes Paedullin läänityksiin 1600-luvulla.
Kustaa Vaasa vaihtoi Vierun ja Moision talot Juvan kartanoon vuonna 1556.
kuningas Kustaa Vaasa vaihtoi Juvan kartanoon vuonna 1556.
nautti Säterivapautta 1500-luvun lopulla.
oli lahjoitusmaana 1640-luvulla.
kuului Claes Paedullin läänityksiin 1600-luvulla.
Teollisuus
Myllyt
Vesimyllyjen rakentamisen taito tuli Suomeen viimeistään 1200-luvulla roomalaiskatolisen uskon ja munkkiveljestöjen levittäytymisen myötä. Ennen voimakoneita vilja jauhettiin kiviä lihasvoimin pyörittämällä. Liedon ensimmäisistä vesimyllyistä on kirjallisia mainintoja 1400-luvulta ja tuulimyllyistä 1500-luvulta.
Esimerkiksi vuonna 1587 jokimyllyjä oli Nautelassa, Mäkkylässä, Vintalassa, Moisiossa, Vääntelässä, Inkoisissa ja Hihnassa, puromyllyjä Harviaisissa, Vintalassa, Sauvalassa, Rähälässä, Pettisissä, Raukkalassa ja Kahlojalla. Tuulimyllyjä oli Mäkkylässä, Kurkelassa, Hiidessä, Vääntelässä, Harviaisissa, Pahkassa, Pakurlassa, Kaskalassa, Tootulassa, Kilpiössä, Mellilässä, Pränikkälässä, Pettisissä, Loukinaisissa ja Vanhalinnassa. Tarvasjoella oli 1500-luvulla myllyjä Killalankoskessa, Juntolankoskessa, Eurankoskessa ja Seppälänkoskessa sekä peräti viisi myllyä Juvankoskessa. Tuulimyllyjä oli kaksi Hungerlassa ja yksi Suitsulassa.
Kotitarvemyllyjen aikakausi päättyi 1800-luvun lopulla, kun teollisten myllyjen aikakausi alkoi, ja 1900-luvun puolenvälin jälkeen pienten myllyjen toiminta lakkasi lähes kokonaan.
Liedossa näkyi tuulimyllyjä.
vuodelta 1763 nähdään tuulimyllyn paikka.
näkyy vuoden 1791 isojakokartassa.
tuulimylly oli pystyssä vielä ainakin vuonna 1915.
Sahat, pärehöylät ja valkkimyllyt
Pärehöyliä ja valkkimyllyjä oli lähes jokaisen myllyn kupeessa, mutta sahojen toiminta ei Liedossa koskaan noussut erityisen kannattavaksi toiminnaksi. Juntolankosken sahan katsottiin 1700-luvulla kuuluneen Euran saarnahuonekuntaan, koska se sijaitsi Paimion Juntolankoskessa olleella Euran Mäentaan kylän vanhalla myllypaikalla. Mäentaan eli Högforsin saha oli toiminnassa 1730-luvulta 1790-luvulle, jolloin se ilmeisesti kannattamattomana lopetettiin. Kärpijoella rusthollarit Juho Kärpijoki, Juho Ketola ja Kristian Ketola saivat luvan perustaa yksiraamisen sahan Kärpijoenkoskeen vuonna 1876. Sitten vuonna 1889 tilanomistaja Karl Lagerström rakensi Nautelan myllyn yhteyteen sahalaitoksen, johon kuului yksiraaminen saha, särmäyssaha ja katkaisusirkkeli.
sahan koski.
saha ja mylly 1920-luvulla.
purettiin 1960-luvulla.
pärehöylä.
Littoisten verkatehdas
Veran vanutukseen rakennettuja valkkimyllyjä Nautelankosken lisäksi oli ainakin Littoistenjärven laskuojan suulla 1740-luvulta lähtien. Littoisten vanutuslaitoksen nousukausi alkoi, kun maisteri Christian Ludvig Hjelt osti sen vuonna 1823. Kun Littoisiin vanutuslaitteiden lisäksi hankittiin kutomakoneita, tuli valkkimyllystä verkatehdas. Maisteri Hjelt suunnitteli myös paperitehdasta Nautelankoskelle ja sai sille perustamisluvankin, mutta se ei koskaan toteutunut.
Koska Littoisten verkatehtaasta ja sen merkityksestä yhteisölle kerrotaan toisaalla näillä sivuilla, niin emme puutu tässä kohtaa sen tarkemmin tehtaan vaiheisiin. Muutamia kuvia kuitenkin katsellaan.
Tammentaan viinapränni
Aurajoen rannasta, Tammentaan kylästä Hiiskun rusthollari Anders Mattsson myi vuonna 1873 turkulaiselle marjaviinien valmistajalle A.B. Nordforsille tontin viinanpolttimoa varten. Liedon polttimo, Lundo Bränneri (Aktie Bolag vuodesta 1875) tuotti paloviinaa, jota se myi 50-prosenttiseksi laimennettuna etupäässä Turkuun. Sivutuotteena syntynyt valkuaispitoinen rankki oli arvokasta karjanrehua, jota myös sai ostaa polttimosta.
Liikeyrityksenä Tammentaan polttimo menestyi kohtuullisesti, mutta kun olot ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä vaikeutuivat ja osittainen kieltolaki astui voimaan, lopetettiin Tammentaan polttimon toiminta.
Kuvassa oikealla näkyvissä entisissä polttimon rakennuksissa toimi juustola 1920-30-luvuilla.
Meijerit
Meijereiden perustaminen liittyy sekä maidontuotannon kasvuun että uusiin innovaatioihin 1800-luvun lopulla. Separaattorin avulla maitorasva lingotaan keskipakovoimalla erilleen muista aineksista, jolloin maitoa voidaan käsitellä suuria määriä nopeasti ja hygieenisesti. Rasva saatiin nyt aikaisempaa tarkemmin talteen, ja voin säilyvyys parani, kun maito voitiin käsitellä heti tuoreeltaan eikä tarvinnut odotella rasvan nousemista maidon pintaan.
Kylämeijerit olivat ensin yhtiömuotoisia, mutta 1900-luvun alussa annettu osuustoimintalaki teki mahdolliseksi osuusmeijereiden perustamisen. Yhtiömeijereitä perustettiin Inkoisiin Ab Ingoisten Säterin Meijeri Oy, Vierun talon maille Liedon Meijeri Oy sekä Huilun kylämeijeri. Yhtiömeijerit menestyivät huonosti, ja viimeinen lopetti toimintansa vuonna 1906.
Sen sijaan vuonna 1880 Tarvasjoella toimintansa aloittanut meijeri menestyi paremmin. Aluksi meijeri tunnettiin nimellä Juvan Meijeri Oy, vuodesta 1906 alkaen Euran ja Marttilan Meijeri Oy ja vuodesta 1910 lakkauttamisvuoteen 1976 saakka Tarvasjoen ja Marttilan Meijeri Oy.
Liedon Yliskulman Osuusmeijeri perustettiin Huilun Härmästä vuokrattuun entiseen nahkurinverstaaseen vuonna 1906 ja melko pian meijerille valmistui oma rakennus verstaan viereen. Vaikka rakennus tuhoutui Huilun kylän palossa vain puoli vuotta valmistumisensa jälkeen, ei Yliskulmalla lannistuttu, vaan uusi meijeri pystytettiin hetimiten. Suomensillan kupeessa Yliskulman meijeri aloitti toimintansa vuonna 1926 ja menestyikin kohtuullisesti 1970-luvulle saakka.
Vähän huonommin kävi meijerille Vilkkimäessä. Vuonna 1927 perustettu Liedon Osuumeijeri toimi aluksi hyvin vireästi, mutta kun lamakausi alkoi koetella Suomea, päättyi Liedon Osuusmeijerin tarina konkurssiin vuonna 1931. Seuraavana vuonna perustettu Liedon meijeriosakeyhtiö vuokrasi tilat Valiolle, joka alkoi valmistaa Vilkkimäessä juustoja. Vilkkimäen meijeristä voit lukea lisää Tutkimus -sivulla.
aloitti jo vuonna 1880.
tunnettiin sittemmin Tarvasjoen meijerinä.
meijeri perustettiin 1900-luvun alussa.
meijeri rakennettiin 1920-luvulla.
Juvan voimalaitos
Juvankosken rakentaminen voimalaitokseksi aloitettiin vuonna 1915, jolloin sähkön käyttö maaseudulla kasvoi huimaa vauhtia. Lounais-Suomen Sähkö-Osakeyhtiö oli Suomen vanhin maakunnallinen sähkölaitos, joka aloitti kylläkin sähkön tuotannon höyryvoimalla vuonna 1912. Kun Juvan voimala valmistui, voitiin Rantolan kallis höyryvoimala myydä ja tuottaa sähköä edullisemmin vesivoimalla. Juvan voimalaitokseen asennettiin kaksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n toimittamaa 150 kilowatin turbiinia, joihin kumpaankin kytkettiin Oy Gottfr. Strömbergiltä ostettu 165 kilovolttiampeerin kolmivaihegeneraattori. Nykyisin Juvankosken voimalaitoksessa sähköa tuottaa Koskienergia Oy.
vuonna 1929.
padon yläpuolelta kuvattu vuonna 1929.
on putouskorkeutta noin 14 m.
Tiilitehtaat
Savesta on valmistettu ihmiselle tarpeellisia esineitä jo esihistoriallisella ajalla - Liedossa vanhimpia ovat Kukkarkosken kaivauksissa löytyneet kampakeraamisten astioiden sirpaleet. Niitä voi ihailla Lauri Nautelan museon näyttelyssä. Varsinainen tiilentekotaito ja tiilirakentaminen saapuivat Suomeen 1200-luvulla oletettavasti saksalaisten kauppiaiden mukana. Sikilän Simolassa mainitaan tiilitehdas 1800-luvun loppupuolella, kuten myös Tammentaassa Kustaa Mannin omistama tiilitehdas. Liedon Sementtivalimo ja tiilitehdasyhtiö toimi Viikassa 1900-luvun alkupuolella, mutta kaikki edellä mainitut lopettivat toimintansa viimeistään Suomen itsenäistymisen aikoihin. Seppälän tiilitehdas Tarvasjoella perustettiin vuonna 1952. Aluksi tehtaassa valmistettiin salaojaputkia, mutta toiminta laajeni nopeasti myös julkisivutiilien ja laattojen valmistukseen.
Verstaita ja pajoja ynnä muita pienyrityksiä
Edellä on käsitelty suurempia tuotantolaitoksia, joista osa jatkaa elinvoimaisena yhä vielä, osa on lopettanut toimintansa, sulautunut muihin yrityksiin tai museoitu. Maatiloilla tarvittiin kuitenkin aikoinaan paljon myös esimerkiksi sepän tai nahkurin tuotteita, joita ei saanut valmiina kaupasta vaan ne piti tehdä itse. Sepän pajoja oli lähes joka kylässä ja suuremmilla taloilla, kuten myös suutarin ja räätälin verstaita.
Kotiteollisuus taantui 1800-luvun loppupuolella, kun uusissa tehdaslaitoksissa pystyttiin valmistamaan huokeammalla kaikenlaisia tarvittavia tavaroita. Tammentaan nahkurinliike Hiiskun naapurissa sinnitteli ensimmäiseen maailmansotaan saakka, Tammentaassa mainitaan myös lasinmaalausverstas Lundo Glasmåleri 1900-luvun alkupuolella. Puusepänverstaita oli jonkin verran, ja vielä 1900-luvun alussa Pokkolassa valmistettiin rekiä.
Maltaiden valmistus toi Raukkalan kylälle vaurautta toiseen maailmansotaan saakka.
Nykyisin Liedossa on hyvin vireätä yritystoimintaa ja erityisesti Avantin alue Tuulissuolla on kasvanut voimakkaasti.
työskenteli Kirkonkylässä.
oli innokas erämies.
torppa Yliskulman Kiusalan kylässä.
perheineen.
huvila Yliskulman Alhojoella.
työvälineitä on talletettuna Liedon museossa.
Mäkkylässä.
oli oma paja.
Tiestö
Liedon tiestön kehittyminen on alkanut jo esihistoriallisella ajalla, ja viimeistään keskiajalla Liedon läpi kulki kaksi valtakunnallisesti merkittävää reittiä rannikolta sisämaahan. Teiden linjaukset vaihtelivat vuodenaikojen mukaan, talviteillä voitiin rekikeleillä matkaa lyhentää oikaisemalla jäätyneitä soita ja vesireittejä pitkin.
Varhaisimpia teitä olivat Halkivahantie ja siitä erkaantuva Varkaantie, jotka johtivat Turun Räntämäestä Satakuntaan. Näiden talviteiden linjaus kulki nykyisen Vanhan Tampereentien länsipuolitse. Kesätien linjaus oli suunnilleen nykyisen Vanhan Tampereentien mukainen. Kesätie ja talvitie yhtyivät nykyisen Tampereen valtatien ja rautatien välimaastossa asemanseudulla. Huovintienä tunnetun tien linjaus oli suurin piirtein sama kesällä ja talvella, tie kulki Nautelanrahkan itäpuolitse, jatkoi Liedosta Pöytyään ja yhtyi lopulta Airikintiehen, toiseen Turusta Satakuntaan johtavaan väylään.
Toinen tärkeä Liedon läpi kulkeva tie Turusta sisämaahan oli hämäläisten Härkätie eli Suuri Turun tie. Liedossa tien linjaus poikkesi nykyisestä Hämeen valtatiestä kulkien välillä nykyisen tien itä- ja välillä länsipuolella. Savijoen yli mentiin aluksi puista siltaa pitkin Loukinaisissa paikassa, jossa vieläkin on myöhemmin rakennettu, sekin tosin jo aika vanha kivisilta olemassa. Toisen kerran Savijoen yli mentiin Suomensiltaa pitkin Puntamäen kohdalla. Turun ja Hämeen linnat yhdistävä Härkätie oli keskiajalla yksi Suomen tärkeimmistä teistä, jota käyttivät kirkon- ja kruununmiesten lisäksi niin kauppiaat kuin siirtolaiset ja sotaväkikin.
Valtakunnallisten teiden lisäksi oli myös jalan tai ratsain kuljettavia paikallisteitä ja polkuja. Tärkeimmät olivat Liedon kirkolta pohjoiseen Lapinkulmalle johtava Rantatie ja Liedonperälle kirkolta Savijoen länsipuolitse kulkenut reitti.
Varsinais-Suomen tärkeimmät maantiet rakennettiin ennen 1800-lukua. Tampereentie ja Hämeentie olivat yleisiä teitä, ja niiden hoidosta vastasivat kaikki kihlakunnan pitäjät yhdessä, riippumatta siitä, kulkiko tie pitäjän alueella. Liedon pitäjän sisäisiä teitä olivat Kirkkotie, Paattistentie ja Alhojoentie, joiden hoidosta vastasi Liedon tielahko. Kylätiet olivat yksityisteitä, joiden hoidosta vastasivat kylän asukkaat. Tilanne helpottui 1920-luvulla, kun valtio otti maantiet vastuulleen.
madallustyömaa Pokkolan Kekälmäessä.
korjaustöitä Hämeentiellä vuonna 1956.
1900-luvun alkupuolella. Härkätie kulki kylien läpi.
vuonna 1924.
Sillat
Hämeentiellä Savijoen yli kuljettiin puurakenteisia siltoja pitkin Lietniemessä ja Yliskulmalla 1900-luvun alkuun asti, jolloin tilalle rakennettiin kivisillat. Ennen ajokelpoisten siltojen rakentamista pääsi rappuja pitkin kävellen Aurajoen yli Kurkelassa ja Nautelankoskella, Tarvasjoen yli Eurassa. Lautallakin pääsi joen yli Kurkelassa siihen saakka, kunnes silta valmistui kesällä 1904. Nautelankosken silta rakennettiin ilmeisesti vuonna 1905 ja Vääntelään tehtiin ajokelpoinen silta vuonna 1907.
Samoihin aikoihin rakennettiin myös Tarvasjoen ja Paimionjoen yli siltoja. Papinkosken ylittävä silta valmistui vuonna 1906, ja 1910-luvulla saatiin Juvalle ajokelpoinen silta.
joen yli pääsi rappua pitkin kävellen.
valmistui 1900-luvun alussa.
jäi pois käytöstä 1970-luvulla.
rakennuskustannuksiin osallistuivat myös Aliskulman maanomistajat.
yhdistää Moision ja Hyvättylän kylät.
uusittiin vuonna 2013.
valmistui vuonna 1911.
kulki Savijoen yli Sillilän Lietniemessä.
Rautatiet
Rautateiden rakentaminen Suomessa aloitettiin 1800-luvun puolivälissä. Ensin rakennettiin yhteys Helsingin ja Hämeen-linnan välille, sitten ratayhteyksiä laajennettiin Hämeenlinnasta Tampereelle ja sieltä Turkuun. Ensimmäinen asema Turusta Tampereelle matkustettaessa rakennettiin Liedon Tammentaan kylään. Puiseen asemarakennukseen sijoitettiin toimistohuone, odotussalit ja asemapäällikön asunto. Pihalle tehtiin makasiini ja ulkohuone sekä ulkorakennus, jossa oli navetta. Kahdelle ratavartijalle rakennettiin asunto ja aseman edustalle radan varteen Liedon ensimmäinen julkinen puisto.
Littoisissa rata kulki Kaarinan puolella, mutta asema palveli Littoisten verkatehtaan työläisiä. Nykyisin kumpikaan asemarakennus ei ole enää asemakäytössä, vaan junat huristelevat pysähtymättä Liedon ja Kaarinan läpi. Rautatie ei oikeastaan milloinkaan noussut kovin merkittävään asemaan Liedossa, kulkuyhteydet Turkuun toimivat ennen radan rakentamistakin hyvin ja sisäisessä liikenteessä rata ei palvellut lainkaan. Tammentaan kylälle sen sijaan rata toi kauppiaita ja pienteollisuutta sekä asutusta jopa siinä määrin, että aluetta alettiin 1900-luvun alussa kutsua Asemankulmaksi.
Liedon asemarakennus on nykyään yksityisomistuksessa.
Littoisten asema palveli muun muassa verkatehtaan työntekijöitä.
Tavaran kuljetus rautateitse oli sittenkin ehkä merkityksellisempää Liedolle kuin henkilöliikenne. Joka tapauksessa asemalle ensimmäisen puiston lisäksi rakennettiin myös Liedon ensimmäinen julkinen käymälä, joka purettiin alueelta vuonna 2010.
Kauppa
Sauvalan muinainen kauppapaikka on jo viimeistään 1100-luvulla siirtynyt Turun tuomiokirkon läheisyyteen. Sen jälkeen kuluukin melkoisen pitkä aika, ennen kuin Lietoon saadaan uudelleen kauppiaita. Kaupankäyntiä säädeltiin keskiajalta 1800-luvun puoliväliin saakka merkantilistisella talouspolitiikalla, jonka mukaan kaupungeilla oli yksinoikeus kaupankäyntiin. Vapaaksi julistetuilla Heikinmarkkinoilla (Talviheikki 19.1 ja Kesäheikki 18.6.) saivat talonpojat myydä tuotteitaan itse, muulloin ne vaihdettiin kaupunkiporvareiden kanssa muihin tavaroihin tai rahaan.
Kaupunkiin tuotavista tavaroista alettiin 1600-luvulla periä tullia, jonka perimistä varten kaupungin ympäri rakennettiin tulliaita. Kaupunkiin johtaville teille perustettiin tulliportit, joissa kaikki tavarat tarkastettiin ja tullimaksuna perittiin noin 3% tavaran arvosta. Säilyneistä tullitileistä vuosilta 1719-21 selviää, mitä tuotteita Liedosta Turkuun vietiin. Kotikutoisten kankaiden ja kaalin myynnissä Lieto oli valtakunnassa ensimmäisellä sijalla. Myös ruista, mallasta, heinää ja halkoja lietolaiset kuljettivat myytäväksi, karjantuotteiden myynti sen sijaan oli vaatimatonta. Olutta ei riittänyt Liedosta turkulaisille lainkaan, mutta Härkätien ja Satakuntaan vievän tien varren kestikievareissa sitä myytiin kulkijoille.
Tässä kohtaa onkin erinomainen tilaisuus puhua vähän kestikievareista, ennen kuin jatkamme taas kaupan parissa. Siis:
Kestikievarit
Kulkijoiden yöpymistä ja kestitystä varten teiden varsilla oli majapaikkoja, joista säädettiin 1600-luvun puolivälissä lailla. Kestikievaritalossa tuli olla huoneita erisäätyisiä matkustavaisia varten ja rehua hevosia varten. Kievareilla oli yksinoikeus oluen ja viinan myyntiin, ja niillä oli velvollisuus järjestää kyydityksiä eli hollikyytejä paikkakunnalla matkustavan tarpeisiin.
pihalla lapsia leikkimässä 1940-luvulla.
sai kestikievarioikeudet Ryngön luovuttua kievarinpidosta.
vuonna 1932. Nokan talo oli jo 1800-luvulla siirretty lähemmäs Härkätietä kylän palon jälkeen. Kuvassa on Euran Simola.
mailla toimi kestikievari.
vakiintui kestikievaritaloksi Mäkkyl ässä.
toimi jonkin aikaa Kestikievari.
Huilussa on ollut kestikievari todennäköisesti jo keskiajalla, Ankalla Kreulan ja Ryngön lisäksi kestikievari toimi myös Mattilassa ja Pokkolassa Puuskan talossa. Lisäksi kestikievareita Härkätien varrella mainitaan olleen Loukinaisissa ja Karvalassakin jonkinlainen taverna. Katkon kestikievari tiedetään Hyvättylän Jokilasta. Tarvasjokilaisten piti lähettää hollimiehensä ensin Marttilan Juutilaan ja Prunkilaan, sitten Euran Nokkaan ja lopuksi Juvan kartanon alueelle. Satakuntaan johtavan tien varrella oli kestikievareita enemmänkin, ainakin Pahkassa, Sikilässä, Pakurlassa ja Hakulassa on ollut kievari, kuten myös Tammentaan Hiiskun talossakin jonkin aikaa. Majataloilta poistui kestitsemisvelvollisuus 1930-luvulla, jolloin alettiin puhua matkustajakodeista. Kyyditysvelvollisuudesta oli luovuttu jo 1800-luvun loppupuolella, mutta sanonta "olla hollilla" elää yhä.
Jaahans, ja sitten palataankin taas pohtimaan kauppojen tulemista.
Kyläkaupat
Kaupankäynti vapautui 1800-luvun puolivälissä, ja pikku hiljaa Lietoonkin perustettiin kauppoja. Maakauppiaalta sai ostaa lähes kaikkea, mitä talossa tarvittiin. Liedossa kauppoja oli joka kylässä, mutta suurin osa kyläkaupoista on nykyään lopettanut toimintansa. Kuvagalleriassa esitellään Liedon kauppoja. Aivan kaikista kylä- tai Osuuskaupoista ei museon kokoelmissa ole valokuvaa - onko sinulla? Tuo vanhat kuvat digitoitavaksi ja liitettäväksi museon valokuvakokoelmaan.
piti kauppaa Hyvättylässä vuoteen 1913 saakka.
avattiin Liedon ensimmäisiä kauppoja.
Mäkkylässä vielä 1970-luvulla.
pitivät kauppaa Mäkkylässä.
on Liedon vanhimpia kauppoja. Kauppiaina toimivat mm. Pikkarainen ja Helin.
muutti Osuuskaupan tiloihin Asemalla.
tuli Lietoon sotien jälkeen.
Liedon Asemalla.
Osuuskaupat
Osuuskauppaliike lisäsi vaihtoehtoja maaseudun kaupankäyntiin 1900-luvun alusta. Osuuskauppoja perustettiin Lietoon eri kulmakunnille - Yliskulmalle jopa aivan oma Liedon Osuuskauppa, joka yhdistyi Tarvasjoen Osuukaupan kanssa vuonna 1956 ja jatkoi Härkätien Osuuskaupan nimellä toimintaansa aina 1960-luvun puoliväliin saakka, jolloin Liedon myymälät liitettiin Turun Osuuskauppaan ja Tarvasjoen myymälät Osuusliike Maapohjaan.
perustettiin Liedon Osuuskauppa vuonna 1917.
toimi Liedon Osuuskauppa vuodesta 1922.
vuonna 1925.
vuonna 1926.
Alikulman myymälä N:o 3.
Hämeentien varrella oli Osuuskauppa.
pihanpuolen varastotiloja.
muutti Rähälän Anttilasta Vintalaan vuonna 1941.
Koululaitos
Lietoon perustettiin kiertokoulu vuonna 1861. Kansanopetusta oli järjestetty jo 1600-luvulta lähtien lukkarinkoulussa, jolloin ajatus oli, että jokainen seurakuntalainen osaa lukea joten kuten sisältä. Lisäksi piti osata Lutherin Vähäkatekismus ulkoa 12-vuotiaana ja rippikouluun mentäessä Svebiliuksen tai Möllerin selitykset Lutherin katekismukseen. Vanhempien velvollisuus oli opettaa lapsilleen aakkoset ja vähän tavaamista, jotta he voivat jatkaa lukkarin johdolla opiskelua. Mutta koska suuri osa vanhemmistakin oli lähes lukutaidottomia, vaatimukset eivät oikein tahtoneet täyttyä - jopa niin, että Lieto sai piispantarkastuksessa vuonna 1837 nuhteita opetuksen laiminlyönnistä. Niinpä ryhdyttiin Liedossa miettimään koulumestarin palkkaamista Lietoon. Yli 20 vuotta kului, ennen kuin asiasta päästiin yksimielisyyteen. Koulua pidettiin tarpeettomana ja kalliina, eikä uskottu siitä olevan muuta kuin haittaa.
Kirkkoherra C.F. Ramberg laati kiertokoululle opetussuunnitelman ja ehdotti pitäjänkokouksessa joulukuussa 1860 opettajan palkkaamista Lietoon. Pitäjä jaettiin kuuteen koulupiiriin, joissa opettajan tuli antaa opetusta vuorotellen seitsemän viikkoa kerrallaan. Kiertokoulun opettajat vaihtuivat aluksi tiuhaan, mutta kesällä 1866 aluksi opettajan sijaiseksi tullut turkulainen maalarinkisälli Johan Engblom pysyi toimessa 26 vuotta.
Kuvassa on Liedon emäseurakunnan kiertokoulun Kalu- ja Nimi-kirjan kansikuva, josta klikkaamalla pääset lukemaan kiertokoulun perustamisasiakirjoja sekä omaisuusluettelon.
Tarvasjoella oltiin Lietoa edellä opinasioissa. Euralla aloitti rippikoulu toimintansa jo vuonna 1767 ja kiertokoulukin vuonna 1848. Euran saarnahuonekunnalla oli jo vuosina 1780-1810 ollut käytössään kaksi yksityisopettajaa, jotka antoivat lapsille alkeisopetusta ja käyttivät siitä hyvästä Euran koulumestarin eli pedagogin arvonimeä.
Yleinen oppivelvollisuuslaki Suomessa on vuodelta 1921, vaikka jo vuonna 1866 oli annettu asetus kansakouluista. Liedossa kiertokoulu toimi vielä vuoteen 1928 saakka, jolloin - alkukankeuksien jälkeen - kouluja oli jo perustettu joka kulmakunnalle. Valokuvista saa lisätietoa kouluista, ne esitellään aikajärjestyksessä, varhaisemmin perustetut ensin. Kaikista koulurakennuksista ei valitettavasti ole valokuvia museon kokoelmissa: Horristen vuonna 1949 valmistuneesta koulurakennuksesta toivomme vielä kuvia.
Littoisissa aloitti 1870-luvulla.
aloitti toimintansa vuonna 1883.
valmistui vuonna 1883.
rakennettiin vuonna 1898.
koulu valmistui vuonna 1898.
valmistui vuonna 1901.
koulu vuonna 1905.
koulu aloitti vuonna 1919.
Liedon kylät
Liedossa on 86 kylää, jotka esitellään seuraavaksi aakkosjärjestyksessä karttojen ja valokuvien avulla. Kylä on hieman ongelmallinen esiteltävä tällä tavalla, koska kylä ei välttämättä ole maantieteellisesti yhtenäinen alue. Kylällä saattaa olla maata ja asukkaita tytär- ja siirtokylissä hyvinkin kaukana kantakylästä. Päädyimme nyt tässä vaiheessa esittelemään pelkästään kantakylät, mutta yksityiskohtaisemmat kylätiedot löytyvät muun muassa Liedon kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta -teoksesta.
Kuvat on järjestetty niin, että ensin on ote maakirja-, isojako- tai pitäjänkartasta, sitten vanha valokuva kylästä, uusi valokuva ja lopuksi ote nykykartasta vanhaa karttaa vastaavasta kohdasta ehkä hiukan laajemmalta alueelta. Valokuvat ovat Liedon museon valokuvakokoelmasta, kartat ovat Maanmittauslaitoksen tai Kansallisarkiston arkistosta ja verkkosivuilta.
(Narc/MML; Maanmittaushallituksen uudistusarkisto; Uudistuskartat ja -asiakirjat; Turun ja Porin lääni.)
Kaikista kylistä ei museolla valitettavasti ole kokoelmissa valokuvia. Jos näin on, kuvan tilalla on teksti "Ei valokuvaa museon kokoelmissa. Vielä." Tässä kohtaa pyydämmekin sinun apuasi, arvoisa lukija. Jos sinulta löytyy sellaisia valokuvia, jotka sopisivat täydentämään kuvasarjaa, museo liittäisi ne äärettömän mielellään mukaan valokuvakokoelmaan. Kaikkein ihaninta olisi, jos löytyisi aina sellainen kuvapari, jossa olisi vanha ja uusi kuva samasta kohtaa yleisnäkymänä.
Isojakokartta vuodelta 1782 (MML).
vuonna 1924. Toinen kantatila on Tupala.
Kylälle nimensä antanutta Alhojokea on kutsuttu myös Alhojaksi, Saviojaksi ja Mustanväljänojaksi.
sijaitsee kunnan itäosissa Härkätien tuntumassa. Asutusta on ollut jo kivikaudella.
Isojakokartta vuodelta 1782 (MML).
1900-luvun alkupuolella. Ankalla on vanhastaan viisi kantatilaa: Jaakola-Rynkö, Kreula, Mikola, Penttilä ja Uotila.
2000-luvulla. Kansantarinan mukaan kylän lammissa olisi kasvatettu ankkoja - siitä nimi Ankka.
on Liedon vanhimpia kyliä Raukkalan ja Nuolemon naapurissa.
Isojakokartta vuodelta 1785 (MML).
vuonna 1932. Muita kantatiloja olivat Kirsti, Nokka ja Polpo.
2000-luvulla.
sijaitsee Tarvasjoen ja Paimionjoen välissä.
Isojakokartta vuodelta 1783 (MML).
vuonna 1930. Hakulan kantatiloja olivat Ketola, Jaakola ja Jonkari.
peltoaukeaa 2000-luvulla.
on osa Pahkaloukon suurta jakokuntaa.
Isojakokartta vuodelta 1913 (MML).
1900-luvun alussa.
vuonna 2016.
on osa Aliskulmaa Ilmarisissa.
Isojakokartta vuodelta 1792 (MML).
Jo 1300-luvulla perustettu Hihnala oli alkujaan yksinäistalo.
kuuluu Paimionjokilaakson viljelylakeuksiin.
ovat Tiensuu, Inkoinen ja Paappala.
Isojakokartta vuodelta 1783 (MML).
on ollut asuttu jo esihistoriallisella ajalla.
rakennuksista on jäljellä selkeät rauniot.
sijaitsevat Aurajokilaaksossa Moision ja Vääntelän kylien välissä.
Isojakokartta vuodelta 1791 (MLL).
oli vuonna 1540 kolme taloa: Korila, Kula ja Tahi.
toivomme tämän päivän valokuvaa!
sijaitsee Tarvasjoen varrella Yrjäntilän, Kallelan ja Seppälän naapurissa.
Isojakokartta vuodelta 1793 (MML).
oli 1500-luvulla neljä taloa: Härmä, Kestikievari, Frantsi eli Keskitalo ja yksi nimeltä tuntemattomaksi jäänyt talo.
keskus sijaitsee Savijoen laaksossa Härkätien varrella.
lukeutuu Yliskulman kyliin. Naapurikyliä ovat Tootula ja Puntamäki.
Isojakokartta vuodelta 1794 (MML).
oli 1500-luvulla kolme taloa: Lampo, Raula ja yksi nimeltään tuntematon talo.
toivotaan valokuvia museon kokoelmiin!
sijaitsee Tarvasjoella Savijoen varrella, naapureita ovat Satopää ja Mellilä.