Esineistö

Materiaalisen kulttuurin merkityksestä

”Materiaalinen kulttuuri” eli esineet, kulkuvälineet, rakennukset, koristeet, tiet, sillat ja muut vastaavat kiinteät, ihmisen tekemät asiat ovat tärkeitä tutkimuskohteita muun muassa arkeologeille, kansatieteilijöille, antropologeille ja historioitsijoille. Nämä ovat myös usein kiihkeiden kiistojen alaisia. Hyväksi esimerkiksi rakennuksen vaikutuksesta käy vaikka Turkuun vuonna 2013 rakennettu Kirjastosilta ja sen aiheuttama keskustelu. Materiaalisen kulttuurin vaihtuminen voi olla hidasta tai nopeaa. Tekniset keksinnöt voivat kadota muutamassa vuodessa, mutta niiden vaikutus voi olla pysyvää. Digitaaliset taskulemmikit eli Tamagotchit olivat olemassa vain muutaman vuoden. Kirjoituskoneet ovat jo lähes kokonaan väistyneet tietokoneiden tieltä, mutta niiden QWERTY-näppäimistön pohjaa käytetään edelleen.

Ensimmäisten rautateiden rakentaminen noudatti teollisuuden tarpeita ja Suomen kannalta keskeisimpinä paikkoina yhdistettiin niillä ensiksi Hämeenlinna ja Helsinki – ja sitten Helsinki Venäjän pääkaupunkiin Pietariin. Koska Suomen rautatiet rakennettiin 1800-luvulla Venäjän keisarikunnan alaisina, poikkeaa Suomen rautateiden raideleveys eurooppalaisista raiteista. Tämä poikkeavuus on edelleen olemassa.

Materiaalinen kulttuuri Suomessa muuttui suuresti jatkosodan jälkeen. Suomi teollistui ja maaseutu tyhjeni huomattavasti myöhemmin kuin muissa maissa. Jatkosodan kokeneelle olikin kirves, aura tai viikate paljon tutumpi kuin kellokortti, toimiston työpöytä tai kirjoituskone. Rasitukseen tottuneet maanviljelijät ja metsätyöläiset pärjäsivät taistelutilanteissa hyvin. Yleisenä havaintona vuoden 1941 lopulla maaseudulta tulleet miehet todettiin Viestipataljoona 33:n keskuudessa kaupunkilaisia asiallisemmiksi ja rauhallisemmiksi.

Henkilökohtainen omaisuus

Toisen maailmansodan sotilaan varustus riippui hänen aselajistaan. Tavanomaisella jalkaväessä palvelevalla sotilaalla oli univormu, reppu, kypärä, ruokailuvälineet, muona sekä henkilökohtainen ase. Pääosalle oli jaettu kivääri, joillakin taitavilla tai onnekkailla oli konepistooli. Pistoolit olivat upseereiden aseita. Raskaat, vaikeasti liikuteltavat konekiväärit oli jaettu erillisille konekiväärikomppanioille, joita oli rykmentissä kolme. Joillakin aselajeilla ja kotirintamalla palvelevilla oli yleensä huonommat ja vanhemmat aseet kuin etulinjassa taistelevilla. Esimerkiksi tykistössä ja viestissä käytettiin pääasiassa vanhanmallisia kiväärejä.

Ase ja sen patruunat painoivat melkoisesti, minkä lisäksi jokaisen miehen oli kannettava osansa ryhmän varusteista. Joukoille oli jaettu kirveitä, lapioita, hakkuja ja rautakankia. Joidenkin tavaroiden paino ja seikka, että kyseessä oli armeijan eli valtion omaisuus, houkutti heittämään turhaksi katsottu tavara pois eli ”hukkaamaan” ne. Ensimmäisenä Itä-Karjalan korpiin katosivat tarpeettomiksi katsotut kaasunaamarit, jonka säilytyskoteloon laitettiin mieluummin sokeria. Työkalujen  perään katsottiin yleensä huomattavasti tarkemmin kuin esimerkiksi konekiväärien: työkaluilla pystyi rakentamaan suojia, valmistaa polttupuita ja parantaa asumuksia, joten niistä pidettiin vissi huoli. Ryhmän konekivääri sen sijaan saattoi lähestulkoon ruostua kokonaan puhtaanapidon laiminlyönnistä. Nyrkkisääntönä oli, että oman ryhmän muilta jäseniltä ei saanut varastaa hukkaamiensa tavaroiden tilalle korvaavia varusteita. Sen sijaan varkaissa saattoi käydä toisessa joukkueessa tai komppaniassa. ”Vahinko kiertoon” oli hyvin yleinen periaate.

Yhden miehen omaisuutta jatkosodassa kuvaa keväällä 1944 sattuneen tulipalon jälkeen kirjatut tuhoutuneet tavarat. Aseet oli sentään ennätetty pelastaa tuleen syttyneestä teltasta:

1 paita (120 markkaa)
1 alushousut (100 markkaa)
1 jalkarätit (50 markkaa)
1 syylingit (50markkaa)
1 asetakki (700 markkaa)
1 hiihtokengät (350 markkaa)
1 lapaset ( 50 markkaa)
1 nahkakintaat (90 markkaa)
1 kenttäkeittiöastia (100 markkaa)
1 lusikka (5 markkaa)

    Yhteensä 1615 markkaa

(yksi vuoden 1944 markka on euroissa noin 0,15€, miehen tuntiansio oli tuona vuonna noin 21,6 markkaa eli 3,34 €)

Eräs lomalta palannut sotamies sai kuulla nyrkkeilyhansikkaidensa kadonneen tulipalossa savuna ilmaan. Sotilaalla oli siis hallussaan melkoinen määrä kaikenlaista vaatetta ja varustetta, josta piti pitää huolta. Jokaisella sotilaalla oli myös alumiinista valmistettu tuntolevy ”kuolemanlevy”, johon oli kaiverrettu tuntolevyn numero. Levyn numeron perusteella olisi mahdollista tunnistaa kaatumisen jälkeen pitkäänkin maastossa ollut ruumis. Jotkut sotilaat romahtivat liikekannallepanon aikaan täysin saadessaan kuolemanlevynsä; olihan levy hyvin konkreettinen osoitus kuolevaisuudesta.

Partioissa vihollisen puolella käydessä piti ottaa kevyt varustus: partiomiehellä oli mukanaan muun muassa  konepistooli, pistooli, käsikranaatteja, narua, kartta, kompassi, kenttäpullo, rautaisannos, lihasäilykepurkki, sokeria ja leipää. Kuva: SA-kuva

Sotasaalis

Vaikka sota-aikana joukkojen viholliselta valtaamat tarvikkeet katsottiin armeijalle kuuluvaksi, piti moni sotilas löytämänsä tavarat omana omaisuutenaan. Monesti upseerit katsoivat asiaa läpi sormien. Etenkin vihollisen kokardeja eli päähineessä olevia armeijan tunnuksia himoittiin voitonmerkeiksi ja sotamuistoiksi. Myös venäläisten rahat ja lompakoissaan kantamat valokuvat olivat haluttua saalista. Tupakannälkään maistui venäläinen vahvasti haiseva mahorkka. Muuan lietolainen sotaveteraani keräsi kesällä 1944 Tali-Ihantalaan tullessaan asemien eteen kaatuneilta venäläisiltä valokuvia sotamuistoiksi.

Suomalaisen sotilaan Tali-Ihantalassa kaatuneen neuvostoliittolaisen sotilaan lompakosta ottama kuva. Liekö kuvassa venäläisen vainajan rakas tai sisar?

Huomattavimman sotasaaliin suomalaiset saivat kesällä 1941 Karjalan kannaksen taisteluissa. Viipurista saarrostusta Leningradiin ja Koivistoon pakenevat puna-armeijalaiset jättivät valtavan määrän kalustoaan jälkeensä. Merkittävimpiä olivat Rautalammen, Sommeen ja Porlammin motit, joista vallattujen tykkien, autojen, traktoreiden ja muun raskaan kaluston määrä oli valtava. Venäläiset saivat vastaavasti suuren sotasaaliin Karjalan kannaksella kesällä 1944, kun moni suomalainen tykkipatteri joutui hylkäämään kalustonsa.

Porlammin motin sotasaalista. Kuva: SA-kuva

Puhdetyöt

Yksi jatkosodan (1941–1944) erikoisimmista ilmiöistä olivat puhdetyöt. Talvisodassa puhdetöitä ei juurikaan tehty, sillä taistelut olivat kiivaampia ja sota suhteellisen lyhyt. Pitkittyneen asemasodan 1942–1944 aikana sotilaat valmistivat miljoonia esineitä puusta, metallista, tuohesta, kivestä, nahasta, lasista ja kaikesta muusta materiaalista, mitä vain käsiinsä saivat. Näistä sotilaat valmistivat muun muassa erilaisia rasioita, ruokailuvälineitä, leikkikaluja, veistoksia, tuhkakuppeja, huonekaluja ja veneitäkin. Kirjaimellisesti suurimpana töistä sotamuseoon vietiin jatkosodan aikana kaksimetrinen puusta valmistettu karhupatsas. Äänislinnan suunnalla kaksi autokomppanian miestä rakensi täysin toimivan kuorma-auton maastosta keräämistään osista. Puhdetyöt ovat osoitus siitä, mitä ihminen saa aikaiseksi ajan ja kekseliäisyyden kanssa.

Alikersantti Veli Klami ja korpraali Sulo Nieminen saivat tammikuussa 1944 valmiiksi takanaan olevan kuorma-auton, jonka osat he syksyllä 1943 keräsivät 2,5 kuukaudessa lähialueella lojuvista autonkappaleista. Kuva: SA-kuva

Puhdetöihin kaiverrettiin, piirrettiin tai merkittiin muilla tavoin tavallisesti esineen tekopaikka, aika sekä mahdollisesti sana ”Muisto”. Monet esineet valmistettiin nimenomaan muistoiksi tuntemattoman ajan kestävältä sotataipaleelta, mutta niitä tehtiin myös muista syistä. Moni ansaitsi esineillä rahaa tai vaihtoi tekemiään puhdetöitä tupakkaan, alkoholiin, ruokaan tai vaikka vartiovuoroihin. Toiset taas valmistivat tarve-esineitä kotiin lähetettäväksi. Harva tällainen käytössä ollut  kori, työkalu tai muu tarve-esine on säilynyt meidän päiviimme asti.

Puhdetöistä oli monia mielipiteitä. Jotkut pitivät niitä ajanhukkana ja hömpötyksenä, mutta esimiehet tajusivat, että puhdetöiden nikkaroinnin kaltainen järkevä tekeminen oli välttämätöntä mielenterveydelle. Joillekin tosin esineiden teko muuttui maniaksi. Kun työtavat oli opittu, syntyi usein uuri into tehdä vielä yksi ja tehdä vielä parempi. Lietolaiset viestimiehet innostuivat keväällä 1943 tekemään Karhumäellä pärekoreja. Kun sopivaa mäntyä löytyi, alkoi päreiden repiminen ja korien likistäminen kasaan. Töiden edetessä miehet heräsivät aamuvarhain ja kävivät nukkumaan yömyöhään ja hädin tuskin ehtivät välillä syömäänkään pärekorien teon vimmalta.

Lietolaisten viestimiesten jatkosodan aikainen pärekoriverstas Karhumäellä 1. Divisioonan huoltokeskuksen alakerrassa.

Kirveenvarsia valmistetaan Huuhaanmäellä. Varren valmistus oli melko vaikeaa, sillä puun piti olla oikein tasapainotettu ja muotoiltu. Kuva: SA-kuva

Varsinainen puhdetöiden teko ei ollut monellekaan esimiehelle ongelma. Suurempana pahana pidettiin sotateollisuudelle tärkeiden materiaalien käyttöä sekä turhanpäiväiseksi katsotun rihkaman tekeminen. Suosituimpia puhdetöitä olivat alumiinista tehdyt puukontupet tai sormukset, mutta sotilaille ikävästi lentokoneteollisuus tarvitsi kipeästi kaiken saatavan metallin. Jatkosodan alkupuolella alumiinia saatiin taisteluiden yhteydessä alasammutuista lentokoneista. Alumiini on pehmeää ja helposti nuotiollakin sulatettavaa, joten siitä saattoi valmistaa monia erilaisia esineitä. Sormuksia valmistettiin sulattamalla metalli ja valamalla siitä putki, josta saatiin sahattua sormusaihiot. Alumiinilevyjä saattoi myös leikellä ja sulattaa puukontupiksi, ja loppukoristelut tehtiin painamalla metalliin kuvioita puukonterällä, taltalla tai muulla työkalulla. Kun lentokoneiden hylkyjen ryövääminen kiellettiin, tuli ainoaksi mahdollisuudeksi hakea alumiinia koneista, jotka olivat pudonneet vaikeapääsyisille alueille kuten suolle tai rintamien väliin. Toinen vaihtoehto oli käyttää raaka-aineena omia metalliesineitä: moni huoltoupseeri saikin ällistyksekseen nipun ilmoituksia alumiinisten ruokailupakkien katoamisista, kun lentokonehylkyjen hyödyntäminen kiellettiin. Myös saippuoiden bakeliittikuori kelpasi työstettäväksi. Mikäli puhdetyöt myytiin eteenpäin, kerrottiin toki tarinaa siitä, että materiaali oli perisin alasammutusta viholliskoneesta, takasihan tämä paremman hinnan.


Toinen suojeltu materiaali oli koivu, jota tarvitsi suomalainen vaneriteollisuus. Koivuntuohi oli hyvin suosittu rasioiden ja tossujen materiaali. Virallisesti ainoastaan koivuhalkojen tuohta sai käyttää raaka-aineeksi puhdetöihin, mutta monet kävivät hakemassa koiupuuta piittaamatta kiellosta. Asemasodan lopulla tuli määräykseksi käydä leimauttamassa kaikki koivusta tehdyt puhdetyöt, että materiaalin laillinen alkuperä kävisi selväksi.


Valistusupseerien ja rintamalehtien propagandassa yritettiin saada sotilaat tekemään tarve-esineitä. Rihkaman, kuten koriste-esineiden tekoa sitä vastoin moitittiin. Samoin esimerkeiksi ehdotettiin suomalaisten talonpoikaisesineiden vanhoja malleja. Moni osaava käsityöläinen tosin teki mieluummin nimenomaan koriste-esineitä, vieläpä jäljitellen tehdastuotantoa, sillä näistä esineistä maksettiin eniten.

 

Esineitä sai myydä pelkästään samassa komppaniassa palveleville tovereille tai Lotta Svärdin hoitamalle Puhdetöiden Myyntikeskukselle. Keskukseen toimitettu puhdetyö arvioitiin työn laadun, siihen kuluneen ajan sekä materiaalin perusteella. Tekijä sai työstä rahat ja keskuksen myymän tuotteen voitto kytettiin sotainvalidien ja muiden vastaavien tahojen hyväksi. Henkilökohtaista suurta voittoa tavoittelevat pyrkivät tietysti itse myymään esineet lman välikäsiä, tai sitten kaveruksista toinen hoiti puhdetöiden valmistuksen ja toinen markkinoinnin. Etenkin lomalaisjunat olivat hyviä paikkoja esineiden myymiseen, halusihan moni sotilas viedä kotiin tuliaisiksi jotakin erikoista rintamalta.

 

Mittavinta puhdetöiden tilaustyötä oli kirveenvarsien ja sahanpääpuiden teettäminen suomalaisten metsätyömaille. Vuoden 1942 järjestettiin suuret mottitalkoot, jotta tulevan talven varalle saataisiin riittävästi polttopuita. Ongelmana tosin oli metsätyövälineiden puute, mitä yritettiin paikata tilaustöillä. Jokaisen sotilaan piti joka itse valmistaa esineet tai saada joku tekemään ne puolestaan. Lopputuloksena lähes puolet sadoista tuhansista Työtehoseuran kuittaamista kirveenvarsista ja sahanpääpuista jouduttiin hylkäämään huonon laadun vuoksi.

Alumiinista valmistettu puukontuppi. Koristelu on tehty painelemalla puukonterällä tai muulla vastaavalla kuvioita metallin pintaan. Kuvan mukaisia puukontuppia kutsuttiin lohenpyrstön mallisiksi, vaikka niiden mallina oli todellisuudessa saamelaisten turisteille myymissä poronsarvista tehdyissä tupissa.

Esineiden mallit ja materiaalit poikkesivat suuresti toisistaan. Samoin tekijöiden kokemus vaihteli. Huomattavaa ammattimaisuutta töiden teossa edustivat muun muassa satakuntalaiset kalastajat, joista oli muodostettu 1. Divisioonan pioneeripataljoona. Pioneereit saivat käsiinsä huomattavasti enemmän erilaisia työkaluja kuin tavalliset sotilaat. Samoin hevoskolonnilla oli käytössään kengityssepän työkalut, joista etenkin metallin työstämiseen käyvä ahko oli eduksi. Parhaimmat mahdollisuudet oli asesepillä, jotka pääsivät työnsä puolesta käsiksi myös suureen määrään erilaisia raaka-aineita. Monesti nämä lainasivat työkalujaan ja tarvittaessa kykyjään aseveljilleen. He toimivat myös opettajina kokemattomille puhdetyöntekijöille.


Yleisimmät esineissä käytetyt materiaalit olivat puu ja tuohi. Näitä pystyi käsittelemään helposti puukolla, jollainen löytyi jokaiselta suomalaiselta, eikä materiaalista ollut pulaa. Myös pahkaa, nahkaa, olkea ja metalleja, kuten aikaisemmin mainittua alumiinia käytettiin esineiden raaka-aineina. Lomalle päässeet ostivat usein kaupasta lisää työkaluja tai rintamalta puuttuvia materiaalia, kuten värikästä lasia. Maaselän kannaksen pohjoisosassa esiintyy Seesjärven lähettyvillä vuolukiveä, jota saattoi työstää astioiksi tai rasioiksi puukolla, taltoilla ja hiomapaperilla.

 

Monet suomalaiskansalliset perinteiset käsityönä tehtyjen esineiden koristelumallit vaativat erityisiä työkaluja, kuten pihtejä ja monenmallisia talttoja ja koveloita. Rintamalla näitä oli vaikea saada käsiin, joten niiden korvikkeena käytettiin monenlaisia välineitä tai niitä valmistettiin itse. Lasinsirpaleista sai hyviä höyliä leikkuulautojen viimeistelyyn, kamiinassa kuumennettu ja vasaralla sopivaksi muotoiltu puukonterä taipui hyvin eilaisiksi työkaluiksi ja tavallinen rautanaula oli hyvin käyttökelpoinen koristelutyökalu. Puhdetöiden yksi ihmeellisyyksistä liittyy nimenomaan siihen, miten ankarissa oloissa ja miten alkeellisilla työkaluilla ne on tehty.

Asesepän Syvärillä valmistama veitsi.