Naiset ja lapset - siviilit sodassa

TK-piirros työvelvollisesta Sallan suunnalla. Kuva: SA-kuva

Työvelvollisia naisia Syvärin kaupungissa entisessä venäläisessä pesulassa, jossa toimi jatkosodan aikana suomalaisten pesulaitos ja varuskorjaamo. Kuva: SA-kuva

Aikuisen, työikäisen miesväestön ollessa melkein kokonaisuudessaan asepalveluksessa jäivät arjen työt naisten, lasten ja vanhusten harteille. Omia ongelmia aiheutti säännöstely, minkä vuoksi melkein kaikkia elintarvikkeita, polttoaineita ja nautintoaineita oli hyvin vaikea saada. Moni joutuikin sopeutumaan arjessaan uudenlaiseen elämänrytmiin ja ruokavalioon. Omaa aikaa meni nyt poissaolevien miesten töiden tekemiseen, joten moni joutui opettelemaan kokonaan uusia taitoja. Voikukkien kiskominen syötäväksi ja perheen syöttöporsaan lihottaminen teurastuskuntoon olivat uusia askareita monissa perheissä.

 

Perheen töiden teko oli etenkin maatiloilla raskasta, ja samalla piti pitää huolta nuoremmista ja vanhemmista perheenjäsenistä. Monet määrättiin myös työvelvollisiksi tekemään työsuoritteita muun muassa työvoimapulasta kärsivälle maaseudulle sadonkorjuuaikaan. Yleinen työvelvollisuus oli asetettu jo lokakuussa 1939, jolloin se koski kaikkia 18–55 -vuotiaita ja sellaisia aloja, jotka suoraan tai välillisesti hyödyttivät maanpuolustusta. Vuonna 1942 työvelvollisuus muutettiin koskemaan myös väestön toimeentulolle välttämättömiä aloja. Teollisuus ja maatalous kaipasivatkin tuolloin kipeästi työvoimaa. Samalla ikähaarukka laajeni 15–65 -vuoteen, nuorimpien ja vanhimpien osalta terveydellisin edellytyksin. Ajan kanssa työvoimavelvollisuus muodostui joillekin pahaksi rasitteeksi,jota vastaan purnattiin. Monet lähtivät vapaaehtoisina työläisiksi tuttuun maalaistaloon, etteivät joutuisi esimerkiksi turvetta nostelemaan. Joillakin paikoilla töiden jakaantuminen koettiin epätasa-arvoiseksi, ja pahimmista töistä yritettiin luistaa monin keinoin. Väitetään muun muassa syntyvyyden kasvaneen tuolloin, sillä raskaana olevat naiset eivät joutuneet työvelvollisiksi!

 

Sota-aikaan kuului monenlaisia keräyksiä ja talkoita. Kuuluisimpia olivat mottitalkoot, joissa jokaisen piti hakata tietty määrä halkoja (yleensä "Motti mieheen" eli yksi kuutio) polttopuupulan helpottamiseksi. Muina talkoina oli muun muassa jäidennostotalkoot: meijeritaloudelle oli talvisin järvistä nostettu, sahanpurulla kevääksi ja kesäksi eristetty jää tärkeää tuotteiden säilömiseksi.

Kantti kesti
Markku Heinosen luento käsittelee naisten ja nuorten merkistystä kotirintamalla.
Lisää kuvia
Naiset raskaimman vastuun kantajina

Sota-aikana naisten panosta tarvittiin kotitöissä, tehtaissa ja muissa laitoksissa sekä suoraan armeijan tukena. Tavallisesti sotaa käyviä miehiä auttavat naiset olivat vapaaehtoisina lottina, sotilaskotisisarina tai Punaisen Ristin työntekijöitä. Näiden naisten panosta maan hyväksi alettiin arvostamaan vasta 1980-luvun lopulla. Tällöinkin on pääasiassa nostettu esille Lotta Svärdissä työskennelleiden naisten eli lottien tekemä työ. Monet muut vapaaehtoisjärjestöt ovat jääneet pienemmälle huomiolle, vaikka niissä tehtiin samankaltaista työtä.

Kaikki naiset eivät voineet ryhtyä lotiksi, vaikka olisivat halunneet. Monessa perheessä oli isä, puoliso, veljet, enot ja sedät sodassa, joten talouden ainoat työhön kykenevät saattoivat olla naisia. Heillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa perheen arjen pyörittämiseltä. Perheeseen oli maaseuduilla tullut vielä usein lisäystä, kun kaupunkilaisia tuttuja ja sukulaisia tuli tilalle pakoon pommituksia.

Naisia heinätöissä heinäkuussa 1941. Kuva: SA-kuva

Moni nainen joutui ottamaan hoitaakseen miehen ammatin. Sattui usein käymään niinkin, että vaimo tai tytär oppi ammatin huomattavasti miehiä paremmin, ja miesparat tunsivat rintamalta palattuaan tultuaan olonsa suorastaan uhatuksi. Lopulta monella työpaikalla naisten korvaaminen osaavilla miehillä ei ollut enää lainkaan ajateltavissa. Naisille sota tiesi ammatillista ja sosiaalista nousua. Entisistä rahastajista tuli nyt raitiovaunujen kuljettajia ja tehtaissa naiset pääsivät koneenkäyttäjiksi. Pula-aika pakotti oppimaan uusia taitoja, ja eräänkin talollisen vaimosta tuli erinomainen suutari. Koulutusta järjesti Naisten Työvalmiusliitto ja monesti aloille, jotka ennen sotia olivat yksinomaan miesten ammatteja. Sodan jälkeen oli monille kova pala palata "normaaliin sukupuolten väliseen järjestykseen", tiesihän se naisille ammattiaseman ja palkan heikkenemistä. Sukupuoliroolien murtuminen jäikin tältä osalta lopulta pysyväksi.

Nainen koneenkäyttäjänä Sakon asetehtaalla Riihimäellä elokuussa 1941. Kuva: SA-kuva

Nainen hitsaustyössä Karkkilassa Högforssin tehtaalla tutkimassa ja korjaamassa lämpöpatteria. Kuva: SA-kuva

Lotta Svärd

Naisten vapaaehtoisella osallistumisella taistelevan armeijan tukemiseen oli Suomessa taustansa sisällissodassa (v. 1918). Valkoisen armeija tueksi perustettiin monia naisjärjestöjä, jotka toimivat eri nimisinä. Osa oli ompeluseuroja, osa "Suojeluskuntain naisia" tai muilla nimillä kokoontuvia ryhmiä. Pääasiassa nämä naisjärjestöt valmistivat varusteita suojeluskunnille sekä auttoivat joukkojen muonituksessa. Esimerkiksi Turussa Kerttulin koulussa kokoontui huhtikuussa 1918 perustettu Turun suomalaisten naisten työkunta. Koulun juhlasalissa valmistettiin talkootyönä suuri määrä varusteita valkoisille.

 

Ensimmäisen kerran Lotta Svärd -nimi esiintyy 19.11.1918 Riihimäellä perustetussa Lotta Svärd yhdistyksessä. Myöhemmin Lotta Svärdin asema valtakunnallisena, suojeluskuntia tukevana naisten järjestönä vahvistettiin Suijeluskuntain päällikön käskyllä. Lotta Svärd toimi jaostoittain, eli jokainen lotaksi haluava sai koulutuksen tiettyyn osa-alueeseen. Lotta Svärdiin kuului järjestön toiminnan vakiintuessa neljä jaostoa: lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto sekä keräys- ja kansliajaosto.


Lottien tehtävät ja vastuualueet vaihtelivat. Ensimmäinen jako 1920-luvulla tehtiin toimenlottiin ja kannatuslottiin. Toimenlotat jaettiin edelleen varsinaisiin toimenlottiin sekä varatoimenlottiin. Toimenlotat oli henkilökohtaisesti nimetty tiettyä tehtävää varten, varatoimenlottia taas oli varattu tiettyyn ryhmään, johon paikallisosasto oli varannut määrätyn määrän lottia. Näiden lisäksi oli huoltolottia, jotka osasivat jotakin liikekannallepanon kannalta tärkeää ammattitaidon tai koulutuksen perusteella, mutta jotka eivät kuuluneet toimen- tai varatoimenlottiin. Kannatuslotat keskittyivät lähinnä järjestön taloudelliseen tukemiseen sekä lotta-aatteen levittämiseen.

 

 

Lääkintäjaosto

 

 

Suojeluskunta antoi vuonna 1922 lääkintäjaostosta eli "sairashoitojaostosta" ohjeet. Niiden mukaan jokaista suojeluskuntaa, suojeluskuntakomppaniaa ja suojeluskuntapataljoonaa kohti tuli olla tietty määrä lääkintätoimenlottia. Näiden lottien tehtävänä oli avustaa rintamalla haavoittuneiden ja sairaiden hoidossa ja kuljetuksessa sekä järjestää sidontapaikat ja sairastuvat. Vuoden 1936 ohjeiden mukaan varsinaisiksi toimenlotiksi laskettiin Lotta-Svärd yhdistykseen kuuluvat lääkärit ja sairaanhoitajattaret sekä ne lääkintälotat, jotka olivat suorittaneet 6 kuukauden kurssit. Varatoimenlottia olivat keskusjohtokunnan hyväksymän ohjelman mukaisen lääkintäkurssin suorittaneet lotat.

 


Muonitusjaosto - merkittävää työtä soppatykin äärellä

 

 

Lottatyön näkyvin jaosto oli muonitusjaosto, joka oli Lotta Svärdin historian ajan laajin ja koulutetuin osa. Siihen kuului juuri ennen sotia 50 170 jäsentä, joista 15 535 oli käynyt täydellisen kurssin. Muonituslotat järjestivät muonitukset kaikissa suojeluskuntien tilaisuuksissa aina pienistä kahvitilaisuuksista suuriin ampumaharjoituksiin ja leireihin. Vuoden 1926 ohjeen mukaan "Jaoston tehtävä on huolehtia rauhanaikaisen suojeluskunnan muonituksesta ja jaostoon kuuluvien lottien koulutuksesta sekä liikekannallepanon sattuessa asettaa tarpeellinen määrä muonituslottia suojeluskuntien käyttöön". Seuraavissa suurissa sääntöuudistuksissa vuonna 1936 rauhanajan tehtäviin lisättiin muonitus- ja ravintokaluston hankkiminen rauhan- ja sodanaikaista työtä varten. Muonitusjaoston toimenlotan tuli olla peruskurssin suorittanut ja lottalupauksen antanut. Liikekannallepanon sattuessa hänen oli tarvittaessa otettava vastaan tehtävä oman kotipaikkakuntansa ulkopuolelta.

 

Muonituslotat saivat runsaasti harjoitusta, ja heidät kutsuttiin suurinkin tilaisuuksiin järjestämään ruokailu. Tällaisia merkittäviä tilaisuuksia olivat muun muassa Salpausselän kisat, ammunnan maailmanmestaruuskisat Helsingissä vuonna 1937 sekä Suur-Merijoen ilmailunäytös vuonna 1935, johon osallistui 20 000 katsojaa. Myös kanttiinitoiminta kuului muonitusjaostolle.

 

 

Varustusjaosto - pienin jaosto

 

 

Varustusjaosto oli jaostoista pienin ja sen merkitys väheni pitkään armeijan ja suojeluskuntien varallisuuden ja varustetilanteen parannuttua. Jaostoon kuului tavallisesti vanhempia naisia, ja tehtävinä sillä oli käsityöt ja ompeluilta-askareet.. Yleensä varustusjaosto huolehti suojeluskunnan ja Lotta Svärdin omien varusteiden valmistamisesta, korjaamisesta, luetteloimisesta ja muusta vastaavasta toiminnasta. Eniten aikaa ja vaivaa vei toimenlottien varusteiden hankinta. Varustusjaosto ompeli myös sotilaspoikien puvut ja huolehti vapaussodan invalidien ja näiden perheiden avustamisesta.

 

Varustusjaoston jäsenmäärä väheni tasaisesti aina vuoteen 1937 asti. Kyseisenä vuonna Viipurin suojeluskuntapiirin kansliapäällikkö Vilho Koivisto piti vuosikokouksessa esitelmän varustelotan työstä ja koulutuksesta. Koiviston mukaan varustelottia tarvittaisiin sodan aikana ensinnäkin kotiseudulla, toiseksi tukivyöhykkeillä ja kolmanneksi itse sotanäyttämöllä.

 

Kotiseudulla varustelottien työkohteita olivat keskusvarastot, sotasairaalat, tehtaat sekä varustekorjaamot. Lisäksi lottien piti tehdä paikallishankintoja. Varustelotan päätehtävänä oli toimia kotiseudulla työnjohtotehtävissä, joihin hän oli saanut rauhan aikana asianmukaisen koulutuksen. Tukivyöhykkeellä, lähempänä rintamaa varustelotta toimi pääasiallisesti vaatetuskenttävarikoissa ja niiden alaisissa laitoksissa. Itse sotanäyttämöllä toimipaikkoja olivat elintarvikekenttämakasiinit ja niiden yhteydessä sijaitsevat vaatetuskorjaamot ja pesulat sekä kenttäsairaaloiden varastot.

 


Keräys- ja kansliajaosto

 

 

Varojen keräämisen lisäksi keräys- ja kansliajaosto huolehti monista muista tehtävistä siinä missä muiden jaostojen tehtävät oli selkeästi rajattu. Uudet lottatoiminnan muodot liitettiin aina osaksi tätä jaostoa. Pääasiassa jaosto keräsi yhdistyksen alkuvaiheessa rahaa omaa toimintaa sekä suojeluskuntajärjestön työtä varten.

 

Kansliajaosto liitettiin jaostoon vuonna 1925, kun sen tehtäviin sisällytettiin kanslia-apulaisten asettaminen suojeluskuntajärjestöjen käytettäväksi. Vuosikokouksessa 1932 jaoston tehtäväkenttä jaettiin seuraavasti:

 

– Keräys ja aatteellinen huolto;
– Puhelin ja kanslianhoito;
– Viestitys ja ilmavalvonta;
– Merilottapalvelus

 

Neljä vuotta myöhemmin käytännöllinen keräys- ja kansliatyö erotettiin jaoston liikekannallepanotehtävistä. Rahojen keräämiseksi koetettiin monia eri keinoja. Taloudellisesti erittäin tuottoisia olivat etenkin arpajaiset vuosina 1935 ja 1938. Edellisen tuotto oli 3 000 000 markkaa (yli miljoona euroa). Laman keskellä tällä rahalla oli erittäin suuri merkitys järjestölle. Myyntitoimintaa järjestettiin myös lähellä olevien yhteisöjen hyväksi.

 

Lotta Svärd ryhtyi järjestämään keräystoiminnan ohelle liiketoimintaa vakavaraisen tuoton saamiseksi. Etenkin kahvilat ja kioskit sopivat hyvin lottatoiminnalle. Tässä toiminnassa lotat tekivät yhteistyötä matkailu- ja retkeilyjärjestöjen kanssa. Lottia kutsuttiin myös usein näiden kokemuksen vuoksi yleisötilaisuuksiin pitämään ravintoloita. Järjestöllä oli 251 erilaista liikeyritystä vuonna 1938, pääasiassa kahviloita, kioskeja ja ravintoloita. Helsingin piirillä oli jopa arpajaistoimisto sekä yhdellä paikallisosastolla oma pukuompelimo.

 

Ilmavalvontalotat ja viestilotat liitettiin Keräys- ja kansliajaostoon 1930-luvun alkupuolella. Lentokoneiden kehittyminen uhkasi tuoda pommitukset kotirintamalle asti, jolloin aistihavaintoihin perustuvaan ilmavalvontaan tarvittiin suuri määrä henkilöstöä.

Lotta Svärdin pitkäaikainen puheenjohtaja Fanni Luukkonen työpöytänsä ääressä. Kuva: SA-kuva

Lotat sodassa

Talvisotaan tultaessa oli koulutettuna ja valmiina noin 90 000 lottaa. Eniten kärsittiin puutetta pätevistä kanslialotista. Paperisota tarvitsi paljon päteiä konekirjoittajia ja toimistotyöhön tottuneit ihmisiä, ja jokainen toimistolotta vapautti muilta aikaa muiden tehtävien hoitoon. Monesti kiireen keskellä esikuntien piti kääntyä suoraan yksityishenkilöiden puoleen, jotta esikunnan asiakirjat saataisiin liikkumaan toivotussa tahdssa. Samoin ilmavalvonta- ja viestilotista oli pulaa.

Karjalan kannaksella oli sotaa edeltävien linnoitustöiden aikana 217 lottaa linnoitustyömailla ylimääräisten harjoitusten aikana vastaamassa muonittamisesta. Nämä harjoitukset tuottivat monin paikoin vaikeuksia, ja suurilla paikkakunnilla muonitus oli hyvin hankalaa. Muonituslotat huolehtivat talvisodan alussa joukkojen kokoamis- ja keskitysvaiheen muonituksen. Samalla he neuvoivat monia aloittelevia keittiömiehiä toimen saloihin. Kenttäkeittiöt oli luovutettu armeijalle, joten monin paikoin muonituslottien piti ottaa käyttöön välineistöä "Mallia 1918", eli toisinaan vanha sotilaskypärä tai vastaava päätyi perunapadaksi avotulen ylle. Muonituslotat perustivat sodan aikana kanttiineja hyvin lähelle etulinjaa. Perustamiselle oli määrätty ankara raja, jonka lotat tosin ylittivät monin paikoin jalan viedäkseen etulinjaan "pojille" kahvia tai korviketta ja pullaa. Turussa muonituslotat huolehtivat sodan tieltä evakuoidusta väestöstä, ja he niittivät sirpeillä ja viikatteilla heinää kaupungin puistoista evakoiden mukana tulleelle karjalle. Turussa muonituslotilla oli sodan aikana kymmenen muonituspaikkaa, joista kolmea pommitettiin.

Koulutuksen puute ja varausten riittämättömyys ilmeni myös viestilottien suhteen. Pääosa lotista palveli puhelinkeskuksissa, jotka olivat usein pommituksille alttiissa kohteissa. Kotirintamalla viestilottia oli esikunnissa ja huoltomuodostelmissa. Johanneksessa Viipurin eteläpuolella nähtiin  tapaus, jossa tienhaarassa sijaitsevassa rakennuksessa toimivan puhelinkeskuksen kimppuun kävi vihollisen lentokone konekiväärein. Sarjat osuivat taloon ja sisällä olevat miehet heittäytyivät lattialle. Puhelinkeskuksen ääressä ahkeroiva puhelunvälittäjälotta katsoi maassa makaavia miehiä, naurahti ja jatkoi työssään. Myöhemmin keskuksen lottien muutettua pois tilalle tuli kenttäarmeijan viestimiesjoukkue. Miehet joutuivat kuitenkin pyytämään keskuksen hoitajaksi paikalla ollutta poikaa, joka lottien työtä seuranneena suoriutui työstä huomattavasti näppärämmin.

 

Talvisodan aikana kaatui 64 lottaa lottatehtävissä. Näistä 11 menehtyi tauteihin ja neljä kuoli onnettomuuksissa.
 

Lottia muonittamassa sotavankeudesta vapautuneita suomalaisia huhtikuussa 1940. Kuva: SA-kuva.

Välirauha 1940–1941 – Koulutusta ja lottatyön uusimista

Välirauhan aikana koulutettiin lisää lottia. Etenkin poliittisen tilanteen kiristyessä vuoden 1941 aikana lottien kouluttamista lisättiin. Järjestön nimi, Lotta-Svärd muuttui samalla Lotta Svärd r. y.:ksi. Järjestöohjeissa vuonna 1941 yhdistys muuttui viisijaostoiseksi. Suurimpina eroina vanhaan varustusjaosto muuttui varusjaostoksi ja perustettiin Toiminta- ja viestijaosto sekä Keräys- ja huoltojaosto. Kenttäjoukoissa palvelevia lottia valvomaan asetettiin yhdyslottia, jotka huolehtivat samalla työvoiman sijoittamisesta. Tavoitteena oli yksityisen lottien värväämisen estäminen ja työvoiman järkevämpi suuntaaminen. Lottia tarvitsevat armeijan  tahot esittivät pyyntönsä yhdyslotalle, joka ohjasi lottia tarvittaviin tehtäviin..

Välirauhan aikana lottakoulutusta uusittiin ja täydennettiin. Uusina kursseina aloitettiin muun muassa kauan kauan toivottu eläinlääkintäkurssi, joka tunnettiin Punaisen tähden kurssina. Viestikursseja ja ilmavalvontakursseja järjestettiin samoin useita, ja . Merkittävä osa muonituslotista palveli Rajatoimistossa, joka huolehti välirauhan  aikana itärajalle rakennettavan Salpa-aseman rakentajien muonittamisesta.  Suurimmillaan maaliskuussa 1941 Salpalinjan linnoitustöissä oli 35 000 miestä. Tyypillisessä 1 500 miehen ruokalassa oli 45 lottaa ja emännät.

"Punaisen tähden kurssilla", joita järjestettiin muun muassa Hämeenlinnassa ja Lappeenrannassa annettiin lotille koulutusta eläinlääkintätehtäviin. Kuvassa tutkitaan hevosen ikää sen hampaista. Kuva: SA-kuva

Lotta Svärd jatkosodassa

Jatkosodan aikana lotat olivat aina siellä, missä taisteleva armeijakin. Lottia tarvittiin lisää etenkin ilmavalvontaan, kun vuoden 1941 aikana vallatuille alueille perustettiin uusia ilmavalvonta-asemia. Asemasodan aikana lotista oli suoranaista työvoimapulaa, mutta lääkintälottia oli hyökkäysvaiheen päätyttyä ja taisteluiden hiljennyttyä yli tarvittavan määrän. Asemasodan aikana lottatyövoima oli kausittaista: yliopistojen lukukausien ja maanviljelyn kylvö- ja elonkorjuuaikojen alkaessa podettiin pahaa työvoimapulaa. Suurhyökkäys kesällä 1944 lisäsi lääkintälottien tarvetta. Samoin Kannaksen evakuointiin tarvittiin 3 500 lottaa erilaisiin huoltotehtäviin. Komennuksella oli tuolloin 15 000 lottaa ja kotirintamalla 7 000 lottaa.  Sodan jälkeen lotat olivat mukana auttamassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden, muun muassa Porkkalan evakuoinnissa. Samoin lotat huolehtivat muonituksesta, majoituksesta ja lääkintähuollosta rajalta evakuoitujen siviilien palatessa koteihinsa.

 

Lotta Svärd r.y. lakkautettiin 23.11.1944 Valvontakomission vaatimuksesta välirauhansopimuksen artiklan 21 nojalla. Koska suojeluskunnat oli lakkautettu fasistisena järjestönä, ei sitä tukeneella lottajärjestölläkään ollut tulevaisuutta. Muonituslottana vuonna 1941 ollut Kerttu Korsimo oli Oriveden opistossa, kun rehtori tuli kertomaan järjestön lakkauttamisesta. Hänestä ja muista tytöistä uutinen oli niin hirvittävä, että kaikki alkoivat itkeä. Lottatyöhön oli kasvettu kiinni, ja sitä haluttiin jatkaa koko elämän ajan.

 

Vuoden 1944 aikana lotat tekivät eri tehtävissä 2 153 000 työpäivää. Koko jatkosodan aikainen arvioitu työpäivien määrä liikkuu 20,5 miljoonassa päivässä. Puolustusvoimien palveluksessa oli jatkuvasti noin 13 000 lottaa, jotka vapauttivat divisioonan verran miehiä rintamalle. Lotat olivat siis Suomen "17. divisioona". Lottien työpanos oli korvaamaton, ja eräässä Mannerheimin sodan aikana lähettämässä kirjeessä todetaan, että ei ollut varaa eikä mahdollisuuksia korvata vapaaksi pyrkivää lottamäärää erikoiskoulutuksen saaneilla miehillä.

 

Jatkosodan aikana kuoli 228 lottaa. Sodan jälkeen vammoihinsa kuolleiden lottien määrää ei ole tilastoitu.

 

 

 

 

 

 

 

Lietolainen Kaija Ryökäs oli suorittanut 1/2 vuoden kurssin jo ennen talvisotaa. Hän sai 12.6.1941 määräyksen lähteä Kenttäsairaala 19:ään. Kohti itää tämä kenttäsairaala lähti  21.6.1941, ja ensimmäiseksi sairaala saapui Ristiinan pitäjään. Lotat ja muut majoittuivat vanhaan kartanoon, missä he tekivät perusteellisen siivouksen. Tänne ei kuitenkaan tullut potilaita. Ristiinasta matka jatkui etenevän rintaman perässä Tuupovaaraan, minne sairaala pystytettiin kiireesti. Huoneet ja käytävät olivat pian täynnä potilaita. Rintaman edetessä sairaala seurasi, ja lotat pääsivät näkemään Itä-Karjalaa. He pääsivät mös käymään vallatussa Petroskoissa Täällä Kaija eksyi, ja kulkiessaan kaduilla hän huomasi erääseen rakennukseen kulkevat puhelinjohtimet. Hän muisti, että lietolaiset olivat viestimiehiä ja kävi vilkaisemassa. Rakennuksessa oli kuin olikin tuttuja, muun muassa Kaijan serkku. Parasta kenttäsairaalan olosuhteissa oli Ryökkään mielestä sauna. Kenttäsairaalan liikkuessa se saatiin ainakin pystytetyksi jonkin rakennuksen nurkkaan. Ruoka oli niukkaa ja yksipuolista, mutta siihen tottui. Kotoa saadut paketit tasattiin kaikkien kesken.

 

Kuljetuskelpoiset potilaat siirrettiin ensiavun jälkeen sotasairaalaan. Huonokuntoisimmat jäivät kenttäsairaalaan, kunnes olivat hieman toipuneet. Monet menehtyivät vammoihinsa. Kuolleet sidottiin siisteiksi, ja näiden isovarpaaseen laitettiin tuntolevyn puolikas ja henkilökortti. Lääkintälotta Ryökäs ei pystynyt muistamaan, minne nämä kiinnitettiin silloin kun vainajalla ei ollut isovarvasta tai jaloista oli jäljellä pelkät tyngät. Moniin hirveisiin kokemuksiin kuului myös Ryökkään ensimmäinen pyörtyminen. Hänen tehtävänään oli pidellä potilaan ruhjoutunutta kättä, joka piti amputoida. Monta päivää märkineestä kädestä lähti kammottava haju. Myös seuraava lotta pyörtyi yrittäessään auttaa amputoinnissa. Kenttäsairaalassa oloon kuului monia muitakin kaameita ja surullisia kokemuksia. Moni tuttu lietolainen kulki sairaalan kautta, eikä monenkaan hyväksi voinut tehdä enää mitään.

 

Sylvi Reinikainen lähti ilmavalvontalotaksi Suomussalmelle kesällä 1943. Hän oli tätä ennen käynyt kahden viikon ilmavalvontakurssin Hämeenlinnassa. Kouluttajina olivat olleet ilmavoimien upseerit, ja koulutusaiheina olivat muun muassa havaintojen teko ja erilaiset viestivälineet.

 

Ilmavalvonta-asema sijaitsi Suomussalmella Viitalassa rakennuksen katolle rakennetulla lavalla. Lotilla oli käytössään radio, jolla havainnot ilmoitettiin ilmavalvontakeskukseen. Suomussalmella neljän ilmavalvonta-asemalla olevan lotan piti valvoa Oulua kohti lentäviä lentokoneita. Näitä havaittiin harvakseltaan, ja tavallisesti nähtiin vihollisen hävittäjiä.

 

Alueen rintamavastuu kuului saksalaisille, vaikka Suomussalmen joukot olivat suomalaisia. Muonituksen lotat saivat saksalaisilta. Eräänä päivänä ruoaksi saatiin mätiä perunoita. Alueella oli miinavaara, sekä varoiteltiin Suomussalmella liikkuvan desantteja sekä partisaaneja. Vaarallisimmaksi kuitenkin osoittautui lähitalon lehmä, joka söi osan lottien kuivamaan ripustamista vaatteista. Reinikaisen lottakomennus päättyi hänen palatessa koulunpenkille.

Lottien muistoja jatkosodasta
Lapsuus sodan jaloissa

Perheiden nuorimmat joutuivat ottamaan tavallista aikaisemmin vastuuta perheissä. Moni poikalapsi oli myös innostunut suojeluskuntatoiminnasta, ja he ryhtyivät sotilaspojiksi. Heillä oli sodan aikana monenlaisia tehtäviä, kuten ilmavalvonta, vartiointi ja suojeluskuntien avustus erilaisissa toimissa. Jotkut osallistuivat desanttien eli laskuvarjolla pudotettujen vihollisvakoojien etsintöihin. Näitä tosin tavattiin harvoin. Liedossa sotilaspojat olivat liikekannallepanon aikana mukana ameijan ja suojeluskunnan varastoilla kokoamassa ja luovuttamassa tavaroita rajalle lähteville sotilaille.

 

Lottatyöstä kiinnostuneet tytöt ryhtyivät vastaavasti pikkulotiksi. Pikkulottatoiminta oli hyvin suosittua Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä Pohjanmaalla. Lottajärjestö joutui kuitenkin kilpailemaan suurimmassa osassa maata partiotoiminnan kanssa. Erityisen innostuneita lottatoimintaan oltiin Viipurissa, missä lottatyttöjä oli 27 osastoa, joihin kuului 1 719 jäsentä. Sitä vastoin Helsingin ainoaan osastoon kuului vain 52 jäsentä.

Lietolaisia sotilaspoikia Suojeluskunnan harjoituksissa.

Pikkulotat valmistavat joululahjoja rintamamiehille marraskuussa 1943. Kuva: SA-kuva

Lottatyttötyö vauhdittui vuoden 1934 tyttötyönjohtajien ensimmäisillä neuvottelupäivillä. Tuolloin liittymisikäraja alennettiin kahdeksaan vuoteen. Seuraavana vuonna Keskusjohtokunta hyväksyi ensimmäisen johtosäännön ja tyttötyönjohtajien ryhdyttiin kouluttamaan Tuusulassa.

Talvisodan alla Lotta Svärdiin kuului 24 000 pikkulottaa, ja tyttöosastoja oli 1 042. Joka neljäs toimenlotista oli ollut myös lottatyttöinä. Sodan alla pikkulottia oli yleensä aina siellä, missä isoja lottiakin. Vanhempia ihmisiä hämmästytti nuorten, noin 14–16 vuotiaiden tyttöjen osoittama suunnaton sinnikkyys raskaiden työtehtävien alla.

Moni sotaveteraanihankkeen aikana haastatelluista, sota-aikana Liedossa asuneista naisista muisti lottatyttönä kutoneensa sukkia tai lapasia tuntemattoman sotilaan paketteihin lähetettäväksi rintamalle. Liedolaiset pikkulotat lahjoittivat jatkosodan aikana Viestipataljoona 33:n 1. Komppanialle kokoamansa 300 kirjan kirjaston.

Kaikki lapset eivät voineet jäädä Suomeen. Ruotsi otti sotien aikana vastaan 50 000 suomalaista lasta, jotka haluttiin turvaan sodan jaloista. Tätä siirto-operaatiota varten Ruotsissa muodostettiin Hjälpkomittén för Finlands barn. Myös Tanskaan lähti 4 000 lasta. Lasten siirtäminen alkoi talvisodan aikana, jolloin 9 000 lasta ja 3000 äitiä ja vanhusta lähetettiin Ruotsiin pakoon. Yleensä siirrettävät lapset olivat 3–7 -vuotiaita, jotka lähtivät matkaan lappu kaulassa. Kaikkiaan 6 000 lasta jäi Ruotsiin lopullisesti kasvattiperheisiin.

Lapsia on juuri saapunut Turun rautatieasemalle, valmiina lähetettäväksi turvaan Ruotsiin. Kuva: SA-kuva

 

Soita meille:

+358 (0)50 593 1692

Löydä meidät:

Nautelankoskentie 40, 21360 Lieto As.

  • Blogger Social Icon
  • White Facebook Icon
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now