Perustietoa Suomen sodista 1939 - 1944
Lukuja ja niiden merkityksiä
Talvisota lukuina:
Kesto: 30.11.1939–13.3.1940
Päättyi Moskovan rauhansopimukseen
Kaatuneet ja kadonneet: 25 904
Haavoittuneet: 43 557
Seuraukset:
Karjalankannaksen, Sallan ja Kuusamon itäosien, Suomenlahden ulkosaarten ja Kalastajasaarennon länsiosan menettäminen Neuvostoliitolle. Alueilta evakuoitiin noin 430 000 suomalaista (12 % maan väestöstä) muualle Suomeen.
Jatkosota lukuina
Kesto: 25.6.1941–19.9.1944
Päättyi Moskovan välirauhaan, vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947.
Kaatuneet ja kadonneet: 63 204 kaatunutta tai kadonnutta
Haavoittuneet: 158 000
Seuraukset:
Karjalankannaksen, Sallan ja Kuusamon itäosien, Suomenlahden ulkosaarten ja Petsamon menettäminen Neuvostoliitolle. Raskaat sotakorvaukset. Porkkalan alue vuokrattiin Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi. Alueilta evakuoitiin noin 300 000 suomalaista muualle Suomeen.
105 päivää kestänyt talvisota oli lyhyydestään huolimatta hyvin kiivas. Sota voidaan suurempien kokonaisuuksien hahmottamiseksi jakaa kolmeen vaiheeseen: venäläisten hyökkäykseen marraskuun viimeisenä 1939, suomalaisten tiukkenevaan vastarintaan ja voittoihin joulukuusta 1939 sekä venäläisten läpimurtoon helmi–maliskuussa 1940. Neuvostoliiton aloittaessa hyökkäyksensä oli Suomen rajalla pääasiassa pelkästään rajavartiostoa sekä niin sanottuja suojajoukkoja, joiden tehtävänä oli viivyttää vihollista antaen armeijan pääosalle aikaa järjestäytyä puolustusasemiin sekä parannella niitä. Aluksi Neuvostoliitto onnistui etenemään, mutta joulukuun edetessä suomalaisten vastarinta, venäläisten pahat tappiot Laatokan pohjoispuolella sekä pakkanen pysäyttivät venäläisten etenemisen. Varsinaissuomalaisilla yksiköillä oli vastuullaan sodan ajan kaikkein pahin alue: Summan lohko Karjalan kannaksella.
Kun Neuvostoliitto oli vaihtanut joukkojen komentajaksi marsalkka Timošenkon, tämä harjoitutti vuoden 1940 alun joukkojaan talvisodankäyntiin. Tämä ajanjakso oli hyvin rauhallinen rintamalla. Summassa Lähteen lohkolla näiden koulutettujen joukkojen ja tykistön, ilma-aseen ja jalkaväen paremman yhteistyön ansiosta Neuvostoliitto pystyi helmikuussa murtamaan suomalaisten asemat. Sitkeästä vastarinnasta huolimatta puna-armeija pääsi etenemään Viipurilahden rantaan ja Viipurin kaupungista käytiin jo taisteluita. Monet varsinaissuomalaiset olivat nyt asemissa jäälohkareiden takana Viipurinlahden länsirannalla, kun rauha tuli. Joukot olivat vaarassa jäädä mottiin, mikäli sota olisi kestänyt 106 päivää. Neuvostoliiton oli hyväksyttävä se, että Suomi sai säilyttää itsenäisyytensä, mutta se sai Karjalan kannaksen ja muita alueita Suomesta sekä Hangon alueen sotilastukikohdakseen.
Jatkosodan pidempi kesto johtui pitkälti suomalaisten odottavasta kannasta asemasodan 1942–1944 aikana. Kesällä 1941 alkanut suurhyökkäys toi suomalaiset vuoden 1942 alkuun mennessä talvisodassa menetetyille alueille ja sen ylikin. Diplomaattisia neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa käytiin heti, kun se oli mahdollista. Yhdysvallat tarjoutui rauhanvälittäjäksi maiden välille jo vuonna 1941. Saksalaisten joukkojen suuri määrä Suomessa olisi kuitenkin tietänyt tuhoisaa sotaa Saksaa vastaan Suomen maaperällä, mikäli rauha olisi solmittu. Neuvottelut kariutuivat toistuvasti ja viimeisimpien asemasodan neuvottelujen ilmitulo keväällä 1944 katkaisi ase- ja viljatoimitukset Saksasta Suomeen. Neuvostoliiton vahvistuminen ja aseveljen Saksan tappion käydessä yhä varmemmaksi huononivat suomalaisten mahdollisuudet neuvotteluissa. Suomi sitoi omalla rintamallaan suuria määriä neuvostojoukkoja, vaikka nämä olivat saattaneet siirtää Suomen vastaiselta rintamaltaan useita divisioonia Saksan vastaiselle rintamalle vuosina 1941–1942.
Lopulta vuoden 1944 alussa, kun suurkaupunki Leningrad vapautui saarroksista, oli Neuvostoliitolla mahdollisuus hyökätä suomalaisia vastaan. Suurhyökkäys käynnistyi kesäkuussa aluksi Karjalan kannaksella ja suomalaisten siirrettyä joukkoja Aunuksen kannakselta (Laatokan ja Äänisen välinen maa-alue) sekä Maaselän kannakselta (Äänisen ja Seesjärven välinen maa-alue) avuksi venäläiset ryhtyivät hyökkäämään myös pohjoisemmilla rintamilla. Venäläisten suurhyökkäys pysähtyi aluksi Karjalan kannaksella Tali-Ihantalassa, sitten Viipurinlahdella ja lopuksi Vuosalmella, missä Vuoksen joen molemmin puolin käytiin ankaria kamppailuja. Monen varsinaissuomalaisen ruumis on edelleen näillä taistelukentillä. Taistelut siirtyivät nyt Laatokan pohjoispuolelle, missä venäläisten suurhyökkäys pysähtyi aluksi niin kutsuttuun U-asemaan laatokan pohjoispuolella ja sitten siitä edelleen pohjoisemmaksi. Viimeiset suuret taistelut käytiin nyky-Suomen rajojen sisäpuolella Joensuusta itään Ilomantsissa ja Lutikkavaarassa.
Vihollisen hyökkäysten torjuminen voitti suomalaisille poliitikoille mahdollisuuden neuvotella Neuvostoliiton kanssa. Samaan aikaan 6.6.1944 Ranskan Normandiassa alkanut liittoutuneiden maihinnousu pääsi viimeinkin etenemään niin pitkälle, että Neuvostoliiton johto katsoi kilpajuoksun Saksan pääkaupunkiin Berliiniin alkaneen: sodan tiedettiin jo päättyvän liittoutuneiden (Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Neuvostoliitto) voittoon, joten kyse oli enää siitä, kummalle, läntisille valloille vai Neuvostoliitolle Saksan 1939–1941 valtaama alue tulisi kuulumaan sodan jälkeen. Suomi jäi sodassa Neuvostoliitolle toissijaiseksi strategiseksi kohteeksi, joten rauha maiden välillä oli taas mahdollinen.
Rauhanehtoihin kuului maa-alueiden luovuttamisen ja sotakorvausten maksamisen lisäksi saksalaisten karkottaminen maasta. Saksalaisten vapaaehtoiselle poistumiselle annettu aikaraja oli mahdoton toteuttaa, joten nämä oli karkotettava entiseltä rintamavastuualueeltaan Pohjois-Suomesta asein. Seurasi Lapin sota (15.9.1944–27.4.1945) jonka aikana Suomen armeija ajoi saksalaiset maasta. Lapin sota alkoi kuitenkin etelässä Suomenlahdella, missä saksalaiset yrittivät vallata suomalaisilta strategisesti tärkeän Suursaaren. Operaatio Tanne Ost kuitenkin epäonnistui tyystin, ja suomalaisjoukot torjuivat maihinnousun. Tässä taistelussa kaatui muun muassa lietolainen Heino Javanainen vastaiskussa saksalaisten valtaamaa asemaa vastaan.
Väestörekisterien ja muiden arkistojen ansiosta suomalaisten menetyksistä sodassa pystytään antamaan suhteellisen luotettavia lukuja. Tässä on auttanut myös se suomalaisten ainutlaatuinen periaate, jonka mukaan taistelussa kaatuneet haluttiin haudata oman kotipaikkakuntansa hautausmaalle. Neuvostoliittolaiset pyrkivät taistelun jälkeen hautaamaan vainajat taistelupaikalle joukkohautoihin. Usein samaan hautaan päätyi myös Suomen rintamalla kentälle jääneiden suomalaisten ruumiita.
Neuvostoliiton sodissa kokemat tappiot ovat laajuudeltaan hyvin epävarmoja. Kaikkiaan Suomen rintamalla kaatui vuosina 1939–1944 arviolta 500 000 sotilasta ja haavoittui moninkertainen määrä. Komentoportaaseen annetut tappioilmoitukset yksiköittäin ovat saattaneet olla hyvin karkeita arvioita. Useissa puna-armeijan yksiköissä oli ennen rintamavastuun ottamista painettu valmiiksi suuri määrä kaatumisesta kertovia kirjeitä lähetettäväksi omaisille. Kirjeet lähetettiin usein automaattisesti, kun yksikkö oli ollut riittävän pitkään mukana taisteluissa. Eräs Suomessa panssarivaunun kuljettajana palvellut venäläinen selvisi sodasta hengissä, mutta kotiin palattuaan hän sai kuulla tulleensa julistetuksi kuolleeksi. Pitkällisen paperisodan jälkeen elossa olevaksi julistettu mies pyysi virastolta kotiinvietäväksi ennenaikaisen kuolintodistuksensa. Hän kehysti paperin ja ripusti sen kodissaan sänkynsä jalkapäähän niin, että aina ensimmäisenä aamulla herätessään hän näkisi tämän ennenaikaisen kuolinilmoituksensa.
Sotien kestosta
Lukujen taustalla: kadonneet ja haavoittuneet
Krivin asema Maaselän kannaksella. Kuvassa rautatieaseman edessä olevan kopin eteen pinottiin alueella kaatuneet suomalaiset, mistä nämä kuljetettiin kuorma-autoilla Karhumäkeen. Kuvassa näkyvän kuopan aiheutti venäläinen lentopommi
Luvut ovat vääristyneitä monista syistä. Kaikissa armeijoissa on hyvin usein ollut tapana, että joukkueet tai ryhmät eivät heti kerro yksikössään kaatuneista eteenpäin. Tällä tavalla kaatuneen toverin ruoka-annos toimitetaan edelleen joukko-osastoon, missä hengissä olevat jakavat annoksen keskenään. Samoin katoamiset ja pitkittyneiden taisteluiden aiheuttamat tauot kirjanpidossa ja raporteissa ovat sekoittaneet luotettavia lukuja.
Sodissa menehtyi ja vammautui miehiä myös muista syistä kuin taistelutoiminnasta johtuen. Traagisinta on, että moni siviilissä hoidettava tauti koitui kohtalokkaaksi huonon ravinnon tai liian myöhään saadun hoidon takia. Esimerkiksi lietolainen Leo Järvinen kuoli Kotkan Sotasairaalassa vatsakalvontulehdukseen 19.1.1944. Hän oli palvellut jatkosodassa Suomenlahden suurimmassa saaressa Suursaaressa, mistä haavoittuneiden evakuointi mantereelle oli hyvin vaikeaa. Kun hänet lopulta saatiin saaresta Sotasairaalaan, oli liian myöhäistä parantaa hänet.
Syvärin luostari, jossa sijaitsi suomalaisten Kenttäsairaala.
Lietolainen Eino Toivonen palveli Syvärillä pikakivääriampujana 1943–1944. Kurjissa oloissa hän sai pahan keuhkotaudin, mutta joukkueenjohtaja epäili Toivosen yrittävän pakoilla sotapalvelusta teeskentelemällä sairasta. Lopulta, kun Toivonen viimein pääsi sairaalaan hoidettavaksi häneltä piti poistaa keuhko-operaation vuoksi useita kylkiluita. Hänet leikattiin kenttäsairaalaksi muutetussa Syvärin luostarissa. Kun Toivonen tuli tajuihinsa leikkauksen jälkeen, hän näki yllään pilviä, enkeleitä ja profeettoja. Mies luuli luostarin kattomaalauksen nähdessään kuolleensa ja päässeensä taivaaseen. Toivonen säilyttää edelleen irtileikattuja kylkiluitaan sotamuistona piirongissa.
Kadonneet
Kaatuneita ja haavoittuneita synkempi asia on sodassa kadonneiden kohtalo. Varma tieto kaatumisesta ja haudattava ruumis ovat olleet sodan keskellä omaisille äärettömän tärkeitä. Myös sotilaita on lohduttanut tieto, että mahdollisen kaatumisen jälkeen toverit toimittaisivat ruumiin kunniallisesti haudattavaksi, eikä se jäisi mätänemään taistelukentälle. Monelle sotilaalle ei kuitenkaan tätä suotu.
Sotilaita katosi monista syistä. Usein perääntymisvaiheessa yksiköstä jäi haavoittuneita jälkeen ja tilanteen ollessa sekava sotilaita joutui erilleen yksiköstään. Monesti raskaan kranaatin täysosuma hajotti ruumiin niin perusteellisesti, ettei siitä jäänyt mitään jäljelle. Kun yksikkö oli raskaan taistelun jälkeen päässyt lepoon, keräsi yksikön komentaja tietoja luetellen kaatuneet, haavoittuneet ja kadonneet. Kadonneiden kohtalon selvittämiseksi kuulusteltiin tämän tovereita, ja kuulustelujen perusteella kadonneen papereisiin saatettiin merkitä "Kaatunut, ruumis jäänyt kentälle". Varsinais-Suomessa oli hyvin dramaattinen suomalaisjoukkojen suurhyökkäys Karjalan kannaksella joulukuussa 1939, jolloin "hölmön tölväykseksi" ristityssä operaatiossa kaatui suuri määrä nimenomaan Lounais-Suomesta kotoisin olevia miehiä. Kun suomalaiset joutuivat vetäytymään nopeasti hyökkäyksessä valtaamiltaan alueilta, jäivät ruumiit vihollisen puolelle.
Jalkaväkirykmentti 56:n 7. Komppanian sotapäiväkirjamerkintä Lauri Lepistön katoamisesta.
Kuva: Kansallisarkisto
Täysin selvittämättä jäi jatkosodassa esimerkiksi lietolaisen Lauri Lepistön kohtalon. Jatkosodan perääntymisvaiheessa kesällä 1944 hän lähti Laatokan pohjoispuolella lähettitehtävissä ottamaan yhteyttä toiseen komppaniaan. Lepistö jäi sille tielleen, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty. Oletettavasti hän sai surmansa alueelle osuneessa ankarassa tykistökeskityksessä. Lepistön kohtalosta käytiin sota-aikana ahkerasti kirjeenvaihtoa lietolaisten kesken.
Evakuoidut
Talvisodassa ja jatkosodassa suuri määrä suomalaisia piti evakuoida sotatoimien tieltä turvaan. Suurimman osan evakuoiduista muodostivat Karjalan kannaksen ja Laatokan pohjoispuolen alueen asukkaat. Evakot eli siirtoväki sijoitettiin eri puolille Suomea. Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä monet karjalaiset palasivat kotipaikkakunnilleen.
Venäläisten suurhyökkäys kesällä 1944 aiheutti jälleen uuden evakuointioperaation, ja vähäisistä valmisteluista huolimatta koko Kannaksen väestö saatiin vedettyä juuri ajoissa etenevän puna-armeijan tieltä. Monesti evakuointikäsky tuli viime tingassa: kotikyläänsä Kaijalaan, Johannekseen palanneelle Heinemaan (entinen Hiiri) perheelle. Naapurin tytär tuli itku kurkussa tuomaan viestin, että venäläisiä panssareita oli jo naapurikylässä. Kylän viimeiset asukkaat kokosivat hevosensa ja sen verta omaisuutta kuin ehtivät, ja lähtivät ajamaan kohti Viipuri-Leningrad -tietä. Sommeen ja Porlammin tienoilla metsästä tuli tielle alikersantti ja muita sotilaita. Alikersantti käski perheitä pysäyttämään ja kertoi venäläisten ylittäneen tien, jota oltiin juuri avaamassa suomalaisten vetäytymistä varten. Naiset alkoivat itkemään peläten tulevaa. Perheet eivät voineet muita kuin odottaa, katsella yli lentäviä maataistelukoneita ja kuunnella edestä kuuluvia taistelun aikana. Parin tunnin kuluttua alikersantti antoi käskyn: "Nyt menette niin lujaa kuin hevosella vain pääsee, tie on auki."
Evakuoitujen asukkaiden lukumäärä oli pienempi kuin talvisodassa, sillä etenkin kaupunkilaiset olivat ehtineet vakiintua uusiin asuinpaikkoihinsa. Toisaalta Porkkalan väestö piti evakuoida Neuvostoliiton sotilastukikohdan tieltä. Kaupunkilaiset sopeutuivat usein maalaisväestöä paremmin, ja moni viipurilainen perusti uuden yrityksen Helsinkiin tai Turkuun. Näitä nimiä on edelleen nähtävissä kaupunkien katukuvassa.
Jatkosodan jälkeen asutustoimet kodin antamiseksi evakoille jatkuivat. Toukokuussa 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka perusteella aloitettiin maanhankinnat Karjalasta tulleelle väestölle, sotainvalideille, sotaleskille ja -orvoille, perheellisille rintamamiehille ja sellaisille maatyöläisille, joita uhkasi ansiomahdollisuuksien menetys asutustoimien takana. Lain perusteella muodostettiin enintään 15 peltohehtaarin viljelystiloja, kuuden hehtaarin asuntoviljelystiloja ja kahden hehtaarin asuntotiloja sekä lisäalueita. Tavoitteena oli turvata maataloudesta elantonsa saaneen väestön toimeentulo. Tämä aiheutti riitoja tilanomistajien ja tilojen silpomista vastustavien asiantuntijoiden kanssa. Ratkaisuksi ehdotettiin vanhojen maiden jakamisen sijaan uusien peltojen raivaamista Pohjois-Suomeen. Evakkojen edustajat ärtyivät ehdotuksesta, ja väittivät muun Suomen haluavan ajaa heidät asumiskelvottomiin korpiin.
Sotavangit
Tuhansia suomalaisia ja kymmeniä tuhansia neuvostoliittolaisia jäi sotavangeiksi talvi- ja jatkosodassa. Esimerkiksi Liedossa syntynyt, Kaarinassa asunut Eino Mainiala jäi marraskuun alussa Kiestingissä vangiksi. Hän kuoli seuraavana vuonna Usmanin sotavankileirillä. Sotavangiksi jäi talvisodassa noin noin 1 100 ja jatkosodassa lähes 2 400. Arviolta Neuvostoliitossa kuoli yli 1 300 suomalaista sotavankia. Luvut ovat pitkälti arvioita, sillä neuvostoliittolaiset tilastoivat ainoastaan vankileireille selvinneet vangit. Kuljetuksen aikana kuolleet tai rintamalla pian sotavangiksi joutumisen jälkeen kuolleista ei ole tietoa.
Talvisodassa suomalaiset saivat sotavangiksi noin 5 700 ja jatkosodassa 64 000 neuvostoliittolaista. Jatkosodan sotavangeista lähes kolmannes menehtyi vankeudessa. Tähän oli useita syitä. Pahinta kuolleisuus oli talvella 1941–1942, jolloin Suomessa oli ankara puute ruoasta. Osasyynä oli myös vuoden 1941 taisteluissa saatujen vankien erittäin huono kunto. Monet olivat haavoittuneita ja eläneet pitkään harhaillen metsissä hyvin niukalla ravinnolla. Keskustelua sotavankien ruoka-annosten parannuksista käytiin hyvin pitkään pahimman kuolleisuuden aikana, ja lopulta annoksia kasvatettiinkin. Petroskoista länteen Prääsään parakkikylään majoittuneet lietolaiset viestimiehet saivat tiloihinsa viisi sotavankia lokakuussa 1941. Yksi näistä oli amerikansuomalainen, Yhdysvalloista Neuvostoliittoon muuttanut suomalainen. Hän oli elänyt metsissä useita päiviä pelkillä sienillä ja kaatuneiden hevosten lihalla joukko-osastonsa tuhouduttua tai vetäydyttyä taisteluissa. Lopulta hän katsoi parhaaksi antautua suomalaisille.
Sotavankeja Itä-Karjalasta auton lavalla kesällä 1941.
Sotavankien tilannetta paransi Suomessa ennen kaikkea se, että heitä alettiin vuonna 1942 sijoittaa suomalaisiin maanviljelijäperheisiin työvoimaksi. Monesti vangit olivat suoranaisia perheenjäseniä, eikä heidän liikkumistaan rajoitettu. Vangit tunnisti pellolla parhaiten paidan selkään ommellusta suuresta V-kirjaimesta. Kun määräyksiä liikkumisen rajoituksista tiukennettiin, naulattiin eräällä lietolaisella maatilalla sotavankien asuinrakennuksen ikkunaan pari pätkää piikkilankaa. Ovesta vangit saattoivat edelleen tulla ja mennä miten halusivat, sillä sitä ei lukittu. Liedossa jotkut jopa kävivät säännöllisesti rautatieaseman lähellä olevassa kuppilassa nauttimassa virvokkeita.
Sotavangit luovutettiin välirauhansopimuksen perusteella vuonna 1944 Neuvostoliittoon. Jotkut olivat niin kiintyneitä suomalaisiin isäntäperheisiin, että yrittivät piiloutua välttyäkseen palautukselta. Harvan palautetun kohtalosta on saatu myöhemmin tietoja. Oletettavasti monet joutuivat ainakin vankileireille, mikäli heitä ei teloitettu suoraan luovutuksen jälkeen. Puna-armeijan ohjesääntö kielsi ankarasti antautumisen, minkä lisäksi oli pelkona, että luovutettujen vankien joukossa voisi olla suomalaisten, saksalaisten tai länsivaltojen pestaamia vakoojia.