Sodan arkea
Mitä siellä ajateltiin?
"Sodasta 95% on odottamista" kuuluu vanha viisaus. Suurin osa etenkin jatkosodasta kului varsinaisen taistelutoiminnan sijaan Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan ratkaisun odottamisessa. Kiihkeimmät taistelut käytiin hyökkäysvaiheessa 1941 ja perääntymivaiheessa 1944. Tällä välillä vallitsi niin sanottu asemasota, jonka aikana rintamilla ei ollut merkittävää taitelutoimintaa. Termi "asemasota" on tosin myöhemmän historiankirjoituksen luomus: varsinaisena sota-aikana puhuttiin asiakirjoissa ja muissa yhteyksissä "sodan puolustusvaiheesta".
Puolustusvaihe kuvaakin nimenä hyvin vaihetta vuoden 1942 alusta kesään 1944, sillä suomalaiset keskittyivät pääasiassa linnoittamiseen ja valtaamansa alueen rakennustöihin. Suomen armeija oli kesän 1941 hyökkäysvaihetta varten paisutettu yli maan sietokyvyn, minkä ansiosta suomalaisilla oli kolmin-nelinkertainen ylivoima venäläisiin nähden. Yksi ensimmäisiä vaiheita hyökkäysvaiheen päättyessä oli kaikkein vanhimpien ikäluokkien, ennen vuotta 1912 syntyneiden eli noin yli 30-vuotiaiden miesten vapauttaminen asepalveluksesta. Samaan aikaan varusmiespalveluksen aloittaneita 1921–1922 otettiin asepalvelukseen ja alokasvaiheen jälkeen rintamalle. Armeija pieneni ja nuoreni.
Rintamalla miehillä ja armeijaa auttavilla naisilla oli monia huolia. Yleensä maanviljelyksestä elantonsa saavat olivat aina keväisin ja syksyisin huolissaan siitä, saisivatko he lomaa osallistuakseen maataloustöihin. Maatalouslomien määrä ja pituus olivatkin jatkuvia keskustelunaiheita. Kaupunkilaisilla oli sitä vastoin suurena huolena omaisten kohtalo pommituksissa. Kun Neuvostoliitto aloitti talvella 1944 Suomen kaupunkien suurpommitukset, saivat kaupunkilaiset lomia, mikäli koti oli vaurioitunut ilmahyökkäyksissä. Lottina, sotilaskotisisarina tai Punaisessa Ristissä palvelevilla naisilla oli samoin huolenaan kotityöt ja opiskelu. Lotta Svärdissä ja muissa järjestöissä iski usein työvoimapula korkeakoulujen lukukausien alkaessa.
Lietolainen viestimies Paavo Lehto puhelinkeskuksen äärellä Karhumäellä. Puhelinkeskuksen avulla puhelinasemat (puhelimet) yhdistettiin käsin johtoja liittämällä toiseen puhelimeen tai toiseen puhelinkeskukseen puhelun välittämiseksi. Puhelinkeskuksen oikeassa ylänurkassa roikkuu taskukello, josta katsottiin yksityisasioihin käytetyn puhelun kesto. Puheluista laskutettiin puheajan mukaan.
Kotirintamaan pidettiin ahkerasti yhteyttä kirjeitse. Viestimiehillä oli mahdollisuus hiljaisina aikoina soittaa puhelimella kotiin. Kaapelia, jota pitkin puhelu kulki, saattoi soittajan ja puhelun vastaanottajan välillä olla tuhannen kilometriä! Kotoa lähetettiin paketteja, joissa oli kudottuja vaatteita, ruokaa, rahaa tai muuta vastaavaa, mitä arveltiin rintamalla tarvittavan. Kirjeissä kysyttiin luonnollisesti tuttujen ihmisten kuulumisia ja kerrottiin omista. Sodan pitkittyessä kysyttiin kirjeissä yhä useammin, mitä kotirintamalla tiedettiin rauhanneuvotteluista. Kunnilla oli oikeus anoa rintamalla oleville miehilleen maatalouslomia, ja usein tutuilta ja lomilta palanneilta udeltiin tietoja lomien määristä.
Vaikka taistelut hiipuivat alkuvuodesta 1942, oli pelko kaiken aikaa läsnä. Moni veteraani on haastatteluissa tuonut esille tämän tunteen. "Joka väittää, ettei siellä pelännyt, se valehtelee". Kesää 1941 oli luonnehtinut toivokkuus: monissa kotiin lähetetyissä kirjeissä toivottiin pikaista jälleennäkemistä ja arveltiin sodan olevan ohi kuudessa viikossa. Asemasotaa luonnehti odotus, Saksan ja Neuvostoliiton välisen kamppailun tulos. Monet panivat ilahtuneina merkeille kesän 1942 saksalaisten menestyksen, mutta Stalingradin taistelun jälkeen toivottomuus alkoi vallata sijaa. Samaan aikaan valistusupseerien ja muiden miesten mielialoista huolehtijoiden merkitys kasvoi. Kesän 1944 ja Neuvostoliiton syyrhyökkäyksen alkaessa miehet olivat monin paikoin neuvottomia ja epätoivoisia. Uutiset Karjalan kannaksen hyökkäyksen pysäyttämisestä ja Laatokan pohjoispuolen taistelujen vakiintuessa rauhalliseksi asemasodaksi ihmisten mieliin tulvi ajatus: "Josko tästä sittenkin selvitään".
Jatkosodan aikaista mielialaa muokkasivat monet tapahtumat: kesän 1941 menestys, sodan jatkuva pitkittyminen ja yhä paheneva pula melkein kaikesta sekä huhut rauhasta ja tiukkeneva sensuuri puhuttivat kaikkia. Etulinjassa olevien tietoisuus ympäristöstään oli hyvin vähäinen. "Oli vain se sektori siinä edessä. Mitään tietoa siitä, mitä tapahtui sata metriä vasempaan tai sata metriä oikeaan, ei ollut." kuvasi eräs 3. Prikaatin mies rintamalla oloa.
Mielialat jatkosodassa
Turun linnaa pommitettiin 28.6.1941, jolloin linna kärsi pahoja vaurioita. Joissakin hirsissä voi edelleen nähdä pommitusten jälkiä. Kuva: SA-kuva
Jatkosota poikkesi talvisodasta monilla tavoilla. Talvisodassa Suomi oli ollut käytännössä yksin ja huonosti sotaan varusteltuna, mutta yksimielisenä ja ulkomailta paljon myötätuntoa saaden. Jatkosotaan tultaessa sodanajan valmius oli huomattavasti kohentunut: maahan saatiin talvisodan aikana ostettuja ja muiden valtioiden lahjoittamia aseita ja varusteita sekä välirauhan 1940–1941 aikana ehdottiin kouluttaa nostomiehiä, siis reservissä olevia mutta sotilaskoulutusta vailla olevia miehiä. Uusi sota oli kuitenkin tiedossa. Yhteistyö Saksan kanssa oli lähentynyt talvisodan jälkeen ja suomalaiset sallivat saksalaisille kauttakulun Norjaan. Kesän 1941 mittaan kävi selväksi, että Saksa oli hyökkäämässä Neuvostoliittoon ja suomalaisilla olisi mahdollista vallata takaisin talvisodassa menettämänsä alueet.
Jatkosodan hyökkäysvaihe
Jatkosodan alussa ja etenkin sodan pitkittyessä taistelemisesta oltiin montaa mieltä. Kun Saksa oli hyökänny Neuvostoliittoon pommittivat venäläiset Suomen kaupunkeja Sodan arveltiin olevan nopeasti ohi. Monet suomalaiset ryhtyivätkin sotaan innostuneina. Kotirintamalla innostus hiipui ensimmäisten ruumisarkkujen saapuessa rintamalta. Hyökkäysvaihe 1941 on ollut Suomen sotahistorian verisin ajanjakso: talvisodassa tai kesällä 1944 ei kaatunut niin paljon suomalaisia kuin tuolloin.
Monet kokivat vääryydeksi sen, kun suomalaiset ylittivät talvisodassa menetetyn vanhan rajan, eli tunkeutuivat valtaamaan uusia alueita. Paikoitellen joukoissa esiintyi suoranaista kapinointiakin, mutta yleensä upseerin puhuttelu sai miehet jatkamaan.
Ruumisarkkuja vainajineen lastataan Karhumäellä junaan koti-Suomeen vietäväksi. Kuva: SA-kuva
Joulukuuhun tultaessa monet joukot olivat sietokykynsä äärirajoilla. Talvesta oli tullut ankara, ja etenemistä Itä-Karjalassa kohti Äänisjärven pohjoispuolella olevaa Maaselän kannasta oli jouduttu jatkamaan vaikeakulkuisessa maastossa vihollisen tehdessä ankaraa vastarintaa. Jotkut yksiköt julistivat ryhtyvänsä lakkoon, mikäli eivät pääsisi lepoon.
Asemasota
Neuvostoliiton paikalliset suurhyökkäykset saatiin torjuttua vuoden 1942 alussa Syvärillä ja Maaselän kannaksella, jolloin suomalaiset siirtyivät kahdeksi ja puoleksi vuodeksi asemasotaan. Rintama vakiintui paikoilleen ilman, että kumpikaan osapuoli oli tehnyt suuria sotilasoperaatioita. Suomen rooli Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodassa jäi vähäiseksi. Suomen rintama sitoi tosin suuria määriä neuvostoliittolaisia joukkoja, mutta saksalaiset toivoivat aktiivisempaa toimintaa. Suomalaiset odottivat – Moskovan edustalle juuttuneen hyökkäyksen jälkeen – Saksan ryhtyvän uuteen suurhyökkäykseen talven jälkeen kesällä 1942 ja ratkaisevan sodan. Uutisia Saksan itärintamalta odotettiin jatkuvasti, mutta kun aika teki töitä liittoutuneiden hyväksi Saksaa ja Japania vastaan, alettiin Suomessa kallistua rauhanneuvotteluiden kannalle. Asemasodan pitkittyessä pula ja sitä seuraava säännöstely ujuttautuivat yhä syvemmälle kotirintaman arkeen.
Asemasota kului Saksan taistelua seuratessa linnoitustöissä, joukkojen mielialan ylläpitämisessä ja yksinkertaisesti arjessa selviytymisessä. Kohtalokkaasti armeija ei onnistunut uusimaan taktiikkaa ja strategiaa, kun puna-armeija sitä vastoin saksalaisia vastaan käytyjen taisteluiden opetusten perusteella kehitti joukkojaan ja aseitaan. Panssarintorjunta-aseistus oli liian kevyttä, konekiväärit olivat edelleen vaikeasti liikuteltavia Maximeja ja ylipäänsä puolustustaisteluihin liittyvä koulutus jäi kehittymättömäksi. Samoin linnoittaminen keskittyi Maaselän ja Aunuksen kannaksille, kun taas venäläisten arvellulla suurhyökkäyksen suunnalla Karjalan kannaksella panostus linnoitustyöhön jäi hyvin vähäiseksi ja paikalliseksi.
Kortinpeluu oli tavallinen tapa kuluttaa aikaa. Kuvassa lietolaisia viestimiehiä "mönkkäämässä" Karhumäellä.
Miesten keskuudessa vallitsivat vaihtelevat mielialat. Apaattisuus ja tekemättömyys vallitsivat joissakin osastoissa. Tavallisesti palvelustehtävien ja lomien ohella aika kului urheillessa, korttia pelatessa tai puhdetöitä tehdessä. Hyvät esimiehet saivat joukkojensa mielialan pysymän korkealla ja yksikkö pysyi toimintakykyisenä, mutta aina näin ei käynyt. Tarkastuksella käynyt päämajan eversti Valo Nihtilä näki monilla linnoitustyömailla Karjalan kannaksella miesten tyytyvän auringonottamiseen.
Ote eversti Valo Nihtilän tarkastuskäynnin raportista. Nihtilä kävi toukokuussa 1944 tutustumassa Karjalan kannaksen tilanteeseen. Monilla paikoilla hän ei ollut näkemäänä tyytyväinen. Kuva: Kansallisarkisto
Neuvostoliiton suurhyökkäys ja perääntymisvaihe
Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella 9.6.1941. Sen voima oli niin valtava, että oli inhimillisesti mahdotonta pysäyttää se suomalaisten etulinjaan, joka kulki Valkeasaaresta Taipaleeseen Laatokan rantaan. Saksalaiset olivat toimittaneet suomalaisille aseita javarusteita, jotka heidän laskelmiensa mukaaan riittivät yhden puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämiseen. Taisteluiden jatkuessa Suomi sitoutui – joidenkin tyrmistykseksi ja toisten iloksi – tiukemmin Saksaan saadakseen aseita ja joukkoja.
Kirje kotiin Lietoon vetäytymisvaiheessa.
Kun suomalaiset olivat siirtäneet muilta rintamilta joukkoja Karjalan kannakselle, alkoi suurhyökkäys myös Aunuksen ja Maaselän kannaksilla. Jotkut vetäytymisvaiheessa Itä-Karjalassa olleet sotilaat ovat maininneet, että heidän taistelutahtonsa kohosi ja puolustus ylipäätään tiukkeni, kun suomalaiset olivat vetäytyneet omalle puolelle vanhaa rajaa. Vielä kesäkuussa tilanne oli huolestuttanut monia.
Itä-Karjalasta vetäydyttäessä pantiin heti merkille ero Neuvostoliittoon ja Suomeen kuuluneen Karjalan välillä.
Neuvostoliiton hyökkäyksen pysähdyttyä heinä–syyskuussa 1944 Neuvostoliitto suostui rauhanneuvotteluihin. Suomalaiset seurasivat neuvotteluja tarkkaan radioista ja sanomalehdistä. Hiljentyneellä rintamalla keskityttiin rakentamaan korsuja ja odottamaan neuvotteluiden tuloksia.
Kirje rintamalta pari päivää jatkosodan päättymisen jälkeen kertoo hyvin tunnelmista.
Ruoka, juoma, nautintoaineet
Armeijan ylläpito oli Suomen tärkein painopiste sota-aikana. Silti joukkojen keskuudessa oli aina nälkä. Monet nuoret, yhä kasvavat miehet olivatkin aliravittuja, mikä myös näkyi päälle. Maatiloilta tulleet olivat siinä mielessä onnellisemmassa asemassa, että he saattoivat odottaa ruokapaketteja kotoa ja aina lomilta reppuun ahdettiin leipää, jauhoja tai lihaa. Ruoan perustana oli rintamalla leipä. Syksy oli odotettua aikaa, sillä silloin ravintoa täydennettiin perunoilla. Suomi oli myös suuresti riippuvainen Saksasta tuodusta viljasta. Etenkin ankara talvi 1941–1942 koetteli suomalaisia. Keinot selviytymiseen olivat monet, ja huvittavaa sinänsä, monet sodan mittaan ruokapöytään otetut "toissijaiset" ravinnonlähteet ovat tällä hetkellä kalliilla hinnalla myynnissä terveyskaupoissa kuten nokkonen, pakurikääpä sekä vuohenmaito. Moni mies päätyi täysin tietämättään kasvissyöjäksi, kun emännän ruokapöytään taikomat "lihapullat" koostuivat todellisuudessa pääasiassa sienistä ja lantusta.
Ruoanlaittoa korsussa. Tavallisesti ruoanlaittovuorot kiersivät pienessä porukassa niin, että 2–7 miehen ryhmissä ruokailtiin keskenään. Uuteen yksiköön täydennyksenä tulleen miehen ensimmäinen tehtävä olikin löytää "pakkikaveri". Kuva: SA-kuva
Erityistä herkkua oli lohi sekä Ahvenanmaalta saatu marinoitu lahnankieli. Peruna oli suosittu mutta vähiin käyvä elintarvike, jota korvattiin lantulla. Kesällä 1943 kirjailija Olavi Paavolaisen mukaan koko Helsinki haisikin lantulle. Lietolaiset lähettivät syksyisin asemasotavaiheessa komennuskuntia hakemaan kotiseudulta perunoita. Perunat kuljetettiin rautateitse ja kuorma-autoilla Maaselän kannakselle, missä niille oli kaivettu kellarit vanhoihin korsuihin. Peruna maistuikin pääasiassa leivällä eläville sotilaille erinomaisesti. Hienoimmissakin ravintoloissa oli alettu tarjota aika ajoin varispaistia.
Pula-ajan seuraukset olivat myös nurinkurisesti terveyttä edistäviä: melkein jokainen suomalainen laihtui 6–7-kiloa, sydän- ja verisuonisairaukset olivat liki tuntemattomia sekä vatsataudit ja hammasmätä vähenivät huomattavasti. Oli sota-aika milloin tahansa, on siltä ajalta tavattavien pääkallojen hampaissa usein merkkejä sitkeän ruoan pureskelusta, mutta aniharvoin reikiä.
Rintamaolosuhteissakin saattoi kasvattaa porsaita. Viestipataljoona 33:ssa oli kevättalvella 1944 kasvatettavana armeijalta saatuja sikoja, mutta ylimääräistä ruokaa tuli myös kotoa paketeissa.
Hyökkäysvaiheessa 1941 sotilaat kävivät mielellään kauppaa vallatuille alueille jääneiden siviilien kanssa. Etenkin jauhot ja maito sekä asukkaiden poimimat marjat olivat haluttuja täydennyksiä ruokavalioon. Räiskäleiden tai pannukakkujen paistaminen tiesi aina juhlaa. Hyvällä onnella liikkuvat sotilaat kohtasivat lottien perustaman kanttiinin, josta saattoi ostaa kahvin korviketta ja pullaa. Lietolainen muonituslotta Kerttu Korsimo perusti ystävänsä Elli Järvisen kanssa kanttiinin Laatokan pohjoispuolella Suolahden lähelle kesällä 1941. Kanttiini sijaitsi huoltotien varrella, ja sotilaat poikkesivat usein juomaan korviketta ja syömään pullaa ohiajaessaan. Vettä korvikkeeseen keitettiin kattilalla tuvan liedellä. Venäläiset olivat aiemmin perustaneet karjalaistaloon leipomon, ja uunien lämmittämisestä vastasivat kaksi venäläistä sotavankia, jotka saatiin avuksi läheisestä sotavankileiristä. Vettä ei saanut hakea kaivosta, jota pelättiin myrkytetyksi, vaan se piti noutaa purosta.
Viestimiehiä kyntämässä perunamaata Karhumäellä.
Asemasodan aikana rintamalla oleville yksiköille jaettiin maa-alueita viljeltäväksi. Näitä hoitamaan perustettiin viljelykomennuskuntia, joita johtivat siviiliammatiltaan maanviljelijät. Monesti työkalut peltotöihin piti tehdä itse tai etsiä lähistön romukasoista. Niinpä toukokuussa 1943 Karhumäellä Viestipataljoona 33:n keskuskomppania löysi majoitusalueensa lähimaastosta tulipalossa kärsineen auran, johon saatiin myös etupyörät. Sillä saatiin eteen valjastetun hevosen avulla kynnettyä perunamaa. Melkoisesti porua syntyi siitä, että juuri ennen sadonkorjuuta koko 1. Divisioonan piti muuttaa takamaastoon linnoittamaan, jolloin tilalle tuleva divisioona sai viljelykset hoitaakseen. Pitkien neuvottelujen jälkeen 1. Divisioonan edustajat saivat käydä hakemassa kylvämänsä sadon. Monia sotilaita alkoi epäilyttää, kannattiko jatkossa ryhtyä rintamalla viljelypuuhiin, mikäli jokin muu porukka saisi korjata uurastuksen hedelmät. Karhumäellä monipuolisen viljelyn mahdollistivat myös Vitskan rautatie-aseman lähellä sijaitsevat kasvihuoneet, joissa kasvatettiin muun muassa mansikoita. Maaselän kannaksen suomalaisjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Taavetti "Pappa" Laatikainen tarjosi mielellään vierailleen näitä mansikoita, mistä syystä Laatikaista inhoava 1. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Paavo Paalu pilkkasi Laatikaista "mansikkakenraaliksi".
Vitskan kasvihuoneet Karhumäen lähettyvillä.
Metsästys oli yksi mahdollisuus saada pataan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Joukoilla oli kasvatettavana porsaita, mutta lihaa saatiin myös riistasta. Hirvenpyynti oli ankarasti rajoitettua, mutta karhuja saattoi metsästää mielin määrin. Usein kävi tietysti niin, että partiomatkalle lähteneen sotilasosaston tielle sattuneen hirven elämä päättyi nopeasti tarkkaan laukaukseen, ja kaato pidettiin salassa. Luvan kanssa kaadetusta hirvestä piti luovuttaa puolet lihoista ja koko vuota valtiolle. Kuvaavaa on, että Itä-Karjalassa järjestettyjen laskentojen perusteella hirvikanta romahti asemasodan aikana vuoteen 1944 tultaessa hyvin yleisestä erittäin vähäiseen. Myös metsäkanalintuja ja oravia metsästettiin, ja meren rannoilla harjoitettiin myös hylkeenpyyntiä mahdollisuuksien mukaan.
Kotirintamalla oltiin ravinnon suhteen korttiannoksien varassa: jokaisella kansalaisella oli kuponki, jota vastaan sai annoksen tiettyä elintarviketta tai hyödykettä. Korttiannosten varasta ja muusta sota-ajan elämisestä kertovassa mainiossa ja humoristisessa teoksessaan Kun kansa eli kortilla Aake Jermo aloittaa toksen lauseella "Se alkoi virallisesti syyskuun 20. päivänä 1939". Tuolloin Suomeen perustettiin Kansanhuoltoministeriö, joka vastasi talouselämän ja työvoiman käytön säännöstelystä. Säännöstely päättyi lopullisesti vasta vuonna 1953. Pahimmillaan tänä pula-aikana jokaisella suomalaisella oli mukanaan 51 erilaista ostokorttia. Elintarvike- ja hyödykeannokset olivat pahimpana pula-aikana seuraavan suuruisia:
maitoa 2 desilitraa päivässä
voita 150 grammaa kuukaudessa
lihaa 433 grammaa kuukaudessa
sokeria 750 grammaa kuukaudessa
saippuaa puoli kiloa vuodessa
kahvia tai korviketta – ei ollenkaan
Ensimmäiseksi kortille menivät kaikkein himoituimmat kulutustavarat eli sokeri ja kahvi. Etenkin jälkimmäinen aiheutti Suomessa hirvittäviä tuskia, olihan kahvi suosituin juoma, ja kahvinpuutteen ympärille rakentui kokonaan oma kulttuuri. Kahvin korvikkeen juominen yleistyi, ensimmäisissä korvikkeissa oli yleensä neljännes kahvia ja loput viljaa. Myös muita kasveja, muun muassa voikukan kuivattuja lehtiä sotkettiin kahvintuuraajiksi. Toisinaan erilaisissa arpajaisissa oli pääpalkintona paketti aitoa kahvia, ja voittajan tarjotessa sitä vieraalleen ihmetteli tämä korvikkeen outoa, suomastaan kammottavaa makua. Monen ensimmäinen kosketus aitoon kahviin olikin sangen karvas kokemus. Kun ensimmäinen kahvilähetys Amerikoista saatiin maahansodan jälkeen, oli kahvilaivaa vastassa suuri yleisö. Osa vanhemmasta naisväestä syleili ikionnellisina laivasta maaahan nostettuja kahvisäkkejä.
Talvisodan ja jatkosodan eroja kuvaa hyvin se seikka, että "talvisodan hengen" alla ruoan ja muiden tarvikkeiden salakauppiaat ilmiannettin hanakasti viranomaisille. Jatkosodan pitkittyessä melkein jokainen joutui tavalla tai toisella turvautumaan tähän "mustaan pörssiin", jota pidettiin suoranaisena sotasankarina. Kansanhuoltoministeriöltä sitä vastoin yritettiin pimittää mahdollisimman paljon pakkoluovutettavaa tavaraa, ja kansanhuumori väänsi monet iskulauseet päälaelleen: Kansanhuollon lause "Säännöstely turvan tuo, jokaiselle saman suo" muuttui ostokorteilla pelaavan kansan suussa muotoon "Säännöstely turman tuo, jokaiselle nälän suo".
Vaivihkaisimmillaan musta pörssi oli vähien ylimääräisten elintarvikkeiden luovuttamista sukulaisille ja tuttaville. Moni kaupungissa asuva, ostokorttien varassa elävä muisti yllättäen maaseudulla asuvan serkun, johon ei oltu pidetty yhteyttä vuosiin. Serkku sai siis iloisen vieraan, jolle toki piti korvikkeen juomisen jälkeen antaa jotakin talon tuotteita vietäväksi kaupunkiin. Moni kaupunkilainen myös pakeni maaseudulle pommituksia: Liedossakin saattoi samassa talossa olla pahimmillaan tuvat, lattiat ja pöydät täynnä nukkuvia ihmisiä. Yhteistyö kaupunkilaisten ja maalaisten välillä ei ollut pelkästään kaupunkilaisten hyysäämistä. Kaupunkilaisilla oli usein ansiotyöstä rahaa, jolla maksaa ylimääräisistä tarvikkeista tai sitten he antoivat ruoasta vastineeksi suuresti himoittua tupakkaa.
Musta pörssi sai luonnollisesti ammattimaisia ja hyvin ovelia muotoja. Salaa kasvatettuja porsaita kuljetettiin kaupunkeihin hyvin maksaviin ravintoloihin monin eri keinoin. Lietolainen autonkuljettajan tytär yritti kuljettaa siankylkeä jatkosodan aikaan Turkuun sukulaisille. Hän ajoi ratsiaan, mutta onneksi tällä kertaa vastassa oli tuttu poliisi, joka antoi matkan jatkua vilkaisematta tytön vieressä penkillä olevaa myttyä tarkemmin. Härskeintä lienee ollut hautaustoimiston auton käyttö Helsingissä, jolloin kolarin ajaneen auton tutkimuksissa arkkua avatessa tavattiin kyllä ruumis. Se kuului erittäin jykevälle mäntsäläläiselle emakolle, joka oli matkalla helsinkiläiseen pitopöytään. Taitava kauppias saattoi aloittaa kahdella tupakka-askilla, vaihtaa tupakat nikotiinituskassa piehtaroivan maanviljelijän kananmuniin, myydä sitten munat mustaan pörssiin, osta tällä rahalla viinapulloja ja myydä pullot sitten janosta kärsivälle rakennustyömaalle huomattavalla voitolla – saaden samalla kaupan päälliksi kaksi tupakka-askia.
Tupakka, alkoholi ja huumeet
Tupakanpuute oli melkein kahvinpuutetta pahempaa sota-aikana, ja käytännössä se oli markan ohella toinen valuutta. Tupakkaa vaihdettiin kotirintamalla ruokaan tai polttoaineisiin ja rintamalla se oli käyttökelpoista valuuttaa ostettaessa tai myytäessä vartiovuoroja, pelattaessa korttia tai käytäessä kauppaa toisen tekemistä puhdetöistä tai kotoa lomalta tuotujen pakettien sisällöstä.
Itseviljelty kessutupakka piti käsitellä monessa eri vaiheessa. Kuvassa Laatokan rannikolla palveleva kapteeni Heikkilä käyttelee tupakkaleikkuria. Kuva: SA-kuva
"Antakaahan tupakkaa niin saatte ruveta töihin", sanoi helsinkiläispoika sotasairaalan leikkuupöydällä. Kuva: SA-kuva
Tupakkaa saatiin paitsi ulkomailta tuontina, myös omana viljelynä. Melkein joka maatilalla oli oma "kessupelto", ja jatkosodan ajan rintamalehdissä neuvottiin, miten rintamalla viljely onnistuisi korsun takana. Yritykset tekivät omia kokeilujaan eri tupakkalajien viljelyssä, ja huomattavinta toimintaa oli Piikkiössä Raadelmassa tupakkayhtiö P. C. Rettigin koeviljelmällä. Tupakka katsottiin niin tärkeäksi tarpeeksi, että tupakkatehtailla työssä olevat "mestarit" vapautettiin rintamapalveluksesta. Nykyään keskivertoon savukkeeseen sekoitetaan kymmeniä erilaisia aineita, muun muassa hyönteismyrkkyjä. Jatkosodan aikaan asiakkaita huijattiin sekoittamalla kotimaassa viljeltyyn tupakkaan muun muassa kaalinlehtiä, perunanvarsia, rikkaruohoja, vettä ja sementtiä. Sementin idea oli kasvattaa kuivatun kessutupakan hintaa siten, että sekoittamalla sataan kiloon kessusekoitusta 30 kiloa vettä ja 10 kiloa sementtiä saatiin taiottua 1 500 kiloa kessua 2 100 kiloksi!
Tupakan merkitystä katukuvassa ja statuksena on vaikea ymmärtää 2000-luvulla, kun aineen markkinointi on ankarasti säännösteltyä. Suomalaiseen katukuvaan kuuluivat 1940-luvulla erilaiset tupakkamainokset ja eri tupakkamerkeistä oli vahvoja mielipiteitä. Neuvostoliittolainen propaganda meni pahasti harhaan julistaessaan, että "Suomalaiset upseerit polttavat Kultaleimaa, kun tavallinen sotamies saa tyytyä Työmieheen". Kultaleima oli nimittäin hyvin halveksittu savukemerkki, kun taas Työmies oli yksi suosituimmista. Tupakassa oli myös eroa kansalaisuuksien välillä: syksyllä 1941 Itä-Karjalassa jouduttiin taisteluissa sekaisin venäläisten joukkojen kanssa yöhämärässä, ja joukoilla oli vaikeuksia erottaa omat vihollisista. Suomalaiset erottivat viholliset yleensä käsikopelolla ja nenällä: mikäli vastaantulija haisi venäläiselle mahorkka-tupakalle ja tällä ei ollut suomalaisille ominaista reppua selässään, iskettiin tätä puukolla. Saksalaiset puolestaan kävivät hanakasti kauppaa Juno-savukkeilla, joita siviilit yrittivät saada lahjaksi tai ostetuksi esimerkiksi Turun rautatieasemalla.
Jatkosodan aikainen, mekaniikaltaan nerokas puhdetyö: savukeautomaatti. Kun linnun vieressä olevaa vipua painaa eteenpäin, kääntyy lintu eteenpäin kohti rasiaa. Samaan aikaan rasiassa työntyy lintua kohti esiin luukku, jossa on yksi savuke. Lintu nappaa savukkeen suuhunsa, ja vivun vapauttamalla lintu vetäytyy taakse ja savukevaraston luukku loksahtaa kiinni.
Tupakan asema oli huomattava myös puhdetyökulttuurissa. Monet jatkosodan puhdetyöt liittyivät savukkeisiin ja tupakkaan. Puusta, tykinhylsyistä, pahkasta, alumiinista ja vuolukivestä syntyi monenlaisia tuhkakuppeja. Eräs kekseliäs sotamies oli hankkinut koiranputkea, jonka varret hän katkoi pieniksi paloiksi ja koversi ontoiksi rautalangalla. Hän myi näitä savukeimukkeiksi lomajunissa tienaten sievoisen summan rahaa.
Alkoholi ja tupakka olivat sodassa ajantappamisen, rentoutumisen ja unohtamisen apuvälineitä. Tupakan haitalliset terveysvaikutukset olivat jo tunnettuja, mutta suuremman murheen esimiehille ja virkavallalle aiheutti viina. Alkoholin kulutusta jaa saantia yritettiin hillitä kaikin keinoin, mutta salakuljetus ja omat keinot viinan tuottamiseksi olivat ovelia ja monimutkaisia. Alkoholin lähettäminen rintamalla postitse oli ankarasti kiellettyä, mutta moni yritti tietysti kiertää kieltoja merkitsemällä sisällöksi jotain kokonaan muuta. Erääseen postipakettiin, johon lähettäjä oli laittanut merkinnän "huopatossut", olivat postivirkailijat piruuttaan kirjoittaneet lisänä "Toinen tossu vuotaa."
Alumiinista kovertamalla tehty tuhkakuppi, jossa koristeena pelikortteja. Metalli lienee saatu alasammutusta lentokoneesta tai muusta vastaavasta alumiinin lähteestä.
Ainakin jatkosodan tunnelmia kuvaavassa Tuntemattomassa Sotilaassa käy ilmi, kuinka kiljua tehtiin rintamaolosuhteissa. Monella yksiköllä olikin omat keinonsa valmistaa alkoholia. Pääasiassa littoislaisista koottu Jalkaväkirykmentti 35:n kranaatinheitinkomppania keitteli Maaselän kannaksella juomiaan vain parisadan metrin päässä etummaisesta tukikohdasta. Jotkut ikuistivat keittopuuhia kamerallakin. Itä-Karjalassa moni osti paikallistalojen emänniltä "karjuviinaa", jossa käymisreaktioon tarvittavat bakteerit saatiin tarinoiden mukaan urossian syljestä. Todellisuudessa viinapannun sylki oli todennäköisimmin peräisin emännän omasta suupielestä.
Täysin ei alkoholia kuitenkaan kielletty. Yksiköillä oli lupa hakea juotavaa asiaankuuluvilla papereilla Alkoholi Oy:n liikkeistä, joista Laatokaan pohjoispuolella oleville joukoille merkittävin avattiin takaisinvallattuun Sortavalaan 11.2.1942. Myynti Karjalan Armeijan joukko-osastoille tapahtui vastaavan komentajan antamaa lupakirjaa vastaan. Lupakirjassa tuli olla paitsi tämän allekirjoitus myös asianmukaiset leimat joukko-osastolta ja asianomaisilta virkaelimiltä. Kirjoja saatiin välittömästi kokonainen vihko rykmenttiä kohti. Lupakirjat tuli lähettää hyväksyttäviksi divisioonan esikuntaan. Yksiköiden tuli huolehtia itse viinojen noutaminen. Väkijuomat maksettiin käteisellä alkoholiliikkeen vahvistamien vähittäismyyntihintojen mukaan. Sodan mittaan alkoholi kirvoitti monia kirjoituksia asian tiimoilta. Eräässä vaiheessa ohjeena oli, että alkoholiannokset pitäisi jakaa miehille yhteistilaisuuksissa, joissa olisi erilaista ohjelmaa ja yhteislaulua.
Jalkaväkirykmentti 35:n II Pataljoonan sotapäiväkirjaan merkittiin tilatun alkoholiannoksen saapuminen 10.9.1942. Kuva: Kansallisarkisto
Sotaan kuului alkoholin ja tupakan ohella myös suoranaisia huumeita. Etenkin morfiini ja heroiini olivat käytössä haavoittuneiden tuskia lievittäessä. Heroiinia oli myös monissa yskänlääkkeissä. Osa haavoittuneista jäi koukkuun kipulääkkeisiin vielä pitkäksi aikaa sodan jälkeenkin, ja jotkut veteraanit pidätettiin toistuvasti apteekkimurroista. Myös pervitiini eli amfetamiini oli käytössä piristeenä, ja sitä jaettiin etenkin partioretkille lähteville. Sen avulla pystyi valvomaan useita vuorokausia yhteen mittaan, mutta yleensä partioretken jälkeen olo oli pitkään sekava ja toipuminen hyvin hidasta. Esimerkiksi keväällä 1942 Äänisjärven yli lähetettiin hiihto-osasto tuhoamaan Neuvostoliiton puoleisella rannalla havaittuja proomuja. Retki epäonnistui lähes täydellisesti, ja 90-miehisen osaston vähät omalle puolelle päässeet olivat aivan sekaisin jännityksestä, väsymyksestä ja ottamistaan amfetamiiniannoksista.
Viihdettä
Mielialojen ylläpitämiseksi oli monia keinoja. Jatkosodan pitkittyessä ja miesten jäädessä käymään asemasotaa tuli tärkeäksi kysymykseksi paitsi sotilaiden, myös koko Suomen kansan viihtyvyydestä huolehtiminen. Sotilaiden kannalta, kuten usein korostettiin, oli kaikkein tärkeintä lomille pääseminen. Lomien määrää ja pituutta puitiinkin toistuvasti ja ahkeraan, ja keskeisiä valituksenaiheita olivat perheellisten miesten pidemmät loma-ajat sekä se, että juuri rintamalle alokkaana koulutuskeskuksista tulleet pääsivät nopeasti lomille.
Koska lomille kuitenkin päästiin suhteellisen harvoin – vain tietty miesmäärä yksiköstä sai kerrallaan olla lomalla, jolloin puhuttiin prosenttilomista – oli mielialaa parannettava myös rintamalla. Urheilu kuntoa ylläpitävänä ja puhdetyöt hyödyllisenä askartelutoimintana olivat tärkeimpiä mielialan luojia. Jokaisesta pataljoonasta määrättiin erillinen urheilu-upseeri, jonka vastuulla liikunnan ohjaaminen oli. Puhdetöitä taas ohjattiin valistuksella, lehtikirjoittelulla sekä erilaisilla kilpailuilla.
Lukuharrastukset ja pelit olivat korsujen asukkaiden huvina. Sodan alussa perustettu Propaganda-Aseveljet ry huolehti joukkojen moraalista monin eri tavoin, muun muassa toimittamalla joukoille kirjallisuutta. Parhaimmillaan kirjastoja oli yksi jokaista komppaniaa kohden. Näin onnellisessa asemassa olivat muun muassa Viestipataljoona 33:n lietolaiset, joille oman kotikunnan pikkulotat (lotta-tytöt) olivat lahjoittaneet keräämänsä kirjaston. Kirjat kuluivat nopeasti ahkeran luvun alla puhki. Peleistä etenkin shakki oli suosittua, ja moniin rintamalehtiin oli koottu puolen sivun shakkipalsta.
Myös kirjeenvaihto kotiin oli tärkeää, ja aina valaistuksen ja tilan salliessa oli joku korsun tai parakin asukas kirjoittamassa pienen pöydän ääressä kirjettä kotiin. Jotkut tilasivat sanomalehtiä omaan laskuun luettavaksi, ja nämä tulivat yleensä kahdesta kolmeen päivää julkaisemisen jälkeen perille. Uutisten jano kotoa ja muualta maailmasta oli valtava. Tavallisten sanomalehtien ohella julkaistiin monia rintamalehtiä, joista osaa pyörittivät ammattitaitoiset Tiedotuskomppanioiden miehet ja osaa rykmenttien tai divisioonien osaavat kirjoittajat. Paperia, mustetta ja muita lehden painamiseen tarvittavia välineitä ja raaka-aineita hankittiin mielikuvituksellisin keinoin.
Musiikkia oli tarjolla monesta suunnasta. Eri rintamalohkoille perustettiin omia radioasemia, koska YLEn lähetyksen eivät kuuluneet rintamalle asti. Ensimmäisenä lähetyksensä aloitti Aunuksen radio. Kuuluisan radiotoimittajan Pentti Tiilikaisen Äänislinnasta käsin toimiva radio oli toimittajien ja kuulijoidenkin mukaan ensimmäinen radioasema, joka soitti pelkästään kuulijoita miellyttävää musiikkia ja ohjelmaa. Radioita olikin melkein joka korsussa. Jos sitä ei valtion puolesta saatu, laitettiin kolehti kiertämään ja seuraava lomallelähtijä sai tehtäväkseen ostaa radion porukalle.
Musiikkia harjoitettiin myös itse kokoonpannuin orkesterein. Melkein jokaisesta korsusta löytyi soitin tai soittimia: haitareita, kitaroita tai muuta vastaavaa. Viestipataljoona 33:n piikkiöläisistä kokoonpantu 3. Komppania oli napannut käyttöönsä Karhumäen kadettikoulusta urkuharmonin.
Karhumäen pojat esiintyvät. Kuva: SA-kuva.
Parhaimmista soittajista, laulajista ja muista esiintyjistä koottiin laajempia kokoonpanoja, ja monella yksiköllä olikin oma orkesterinsa. Nämä kävivät myös kiertueilla kotipaikkakunnilla viemässä terveisiä rintamalta ja luomassa yhteyttä kotirintaman ja etulinjan välille.
Musiikin lisäksi tarjolla oli viihdytystilaisuuksia, joita pääsi seuraamaan aina mahdollissuuksien mukaan eli käytännössä silloin kun oma yksikkö ei ollut rintamavastuussa. Muun muassa eri kaupunkien teatterit ja itsenäiset ryhmät sekä esiintyjät kävivät rintamalla naurattamassa joukkoja. Kaikkein kuuluisin näistä oli Einari Frestadiuksen (myöh. Ketola) luoma korpraali Möttönen, jonka lausahdus"Niin se on, poijjaat" oli yksi jatkosodan hoetuimpia lentäviä lauseita. Kiertävien ryhmien lisäksi oli myös paikallisia mahdollisuuksia rentoutua ja unohtaa sota, kuten Karhumäen tivolissa tai kanttiineissa. Jotkut yksiköt rakensivat elokuvateattereita, joissa elokuvat tosin eivät juurikaan vaihdelleet mutta niin kotimaiset kuin ulkomaiset elokuvat keräsivät suurta suosiota.
Kuvassa juuri vihitty suuri juhlasali Valkeasaaressa Karjalan kannaksella. Viikko tilan avajaisten jälkeen alkoi Neuvostoliiton suurhyökkys, ja tämä sali sortui kranaatin täysosumasta.
Monin paikoin oli rakennettu kanttiineja ja elokuvateattereita, mutta mielikuvituksellisin lienee ollut Karhumäen tivoli. Vallattuaan kaupungin suomalaiset saivat haltuunsa sen vanhan huvipuiston, johon avattiin vuoden 1942 aikana tivoli, pitäjänä Sirkus Sariolan väki. Huvipuistoon kuului erilaisia pelejä, näytösteltta, pienikokoinen sirkus ja suuri esiintyjäjoukko taikureita, laulajia, akrobaatteja ja tanssijoita. Tivoli työllisti huomattavan määrän suomalaisia viihdetaiteilijoita.
Karhumäen tivoliin kuului myös karuselli. Kuva: SA-kuva
Kaikkein tärkein sodassa ihmisiä jaksamaan auttanut elementti oli huumori. Ilman sitä harva olisi selvinnyt sodasta mieleltään terveenä. Hyvin ajoitettu vitsi tai tokaisu auttoi pahimpienkin tilanteiden yli ja antoi uskoa siihen, että kyllä tästäkin selvitään. Sotaa koskevista vitseistä, kaskuista ja muista huumorinlaajeista on tehty suuri määrä erilaisia kirjoja ja muita teoksia.
Asuminen
Teltat, korsut, parakit ja parhaimmassa tapauksessa siviiliväeltä tyhjiksi jääneet, yhä pystyssä olevat talot tulivat tutuiksi melkein jokaiselle jatkosodan sotilaalle. Asumuksen laatu riippui siitä, missä päin rintamaa sotilas soti. Etulinjassa oli ainoana mahdollisuutena korsu, jossa nukuttiin lavereilla vieri vieressä. Etenkin jatkosodan alkupuolella lumien sulaessa vesi tulvi korsuihin ja näitä yhdistäviin juoksuhautoihin. Kosteuden ja syöpäläisten lisäksi korsuissa oli usein hämärää ja ahdasta. Ilmakin oli usein sangen tunkkainen, mutta ilmanvaihtokanavien rakentamisessa oli se riski, että paikalle sattuva vihollispartio saattoi pudottaa sen kautta käsikranaatteja korsuun.
Hyvin siististi rakennettu korsu Eldankajärvellä maaliskuussa 1944. Kuva: SA-kuva
Sotilas on nukahtanut poteroonsa Ihantalassa kesällä 1944. Kuva: SA-kuva
Jalkaväkirykmentti 35:n esikuntakomppanian miesten rakentama pahviteltta.
Taaempana linnoitustöitä tekevät joukot pääsivät yleensä aluksi telttamajoitukseen. Kangasteltat olivat armeijan vakiokalustoa, ja jokainen sai harjoitusta sen pystyttämisessä ja purkamisessa. Mahdollisuuksien mukaan rakennettiin parakkeja ja parhaimmillaan kokonaisia taloja. Puun, naulojen ja tiilien saanti oli tosin usein erittäin vaikeaa, ja rakennusmateriaaleja hankittiin tuhoutuneista lähialueiden rakennuksista.
Eräänlaisena välimuotona päädyttiin monin paikoin asumaan pahvitelttoihin, jotka rakennettiin paremman puutteessa ympäristöstä löytyneestä jätepahvista. Pahviteltat olivat monin paikoin käytössä halki asemasotavaiheen, kun korsuja ei ehditty tai pystytty rakentamaan, kangastelttoja ei riittänyt eikä talomajoitukseen päästy. Pahviteltta oli kaiken kaikkiaan lämpimämpi, siistimpi ja valoisampi kuin kangasteltta. Pahviteltassa oli myös lähes olematon veto, mitä kangasteltoissa ei voinut välttää. Maaselän kannaksella moniin pahvitelttoihin saatiin myös sähkövalo. Hankaluutena pahviteltta oli hidas pystyttää ja vaikea purkaa. Kangasteltan kankaaan ja tukikepit ja köydet sai helposti kuljetettua, mutta pahviteltan tarvitsemat materiaalit oli hankala kuljettaa hevosillakin.
Erilaisten ihmisasumusten ohella rakennettiin hevosille sekä autoille talleja. Taisteluvaiheissa 1941 ja 1944 päästiin kiinteämpiin asumuksiin aniharvoin. Yleensä tuolloin jouduttiin asumaan kirjaimellisesti maassa olevissa koloissa: maahan kaivettu potero oli monen taistelu- ja nukkumapaikka. Takamaastoon saatettiin kaivaa suurempi kuoppa ja kattaa se lepokorsuksi. Asemien vakiintuminen tiesi yleynsä heti lapion ja kirveen heilumista: korsut kaivettiin syvemmiksi ja vahvistettiin hirsillä. Asemia yhdistäviä juoksuhautoja kaivettiin ja vahvistettiin vitsakimpuilla sekä laudoilla. Asemia piti myös naamioida vihollisen tähystyksen ja tykkitulen varalta. Asemasotavaiheessa omien asemien naamiointia tarkkailtiin Maaselän kannaksella ilmakuvilla: mikäli majoitusalueet, tiet ja muut erotti selvästi valokuvissa, tuli esimiehiltä tiukkaa palautetta.
Urheilua sodan aikana
Asemasodan vakiinnuttua Karjalan, Maaselän sekä Aunuksen kannakselle alkoi herätä kysymys rintamalla olevien fyysisen kunnon ylläpidosta. Hyökkäysvaihe 1941 oli ollut hyvin vaativa ja moni oli aliravittu ja rasittunut Itä-Karjalan halki kulkeneen sotatien jälkeen. Kun venäläisten suurhyökkäykset vuoden 1942 alussa oli torjuttu, asettuivat joukot kolmella kannaksella puolustukseen 2½ vuodeksi. Asemasodan ensimmäisenä vuotena 1942 saatettiin kotiuttaa vanhimpia ikäluokkia, jolloin noin neljäkymmentä ja sitä vanhemmat miehet päästettiin rintamalta koteihin. Nuoremmat ikäluokat sen sijaan jäivät rintamalle. Linnoitustöistä ja etulinjapalveluksesta huolimatta miehillä oli paljon vapaa-aikaa, ja ongelmana oli sen käyttö niin että miehet pysyisivät henkisesti ja fyysisesti taistelukuntoisina.
Yhtenä ratkaisuna eri armeijan yksiköt alkoivat järjestämään pakollisia urheilusuorituksia kuten kesäisin suunnistusta ja juoksua sekä talvisin hiihtoa. Monet ryhtyivät tosin tekemään suorituksia täysin vapaaehtoisesti ja jatkoivat vielä määrätyt kiintiöt suoritettuaankin. Urheiluun saattoi syntyä todellinen himo, ja esimerkiksi lietolainen Urho Alén hiihti talvella 1943–1944 maaliskuuhun 1944 mennessä 840 kilometriä. Miehiä innosti urheiluun ajanviettämisen ja oman kunnon kehittämisen lisäksi hyvistä urheilusuorituksista annetut lomat. Myös rintamalla oleville naisille järjestettiin erilaisia urheilukilpailuja, ja monesti heillä oli omat sarjansa suuremmissa kilpailuissa.
Kersantti Oiva Ryökäs hiihtämässä Karhumäellä. Karhumäen hiihtomaasto oli kukkuloineen ja kangasmaastoineen hyvin vaihtelevaa urheilijoille.
Urheiluvälineistä ja kentistä
Yleensä pienemmät yksiköt, kuten noin tuhannen miehen pataljoonat ja kahdensadan miehen komppaniat urheilivat hyvin vaatimattomien välineiden avulla. Pesäpallo-ottelut saatettiin pelata ainoastaan yhdellä pallolla ja kahdella mailalla ilman räpylöitä. Yksiköissä oli erikseen nimetyt urheilu-upseerit, jotka saivat neuvontapäivillä koulutusta urheiluharrastuksen suunnittelemiseen ja ohjaamiseen. Näiden upseerien piti laatia vähintään kuukauden välein raportti yksikössä harrastetusta liikunnasta, edellytyksistä siihen sekä tehdyistä havainnoista.
Urheilukisoissa, kuten Karhumäen kesäkisoissa 1942 sotaväestä osallistuvien ammattiurheilijoiden oli turvauduttava itse tehtyihin varusteisiin kunnollisten välineiden sijaan. Monilla juoksijoilla oli piikkarit, jotka valmistettiin iskemällä tavallisten sotilaskenkien pohjien läpi pienet rautanaulat. Monilla oli mukanaan myös omia, kodista lomalla tuotuja välineitä. Vuonna 1944 luetteloitiin Seesjärven lähellä teltan tulipalossa tuhoutunut armeijalle ja yksityisille kuulunut omaisuus, ja palaneisiin varusteisiin kuului muun muassa lomalla olleen sotamiehen nyrkkeilyhansikkaat.
1. Divisioonan Esikunnan tekemä tiedustelu yksiköistä löytyvistä urheiluvälineistä. Välineet luetteloitiin tarkkaan ja aina urheilukauden vaihtuessa kesään tai talveen välineet luovutettiin divisioonien varastoihin säilytystä varten. Kuva: Kansallisarkisto
Tarvittaessa välineitä saatiin ostettua lisää valistusrahastosta, joka oli erilaisin keräyksin ja talkoin ylläpidetty kassa. Tällä kassalla ostettiin myös muun muassa lautapelejä, musiikkilevyjä, radioita, sanomalehtiä sekä muun muassa joulukuusenkoristeita.
Viestimiehet pelaavat Karhumäellä lentopalloa.
Pallopeleistä oli lentopallo erityisen suosittua, sillä sen tarvitsema kenttä ja verkko saatiin rakennettua hyvin nopeasti. Jalkapalloakin harrastettiin mutta vähemmän johtuen sopivien kenttien puutteesta. Yleensä kaupunkien ja kylien lähettyvillä palvelevat yksiköt saattoivat hyödyntää jonkinlaista aukeaa pallopeleissä. Jalkapalloa pelatessa kiellettiin tavallisten sotilaskenkien käyttö, mitä kieltoa tuskin noudatettiin. Jalkapallopeleistä olivat jännittävimpiä Äänislinnan ja Karhumäen väliset kisat, joissa Aunuksen kannaksella ja Maaselän kannaksella mittelevien yksiköiden edustajat koettivat taitojaan. Kisoja seuraamaan haluttiin kauempaakin, ja miehiä tuotiin kuorma-autokuljetuksilla useiden kymmenien kilometrien päästä linnoitustöistä keskeltä korpea.
Urheilua varten perustettiin rintamalla myös omia seuroja. Kesäkuussa 1943 syntyi esimerkiksi oma Karhumäen Verkkopalloseura Maaselän kannaksen urheilijoille.Kuva: Kansallisarkisto
Jatkosodan ajan urheilun jälkiä voi löytää eri puolilta suomalaisten jatkosodan lopulla hylkäämiä alueita. Metsätiet pysyivät auki niitä pitkin juoksevien suomalaissotilaiden askelista ja sinne tänne raivattiin pelejä varten sopivia aukioita. Lapissa oli useita vankileirejä venäläisille sotavangeille, ja leirien yhteyteen kuului usein kenttä, jossa sotavangit saattoivat liikkua. Metsähallituksen alueeseen kuuluvaa entistä sotavankileiriä tutkinut arkeologi löysi vuonna 2010 erämaasta kentällä yhä seisovan puusta rakennetun voimistelupukin, jota sotavangit olivat käyttäneet voimistelussa lähes 70 vuotta aiemmin.
Karhumäen kisat
Jatkosodan ajan huomattavimmat urheilukisat järjestettiin Maaselän kannaksella Karhumäen kaupungissa. Kaupunki valittiin, sillä siellä oli ennestään kisoille sopivat tilat ja kaupungin ympäristössä oli mahdollista liikkua erilaisia teitä ja maastoja pitkin. Lisäksi Äänislinna (entinen Petroskoi) oli lähellä, ja sitä kautta Aunuksen kannakselta saatiin mukaan alueen urheilijoita.
Ensimmäisenä kisoista järjestettiin talvella 20.–21.3.1942 Karhumäen talvikisat. Päävastuu kisojen järjestämisestä oli 1. Divisioonalla ja turkulaisella urheilijalla kersantti Paavo Karikolla. Talvisen hiihdon lisäksi kisoissa miteltiin voimia painissa ja nyrkkeilyssä. Jälkimmäiset kilpailut järjestettiin Karhumäen Teatteritalossa. Nämä lajit toivat mielenkiintoista vaihtelua kisoihin.
Karhumäen talvikisojen merkki. Kuva: SA-kuva
Painikisat Karhumäen kisoissa kesällä 1942.
Hiihtäjä numero 10 odottaa lähtömerkkiä. Taustalla kisoja seuraavista kahdesta valkopukuisesta miehestä vasemmalla kenraalimajuri Paavo Paalu (kiikarit kaulassa), 1. Divisioonan komentaja. Oikealla valkoinen turkislakki päässään kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen, Maaselän Ryhmän komentaja.
Nyrkkeilyottelu Karhumäen kesäkisoissa vuonna 1942.
Kuuluisia urheilijoita sodassa
Niin talvi- kuin jatkosotaan osallistui useita suomalaisia maailmanluokan urheilijoita. Monet lahjakkuudet myös menehtyivät sodan uhreina, ja toisilla kesti pitkään toipua taistelujen ja niukkojen olojen rasituksista taas kilpailukuntoon. Kaukopartioihin, eli pitkän matkan tiedustelua tekeviin yksiköihin valittiin usein pitkän matkan kestävyysurheilijoita.
Vänrikki Martti "Make" Uosikkinen, voimistelun olympiapronssin voittaja Kollaan rintamalla.
Kuva: SA-kuva
Tapio Rautavaara heittää keihästä Karhumäen kesäkisoissa. Syntymässä voittotulos 65,22 metriä.
Kuva: SA-kuva
Talvisodan Kollaa Laatokan pohjoispuolella toi Suomen ja maailman tietoisuuteen monia sankareita. Yksi näistä oli luutnantti Make Uosikkinen, joka oli ennen sotaa maailmanmestari voimistelussa. Komppanianpäällikkönä toiminut Uosikkinen haavoittui kuolettavasti taistelussa viisi päivää ennen sodan päättymistä. Kun häntä vietiin ahkiossa joukkosidontapaikalle hoidettavaksi, hän huusi miehilleen: ”Muistakaa, että Kollaa kestää”. Huudahduksesta tuli alueen miesten tunnuslause, eivätkä hyökkäävät neuvostoliittolaiset päässeet Kollaalla talvisodan aikana missään vaiheessa puolustavien suomalaisten läpi.
Laulaja ja keihäänheittäjä Tapio Rautavaara osallistui jatkosotaan tykistössä. On väitetty, että harjoituksissa sodan ajan kisoihin hän heitti Karhumäellä ainoan kerran elämässään keihästä yli 80 metriä. Tulos on epävirallinen joten sitä ei ole kirjattu virallisiin tuloksiin, mutta heittohetkellä tulos oli maailmanennätys.
Suomalaisia urheilijoita käytettiin myös taiteilijoiden ja muiden merkkihenkilöiden tapaan eräänlaisina lähettiläinä luomassa myönteistä Suomi-kuvaa Etenkin talvisodan aikana heidn panoksensa oli tärkeä. Suomen kuuluisin urheilija, turkulainen juoksija Paavo Nurmi sekä toinen kuuluisuus, "Rekolan paimenpoika" Taisto Mäki kävivät helmikuussa 1940 varainkeruumatkalla Yhdysvalloissa tapaamassa Yhdysvaltain pesidentti Franklin Delano Rooseveltia.
Kuusi vuotta kestänyt toinen maailmansota keskeytti monen urheilijan uran. Sodan päättyessä moni oli jo kuollut, vammautunut tai liian vanha ja rasittunut kyetäkseen enää huippusuorituksiin. Suomelle oli myös hyvin harmillista vuodeksi 1940 Helsinkiin kaavailtujen olympialaisten peruuntuminen. Monella sotaveteraanilla oli sotaan lähtiessään mukanaan toteutumatta jääneisiin olympialaisiin liittyvää esineistöä kuten kirjekuoria, joissa oli Helsingin olympiastadionin kuva tai kirjailtuja nenäliinoja.
Kirje kotiin talvisodan aattopäivältä. Kirjekuoreen on painettu Helsingin olympiastadionin kuva vuoden 1940 olympialaisia ajatellen.
Helsingin toteutumatttomiin olympialaisiin 1940 valmistettu nenäliina.
Eläimet
Eläimillä oli sodassa monia tehtäviä: hevosia käytettiin kuormien kuljettamiseen, koiria hyödynnettiin vartiopalveluksessa sekä metsästyksessä ja moni yksikkö adoptoi monenlaisia karvaisia ja karvattomia otuksia lemmikeiksi. Tutuiksi tulivat myös syöpäläiset ja tuhoeläimet, kuten rotat, täit, luteet ja kirput. Syöpäläiset eivät olleet aivan harmittomia, sillä me saattoivat levittää tartuntatauteja, kuten lavantautia. Huonoissa hygieniaoloissa ja kehnoissa asumuksissa syöpäläiset olivatkin enemmän kuin ongelma.
Asemasodassa monet korsut ottivat ajankuluksi kulkukoiria tai kissoja lemmikeiksi. Esimerkiksi Maaselän kannaksella Krivillä palvelleen 3. Prikaatin lääkintäjoukkueen korsussa asui "rottakoira", jota käytettiin rottien hävittämiseen. Koiran metsästysinto kuitenkin katosi, kun rotta puri sitä kuonoon. Sittemmin prikaatin siirtyessä Maaselän kannakselta pohjoiseen Sallan rintamalle koira putosi siirtovaiheessa junasta ja jäi sille tielleen.
3. Divisioonan lemmikkikarhu "Piltsu". Kuva: SA-kuva.
Äänislinnan Kennelkerhon valiokoiranäyttelyn voittaja, Karjalan karhukoira "Tuusik". Kuva: SA-kuva
Hevosten osa ei ollut helppo. Lukuisia eläimiä piti lopettaa sota-aikana, ja monet sotaveteraanit pitävät kamalimpana sotakokemuksenaan kranaattien ja luotien silpoman hevosen tuskanhuutoa. Taisteluiden ohella hevosia kuoli tavallisessa palveluksessa. Jatkosodan alusta, 18.6.1941 alkaen Viestipataljoona 33:ssa palvellut maanviljelijä Juho Liukkaan hevonen "Harmaa" loukkasi itsensä pahasti metsätöissä Maaselän kannaksella 24.4.1944. Harmaa piti lopettaa samana päivänä sairastallissa.
Koirien ohella kissat olivat suosittuja lemmikkejä korsuissa ja yksiköissä. Syvärillä eräs tykistön patteristo pääsi muonavarastojaan ryöväävistä rotista eroon vasta otettuaan hoiviinsa angorakissapentueen. Tehokkaat metsästäjät hävittivät varaston rottakannan sukupuuttoon muutamassa viikossa. Sotilailla oli lemmikkeinä myös muun muassa oravia, harakoita, variksia, haukkoja ja huuhkajia. Jotkut yksiköt ottivat maskotikseen karhunpennun.
Hevonen täisaunassa. Noin tunnin kestävän puhdistuksen aikana poltettiin tiiviissä kopissa 500 g rikkiä ja rakennus lämmitettiin +30 asteiseksi. Kuumuus ja rikkihuurut tappoivat kiusalliset syöpäläiset. Kuva: SA-kuva.
Kesy haukka seuraamassa isäntänsä keittopuuhia Uhtualla. Kuva: SA-kuva.
Turkulaisen ilmatorjuntayksikön lemmikkejä talvella 1944. Kuva: SA-kuva.
Tulolan saarta kesällä 1944 evakuoitaessa otettiin mukaan myös kissa. Kuva: SA-kuva
Rotat olivat korsuissa hyvin kiusallisia ihmisen rinnallaeläjiä. Ne pyrkivät syömään ihmisten omat ruoat, minkä lisäksi ne jyrsivät varusteita. Monenlaisia keinoja kokeiltiin rottien hävittämiseksi, vaihtelevin tuloksin. Älykkäiltä otuksilta oli myös turha yrittää piilottaa tai suojata ruokavaroja, kuten eräs muonittaja sai huomata. Hän ripusti muonalaatikot korkealle köyden varaan irti maasta, jotta rotat eivät pääsisi niihin käsiksi. Seuraavana päivänä rotat kiipesivät kattoon, jyrsivät köyden poikki ja popsivat vatsansa täyteen maahan pudonneiden laatikoiden sisällöstä. Rottia yritettiin hävittää myös myrkkysyötein.
Korsun puhdistus syöpäläisistä tehtiin pahimmissa tapauksissa rikillä tai sinihapolla. Kuva: SA-kuva
Rottiakin kiusallisempia olivat täit, luteet ja kirput. Hyvä hygienia ja kuumuus olivat parhaat aseet niitä vastaan. Esimerkiksi vuoden 1941 aikana suomalaiset saivat valtaamissaan kylisssä vastaansa toisenlaisen puna-armeijan kuin neuvostoliittolaisten. Rakennuksen seinissä asuvat luteet tulivat hämärässä puremaan kipeästi. Suojautumiskeinoja oli monia, osa toimivia osa ei. Jotkut asettivat vuoteensa juuri poimittujen nokkostenvarsien päälle, toiset taas lakkasivat kokonaan peseytymästä ja vaihtamasta vaatteita. Parhaiten toimi kuitenkin asuintilojen toistuva myrkyttäminen sinihapolla tai rikillä. Yleensä kävi niin, että yksiköiden muuttaessa rintamavastuusta linnoitustöihin takamaastoon tai päinvastoin nämä saivat ensimmäisenä niskoilleen edellisten asukkaiden loiset. Karhumäellä puutaloon muuttaneet lietolaiset saivat vuonna 1942 vähemmän iloisen herätyksen, kun luteet ryömivät esille piiloistaan haukkaamaan varsinaissuomalaisista iltapalaa. Lietolaisten oli heitettävä kaikki vanhat vuoteet pois, revittävä seinistä tapetit ja puhdistettava kaikki puuosat puhalluslampuilla. Vasta sitten luteet talttuivat.
Huumoria: Lutikanvastustamisyhdistyksen kunniakirja risteineen. Kesällä 1943 Terijoella. Kuva: SA-kuva.