Sotatutkimuksesta

Sotakirjoitusten ulottuvuuksia

Tietokirjallisuuden osastot ovat niin kirjastoissa kuin kirjakaupoissa omistaneet toiselle maailmansodalle omat, yleensä täpötäydet kirjahyllyt. Erilaisten teosten paljoudesta huolimatta toisessa maailmansodassa on paljon tutkimattomia ja tuntemattomaksi jääviä alueita.

Sodasta kertovat teokset eivät ole syntyneet homogeenisena ryhmänä, vaan niissä on ollut ajallisia vaihteluita. Heti toisen maailmansodan jälkeen, 1940- ja 1950-luvuilla ilmestyivät monen sota-ajan korkean upseerin muistelmat sota-ajalta. Etenkin marsalkka Mannerheimin ja tämän lähipiirin muistelmat valottavat Päämajan ja sodanjohdon ajattelua. Moni kenraali ei kuitenkaan koskaan julkaissut muistelmiaan: esimerkiksi Varsinais-Suomessa perustettua 1. Divisioonaa jatkosodassa komentanut turkulainen kenraalimajuri Paavo Paalu  ei koskaan julkaissut kirjoituksia vaiheistaan sota-aikana. Hänen henkilökohtainen arkistonsa katosi 1970-luvulla mökkivarkauden yhteydessä.

Vaikka vaikenijoita on monia, on tietty ollut myös niitä, jotka ovat aktiivisesti kertoneet kokemuksiaan sodasta. Tavallisten sotilaiden, aliupseerien ja miehistön jäsenten muistelmia on julkaistu pääasiassa 1950–1980-luvuilla julkaistussa Kansa taisteli -lehdessä. Näiden lehtien merkitys sodan kokeneille oli tärkeä. On kerrottu, että kun 1950-luvulla uusin numero lehteä julkaistiin, lähetettiin monilla työmailla yksi työläinen ostamaan nippu lehtiä. Hänen palattuaan  ostosten kanssa työpäivä keskeytyi tunniksi tai pariksi kun kaikki työmaalla lukivat omaa Kansa Taisteli -numeroaan.

Varhaisimmat julkaisut sodasta ovat kertoneet ”suurista linjoista” ja siitä, kuinka merkittäviin ratkaisuihin sodan kuluessa päädyttiin. Samoin historioitsijoilla on ollut oma osansa myyttien purkajina ja luojina. Jatkosodan jälkeen oli keskeistä Suomen ja natsi-Saksan välien yhteistyön perustelu, jolloin syntyi niin sanottu ”ajopuuteoria”. Teorian mukaan Suomi ajautui sotaan tahtomattaan virran viemänä. Poliittisen historian keskuudessa teoriaa on arvosteltu jo pitkään.

Pienempien osien, kuten divisioonien ja rykmenttien historiikkeja alkoi ilmestyä huomattavasti myöhemmin. Etenkin 1960- ja 1970-luvut olivat tällaisten julkaisujen kukoistusaikaa. Tuolloin oli yhä elossa monia pataljoonien ja komppanioiden päällystöä, jotka osasivat kertoa yksiköidensä toiminnasta sota-aikana. Samalla monet sota-ajan kokeneet olivat jo keski-ikäisiä eli 40-50-vuotiaita, joten muistelemisen tarvetta ja henkistä kypsyyttä asioiden käsittelyyn oli kertynyt iän myötä. Monen yksikön vaiheista tosin puuttuu edelleen julkaisu.  Esimerkiksi Helsingin Vallilan miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 47, ”Vallilan rykmentti” on edelleen vailla omaa historiikkia.

Sotahistorian uusia mahdollisuuksia avautui 1990-luvulla, kun Neuvostoliiton sorruttua osa arkistoista avautui joksikin aikaa tutkija käyttöön. Täältä suomalaiset saivat paljon uutta ja arvokasta tietoa venäläisten sotajohdon toimista ja ajattelutavoista. Samaan aikaan sotaveteraanien ja esimerkiksi Lotta Svärdissä toimineiden arvostus Suomessa kohosi. Kylmän sodan päättyminen merkitsi myös talvisotatutkimuksen kukoistuskautta.

Sotaan osallistuneiden keskuudessa on 2000-luvulla kirjoitettu pääasiassa rivimiesten ja lottien muistelmateoksia. Vanhuksiksi tulleet, aikanaan 18-vuotiaina rintamalle lähteneet miehet ovat puolen vuosisadan jälkeen kirjoittaneet kokemuksistaan juoksuhaudoissa. Tutkijoiden huomio on kiinnittynyt enenevässä määrin hyvin erikoistuneisiin osa-alueisiin kuten lasten ja naisten vaiheisiin sodassa.

Toisen maailmansodan Suomen jatkosotaa koskevia perusteoksia on muun muassa Jatkosodan historia -kirjasarja, jota julkaistiin kuusi osaa vuosina 1998–1994. Tuoreempia perusteoksia ovat Karttakeskuksen julkaisemat Talvisodan taisteluja, Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941, Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-44 sekä Sotatoimet: Suomen sotien 1939–45 kulku kartoin. Näissä teoksissa on esitelty hyvin kartoin varustettuna sodan keskeiset taistelut. Merkittävää on myös, että venäläinen sotahistorian tutkija Juri Kilin esittää neuvostoliittolaisten keskeiset sotatoimet ja yksiköt erittäin tarkkaan. Samoin talvisodan ja jatkosodan ”pikkujättiläiset” esittelevät kattavasti sotiin liittyviä tietoja.

Arkistotutkimus

Sotaa tutkivan lähtökohtana on aikaisemman tutkimuksen lisäksi sotaan liittyvät asiakirjat. Armeijan yksiköt ovat tuottaneet niitä valtavan määrän, ja tarkimmillaan ne kulkevat komppanioittain eli noin 205 miehen yksiköissä.

Jokaisesta sotilaasta on olemassa asiakirjoja Kansallisarkistossa. Yhden sotilaan perusasiakirja on kantakortti, johon on merkitty muun muassa tämän henkilötiedot, varusmieskoulutus, henkilökohtaiset kelpoisuusarviot, mahdolliset rangaistukset, kunniamerkit sekä taistelut, joihin henkilö on osallistunut.

Sotaan liittyvää arkistoaineistoa säilyttää Suomessa Kansallisarkisto Helsingissä. Entinen Sota-arkisto on nykyään Kansallisarkiston Sörnäisten Toimipiste. Sieltä asiakirjoja voi pyytää nähtäväksi Kansallissarkiston  tutkijatiloihin. Kaikkia asiakirjoja ei ole mahdollista saada nähtäväksi, sillä niihin liittyy salassapitoasetuksia. On nimittäin mahdollista, että joidenkin asiakirjojen liitteenä on edellä mainittujen kantakorttien kopioita, jolloin henkilön intimiteettisuojan vuoksi osaa asiakirjoista ei saa nähtäväkseen. Sukututkimus on riittävä peruste sille, että sotilaan koko kantakortin saa halutessaan tutkittavaksi.

 

Sotahistorioitsijoille tärkeimpiä lähteitä ovat sotapäiväkirjat. Jokainen yksikkö on pitänyt sodan aikana päiväkirjaa, johon on päivittäin merkitty yksikön tapahtumia. Monesti sotapäiväkirjoissa esiintyy peitenimiä ja -lukuja, joten tekstin tarkempi tulkitseminen vaatii avukseen muita lähteitä. Yksittäisen sotamiehen löytäminen sotapäiväkirjasta on sattumanvaraista. Sotapäiväkirjoja tutkiessa on muistettava monia seikkoja. Niitä on ensinnäkin luettava lähdekriittisesti, eli on ymmärrettävä, että kirjoittajalla ei välttämättä ole ollut kirjoittamishetkellä tiedossaan kaikkia asiaan liittyviä seikkoja. Sotapäiväkirjoja on saatettu kirjoittaa vasta viikkoja tapahtumien jälkeen, mikä oli etenkin vetäytymisvaiheessa kesällä 1944 yleistä. Tuolloin muistikuvat ovat saattaneet olla sekoittuneita ja paljon on jo ehtinyt unohtua.

 

Sotapäiväkirjoja on myös joiltakin osin kirjoitettu ja korjailtu myöhemmin poliittisista syistä. Osa päiväkirjoista on saattanut kadota, kun päiväkirjan pitäjä on vienyt sen siviiliin päästyään mukaansa. Joidenkin kohdalla arkistolaitoksella on vain merkintä ”TUHOUTUNUT ILMAPOMMITUKSESSA”. Päiväkirjojen laatu riippuu hyvin pitkälti kirjoittajasta. Osa on saattanut kuitata useiden viikkojen ajanjakson lyhyillä kommenteilla, osa taas on selostanut tarkkaan yksikön toimintaa yhdeltä ainoalta päivältä. Toisinaan tapahtumista on selostukset liitteinä päiväkirjojen lopussa. Nämä on yleensä kirjoitettu kauan tapahtumien jälkeen, mutta niihin on kuulusteltu useita tapahtumiin osallistuneita. Tällaisia ovat esimerkiksi asemasotavaiheen aikana käydyt taistelut etulinjan tukikohdista.

 

Suurin osa asiakirjoista liittyy yksiköiden antamiin säännöllisiin raportteihin, ilmoituksiin sekä kirjanpitoon. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto pitää sisällään myös komentajien yksilöilleen lähettämiä päiväkäskyjä, ohjeita sekä muita asiakirjoja. Arkistossa käydessä asiakirjat on pyydettävä arkistokansion tulonumeron perusteella. Tulonumeron saa selville käyttämällä internetissä olevaa  AARRE-tietokantaa, jossa tarvittavia asiakirjoja voi hakea hakusanoilla tai arkistotunnuksilla.

Tutkijoiden onneksi 2010-luku on tuonut monia lähteitä verkkoon. Lähes kaikki jatko- ja talvisodan sotapäiväkirjat on digitoitu ja niitä pääsee lukemaan Kansallisarkiston verkkosivujen kautta. Sotahistoriallinen seura julkaisi vuonna 2014 kaikki Kansa Taisteli -lehdet sivuillaan. Kaatuneita tai kadonneita tutkiville on perustettu Arkistolaitoksen verkkosivuille ”Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneet” -tietokanta. Sen avulla voi etsiä tietoja sota-aikana kuolleista monilla tavoilla kuten nimen, syntymäajan tai kuolinpaikan perusteella. Vuonna 2013 verkossa julkaistiin kaikki armeijan virallisten kuvaajien eli Tiedotuskomppanioissa (TK) palvelleiden TK-kuvaajien ottamat valokuvat. Näiden kuvien käyttö julkaisuissa on ilmaista, kunhan mainitsee lähteen.

Jokaisella yksiköllä kulki "Yleinen ja salainen kirjeenvaihto", jossa käsiteltiin yleensä vuosittain yksikön tapahtumia ja niihin liittyviä käskyjä, tiedusteluja ja tiedonantoja. Kuva: Kansallisarkisto

Osoitteessa www.http://digi.narc.fi/ voi hakea esimerkiksi yksiköiden nimellä sotapäiväkirjoja. Tässä hakutulokset hakusanalla Jalkaväkirykmentti 35. Hakutuloksista on huomattava, että talvisodan ja jatkosodan Jalkaväkirykmentti 35 ovat eri yksiköitä. Kuva: Kansallisarkisto, digitaaliarkisto.

Haastattelututkimus

Sota on ollut pitkään vaiettu aihe, eikä siitä ole monien perheiden keskuudessa juurikaan puhuttu. Moniin perheisiin palasi sodasta hiljainen mies, joka kertoi kokemuksistaan korkeintaan saunassa kaveriporukalleen. Sotaa tutkivalle tai aiheesta muuten kiinnostuneelle ovat usein juuri yksilön, yksittäisen sotilaan, naisen tai sota-ajan kotirintamalla kokeneen  muistot kiinnostavia. Koettiinko sota oikeuden- ja tarkoituksenmukaiseksi? Miten yksilö selviytyi fyysisesti ja henkisesti? Mitä sodasta on jäänyt mieleen?

Jo sota-aikana järjestettiin kirjoituskilpailuja sotakokemuksista, ja myös runouden keräyskilpailuja organisoitiin. Tiedotuskomppaniassa palvelleen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen mukaan runous ei ollut laadultaan kelvollista, mutta suomalaiset sotilaat hallitsivat kertovan kirjallisuuden hyvin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti 1970-luvulla Korsuperinteen keräyksen, jossa pitkän kysymyslistan avulla pyrittiin keräämään sotamuistoja. Keräykseen osallistuikin suuri määrä kiinnostuneita, ja kerätyt aineistot kertovat paljon sota-ajan elämästä.

Sotaveteraanien haastatteluja ja kertomuksia on joillakin paikkakunnilla kerätty veteraanimatrikkeleihin. Myös joitakin teoksia tai radio- ja televisiodokumentteja varten on haastateltu sodan kokeneita. Joukko-osastojen historiikit ovat usein kokonaan tai osittain läsnäolleiden upseerien ja muiden sotilaiden kirjoittamia, ja näissä tapauksissa muistitiedon ja historiallisten asiakirjatietojen raja on hämärtynyt.

Haastattelujen ohella yksityiset päiväkirjat, kirjeet, valokuvat, esineet sekä muut sota-ajalta peräisin olevat aineistot ovat merkittäviä lähteitä. Yleensä nämä ovat yksityisomistuksessa. Jotkut veteraanit tosin ovat vanhoina hävittäneet arkistojaan. Samoin omaisten suhtautuminen kuolleiden vanhempien perintöön vaihtelee. Nautelankosken sotaveteraanihankkeessa tällaisia aineistoja pyydettiin museolle digitoitavaksi, eli ne skannattiin tai valokuvattiin museon arkistoon. Fyysiset kirjeet, valokuvat ja esineet palautettiin omistajille.

Luonnollisesti haastattelemalla kerätty muistitieto on sitä ”parempaa”, mitä sotaa lähempänä  ajankohtana se on kerätty. Viimeiset sotaveteraanit ovat keskuudessamme vielä, mutta 2010-luvulla on elossa pääasiassa enää  jatkosodan aikana 18-vuotiaina varusmiespalveluksen kautta rintamalle siirtyneitä. Jatkosodan alusta, kesästä 1941 alkaen rintamalla olleita on enää hyvin vähän elossa, samoin kuin talvisodan veteraaneja.

Muistamisen tavat ja halukkuus muistelemiseen vaihtelevat yksilölliseti. Tutkijat jakavat ihmiset yleensä tiettyihin ryhmiin näillä perusteilla. Perinteentutkijat jakavat haastateltavat eli informantit yleensä kahteen perinteenkannattajaryhmään. Ensinnäkin ovat aktiivit perinteenkannattajat, jotka pyydettäessä osaavat kertoa aiheeseen liittyvää perinnettä sekä toimivat itse aktiivisesti sitä kerätäkseen. Passiiviset perinteenkannattajat osaavat pyydettäessä toistaa tuntemaansa perinnettä, mutta suhtautuvat siihen välinpitämättömästi tai vähättelevästi, jopa torjuvasti. He eivät kuitenkaan kerää sitä eivätkä itse tuota aineistoa, eli rooli on lähinnä säilyttävä. Rajat tosin ovat häilyviä: joku voi olla innokas työväen perinteen suhteen, mutta sotamuistot eivät puolestaan merkitse hänelle mitään. Joissakin yhteisötutkimuksissa on löydetty useita perinteenkannattajatyyppejä.

Nautelankosken sotaveteraanihankkeessa haastateltiin sotaveteraanien lisäksi lottia, evakkoja, lapsuutensa Liedossa viettäneitä sekä veteraanien omaisia. Sotaveteraaneista haastateltavina oli lähinnä miehistössä eli sotamiehinä jatkosodassa palvelleita veteraaneja. He tunsivat yleensä vain joukkueensa, eli noin 60 miehen yksikön ja muistot liittyivät tiettyihin paikkoihin sekä jatkosodan vetäytymisvaiheeseen kesällä 1944. He osasivat yleensä neuvoa tutuistaan niitä, jotka tunsivat hyvin paikkakuntalaisten vaiheita. Valokuvia haastatteluissa esitellessä he tunnistivat yleensä tuttujaan. He suhtautuivat yleensä myönteisesti kertomiensa asioiden julkaisemiseen niin verkossa kuin painetuissa lähteissä. Osa salli julkaisemisen, mutta kielsi nimensä käytön niiden yhteydessä. Moni totesi ”Tietenkin saa laittaa nimen tekstin perään, kun tottahan minä olen pelkästään puhunut”. Sotaveteraaneissa oli eniten perinteeseen torjuvasti tai vähätellen suhtautuvia, joskin joillakin vähättely liittyi omien tietojen merkitykseen.

Lottatoiminnassa mukana olleet osasivat kertoa vaiheistaan hyvin. Heillä oli myös paljon kerrottavaa siviilien elämästä sota-ajan Varsinais-Suomessa. Erityisen hyvin lotat osaavat kuvata ajanjaksolla vallinnutta yleistä tunnelmaa. Monille muisteleminen oli myös henkisesti hyvin rankkaa, ja pahimpiin muistoihin liittyi usein itkeminen. Talvisodan alkamista muistellut lotta kertoi marraskuussa 1939 vallinneesta tunnelmasta. Hänelle oli erityisen rankka muisto metsään pommituksia suojaan viedyistä hevosista. Turussa talvisodan pommitukset kokeneelle lotalle oli kauhea muisto rippipäivästä välirauhan aikana, kun Turun Tuomiokirkon ikkunoiden lasimaalaukset olivat rikkoutuneet, eikä ikkunoita oltu vielä korjattu.

Lapsuutensa sota-ajan Liedossa eläneet osasivat kertoa hyvin paikkakunnan vaiheista sota-aikana. Heillä oli paljon muistikuvia sukulaisista, jotka osallistuivat sotaan asepalveluksessa. Monesti he myös kielsivät tietojensa käytön internetissä julkaistavissa teksteissä. He olivat ilmeisesti tietoisia verkkojulkaisuihin liittyvistä intimiteettisuojan mahdollisista ongelmista, sekä he kertoivat usein myös paikkakunnan arkaluontoisisiksi koetuista tapahtumista. Jotkut haastatelluista osallistuivat jatkosodan jälkeen miinanraivaamiseen Pohjois-Suomessa. Haastateltavana oli myös muutamia sellaisia, jotka olivat aikuisiässä sodan aikaan, mutta he eivät osallistuneet sotaan rintamalla tai naisten tapauksissa lottatyöhön. He osasivat kertoa hyvin tunnelmasta kodeissaan sota-aikana.

Evakot suhtautuivat myös hyvin myönteisesti antamiensa tietojen julkaisemiseen. Heille Karjalan menetys sekä paluu sinne jatkosodan aikana oli tärkeä asia, kuten evakkoon lähtiessä Suomessa uudella paikkakunnalla vastaanottaneen isäntäperheen muisteleminen. He kertoivat myös paljon sopeutumisesta elämään ja työhön uudella kotipaikalla.

Veteraanien jälkeläiset toivat yleensä museolle nähtäväksi isiensä ja muiden sukulaisten tekemiä tai omistamia esineitä. Heiltä saatiin myös kirjeitä ja valokuvia. Omaisten tiedot olivat usein epävarmoja, ja heitä kiinnosti usein kuulla tietoja omistamistaan esineistä.

 

 

Soita meille:

+358 (0)50 593 1692

Löydä meidät:

Nautelankoskentie 40, 21360 Lieto As.

  • Blogger Social Icon
  • White Facebook Icon
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now