TARINOITA
HAKULA
Hakulassa elämä alkoi alusta
Katri Karhu, emäntä. s. 1915 Terijoki
Muutimme evakkona Hakulan kylään kesäkuussa 1947. Sitä ennen asuimme kolmisen vuotta Tarvasjoen Killalankylässä. Iso-Ketolan talo joutui antamaan maata usealle karjalaisperheelle. Vanhan Tampereentien varrella oli Siirtoväen maanlunastuslautakunnan toimisto Vilkkimäen vanhassa meijerirakennuksessa. Maanmittausinsinöörit jakoivat ja mittasivat pellot sekä metsät, Varsinais-Suomen maanviljelysseura määräsi rakennuspiirustukset.
Meidän väliaikainen asuntomme oli Iso-Ketolan suuren maalaiskartanon talousrakennuksen ullakolla. Asunnon seinälaudoitus oli niin harva, että niiden raoista voi katsella suuria pihakuusia. Sinne johtivat vain vankat tikarappuset. Vedet piti kantaa sisään ja ulos. Kun vanhuksemme sinne kannettiin, eivät he itse päässeet sieltä alas. Erkki kantoi vanhempansa saunaan viikoittain. Heillä oli oma pieni huone, me muut olimme ahtautuneet pieneen hellahuoneeseen talon toiseen päähän. Oli siinä iltaisin ahdasta. Erkki nukkui rakennusavuksi tulleiden sukulaismiestensä kanssa sängyssä, lapsista Juhani häkkisängyssä, Liisa jonkun vieressä ja juuri syntynyt Orvokki kopassa. Mihinköhän minä oikaisisin itseni? No, oven eteen lattialle, olihan siitä ensimmäisenä noustava korvikkeen keittoon ja lypsylle.
Huoneessamme oli niin pieni tulisija, Porin Matti, ettei siinä voinut ollenkaan leipoa. Saimme luvan paistaa leivät talon uunissa, kunhan toisimme omat puut ja hoitaisimme lämmityksen. Lämmitin uunin suurilla haloilla, niitä meni varmaan puoli mottia. Vaan talonväki olikin luvannut samanaikaisesti naapurin, Pikku-Kedon Sandralle paistovuoron. Ennen meitä Sandra paistoikin reikäleipiään ties kuinka pitkään, sillä täkäläisittäin ei suinkaan leivottu joka viikko. Meidän suuret ruisleivät eivät sitten enää kypsentyneetkään. Sen kerran Erkki tosissaan suuttui ja sanoi: "Paremmin ne leivät paistuisivat auringonpaisteessa talonharjallakin!".
Liisa ei saanut leikkiä paria vuotta vanhemman talon tyttären kanssa. Jos oli asiaa taloon, piti aina seistä eteisen puolella kynnyksen takana. Sisareni, tuomarin leski, pääsi nukkuman vieraskamariin.
Näin me aloitimme kaiken jälleen alusta. Tuuliselle suurelle Aurajoen rannan aukealle, kahta puolen Tampereentietä syntyi koteja uudisasukkaille. Kaikilla oli tulinen kiire. Ihmisille ja eläimille piti saada katto pään päälle ennen talven tuloa. Paikkakuntalaiset ihmettelivät karjalaismiesten rakennus- ja kirvesmiestaitoja ja sitä, miten nopeasti talot nousivat talkoovoimalla. Kun karjalaiset asettuivat ja nähtiin, että olimme kunnollista ja työteliästä väkeä, niin arvostus nousi eikä mitään ihmeempiä hankaluuksia enää ollut.
Jouluksi 1947 pääsimme muutamaan omaan kotiin. Talossa oli tupa ja aluksi kaksi kamaria. Tupaan oli saatu karjalaisen muurarin tekemä leivinuuni ja kookas puuliesi. Pulaa oli rakennustarvikkeista sekä kulutustavaroista, elettiin vielä kortti- ja kuponkitaloudessa. Uudisasukkaiden talot seisoivat pitkään paljaina Hakulan aukealla. Metsästä hain koivun taimia ja istutin niitä tien vierelle ja kuusen taimia aidaksi puutarhan ympärille. Kaikki kaivoin itse ja työnsin maitokärryillä puolenkilometrin matkan kotia. Kun vanha Jonkarin umpipihainen maalaistalo purettiin, sieltä sain luvan hakea sireenin juuria.
Lauri Konton talo oli ihan Aurajoen töyräällä. Tänne joen syliin tulimme ensimmäisinä kesinä pyykkiä pesemään. Joen vesi oli ruskehtavaa mutta kirkasta. Rannassa oli suuri musta pyykkipata, jossa pesuvesi kiehui ja valkopyykki keitettiin. Pyykki huuhdeltiin joen virtaavassa vedessä. Seipäiden varaan pingotettiin pyykkinarut, aurinko ja tuuli kuivasivat vaatteet ennen kotiinlähtöä. Pyykki ja tarvittavat polttopuut tuotiin maitokärryillä lykäten. Täällä Aurajoen sylissä niin monet kerrat pesimme pyykit, uimme ja nautimme kesästä. Tavallisesti myös eväät olivat mukana. Joskus varhain kesäisenä pyhäaamuna Erkki lähti Nautelankoskelle ongen kera veden äärelle aivan yksinään. Varmaan hän muisteli virtaa, Rokkalanjokea Karhulassa.
Maanviljelystä helpottamaan perustettiin yhteinen koneosuuskunta, Hakulan Kone Oy. Siihen kuuluivat kaikki Hakulan apajan karjalaiset maanviljelijät. Yhdessä ostettiin pari traktoria ja kaikki maanviljelyskoneet. Talkoilla tehtiin niin pärekatot kuin puinnitkin. Emännät panivat parastaan, paistoivat pullat, leivät ja piirakat. On vaikeata kuvailla sitä karjalaisten juttujen ja kaskujen määrää, joita heiteltiin miesten kesken. He olivat oikeita kertojalahjakkuuksia. Ei sellaisia enää ole. Se oli naurua kyynelten läpi, niin kuin oikea huumori aina on. Työpäivä jatkui yleensä pitkään iltaan, oli tärkeää saada sen tilan työt valmiiksi, seuraavana päivänä mentiin taas toiseen taloon. Ihmeen hyvässä sovussa systeemi toimi parikymmentä vuotta.
Elämä täällä on ollut hyvää. Lapset ovat käyneet koulunsa, valmistuneet ammatteihinsa ja avioituneet varsinaissuomalaisten kanssa. Heimot ovat sekoittuneet, elämäntavat samankaltaistuneet. Hyvin kotiuduimme Lietoon. Täällä on lastemme, lastenlapsiemme ja lastenlastenlapsiemme kehto, täällä on hautamme.
KANKARE
Iivari Kivilä muistelee ensimmäistä traktoria
"Maata viljeltiin, mutta vallan vaan eri tavalla mitä nyt seitsemänkymmentäviis ja neljä on viljelty. Sillon aikasemmalla tavalla oli vallan hevostoimintaa, toiminnassa oli kuusi hevosta ja niillä tyät tehtiin ja touhuttiin. Yhrensäntoistsataakolmekymmentäkuus vasta ostettiin traktori hevosten lisäksi. Saahan mainita että tämä traktori oli kai hyvin ensimmäisiä mitä koko pitäjässä oli, mut en jaksa ihan tarkkaan muistaa mut montaa niitä ei kuitenkaan ollut ku se oli semmonen ihmeen asia ko se tuli."
KAURINKOSKI
Kaurinkosken koulun vaiheet
Tarinan pohjana opettaja Saima Mäen (s.1896) haastattelu
Kesällä 1915 kuntakokous päätyi rakentamaan uuden koulun Lapinkulmalle, koska Pahkamäen koulussa alkoi olla ahdasta. Kaurinkoskelta ostettiin Etutalo, jossa koulunpito alkoi. Ensimmäisen maailmansodan ja rakennustarvikepulan vuoksi uusi koulu oli vielä keskeneräinen syksyllä 1919. Opettajaksi valittu lietolainen Saima Mäki aloitti työnsä Etutalon salissa.
Koulua rakensi kalantilainen rakennusmestari Lundgren kirvesmiestensä ja muurarinsa kanssa. Sota oli keskeyttänyt työt ja inflaatio syönyt sovitun urakkahinnan olemattomiin. Rakennusmestari oli vähällä jättää työnsä kesken, mutta jatkoi kunnan pyynnöstä, kun Saima Mäen isä vielä asettui takuumieheksi. Kun rakennus valmistui, kunta ilmoitti ensin, että takuumies maksakoon itse tyttärensä koulun loppusumman, mutta suostui lopulta maksumieheksi.
Uuteen kouluun päästiin joululta. Tarvittavan kaluston, havaintovälineiden ja kirjojen hankkimisessa nuori opettaja sai apua opettajaveljeltään Arvolta ja Pahkamäen koulun opettajalta Frans Postilta. Paperisodassakin oli paljon opettelua.
Vanhimmat ekaluokkalaiset jo teini-ikäisiä
Ensimmäiselle luokalle tulijoita oli kuusitoista, osa jo neljäntoista ikäisiä ja pojat yhtä pitkiä kuin opettajansa. Pahkamäen kouluun oli ollut heidän kotoaan niin pitkä matka, että he aloittivat koulutiensä vasta nyt. Ylemmille luokille tuli oppilaita Pahkamäestä. Erityisopetuksella Saima Mäki sai nämä kolme teini-ikäistä luku-, kirjoitus- ja laskutaitoisiksi.
Opettaja ei tohtinut pyytää koko palkkaansa
Ensimmäisen luokan oppilaiden oli määrä tuoda markka lukukausimaksuna opettajalle. Valtion maksaman palkan oli sota-ajan inflaation syönyt, kunta taas maksoi palkan luontaistuotteina. Viranhakuilmoituksessa palkkana mainittua vuosittaista kymmenen hehdon ruismäärää opettaja Mäki ei vaatinut, ”kun ymmärsin että olisin tullut kovin nokittavaksi, jos semmoista erikoisetuisuutta olisin itselleni yrittänyt saada.” Eipä niitä rukiita kunnastakaan oma-aloitteisesti tuotu.
Opettajan palkkaetuihin kuului myös navetta, lato, aitta, puuvaja, sauna ja ulkohuoneet. Lehmän pito oli siis mahdollista, sillä maitokauppaa ei ollut lähimaillakaan.
Jatkoluokille tuli koulua käymättömiä aikuisia
Kun Saima Mäki aloitti Kaurinkoskella, koulu oli neliluokkainen, ensin syksyllä neliviikkoinen pikkukoulu, johon tulivat ensiluokkalaiset. Siinä vahvistettiin lukutaitoa – kouluunpääsemisen ehtoa – sekä neljää yksinkertaista laskutapaa. Oppilaitten taso oli hyvin kirjava. Uuden oppivelvollisuuslain (1921) mukaan piti perustaa kaksiluokkainen alakoulu ja neliluokkainen yläkoulu. Vähitellen alkoivat oppimistuloksetkin kohentua. Alakoululle ja sen opettajalle löytyi paikka Etutalosta. Pitkäaikainen alakoulun opettaja oli rouva Anttila.
Ensimmäisinä vuosina Saiman vapaaehtoisilla jatkokursseilla oli iltaisin jopa neljäkymmentä oppilasta, aikuisia ihmisiä kaikki, kansakoulu kun oli monelta jäänyt kesken tai vallan käymättä.
Opettajia ei juurikaan ohjeistettu
Lakimääräiset jatkokurssit – seitsemäs ja kahdeksas luokka – siirrettiin illasta iltapäivään. Kun yläkoulun tunnit päättyivät, opettaja näpisti itselleen viimeisen välitunnin ja kerkesi sinä aikana keittämään kahvia itselleen. Varttia yli kaksi alkoi jatkokurssi ja kesti tavallisesti kolme tuntia. Jatkokurssia oli kahdesti viikossa. Jatkokurssilla opetettiin yhteiskuntaoppia, ainekirjoitusta ja matematiikassa muun muassa vaihto- ja osinkolaskuja. Seitsemää veljestä luettiin niin, että oppilaat saivat esittää veljeksiä.
Sitten kouluhallitus määräsi, että seitsemäs luokka tulee kokopäiväisesti kouluun takaisin. Opetussuunnitelmasta ei annettu minkäänlaisia ohjeita, vaan kukin opettaja järjesti sen oman mielensä mukaan. ”Tämä oli kouluhallitukselle aika tyypillistä, annetaan määräys, mutta ei mietitä sen sisältöä. Minun luokassani kerrattiin paljon vanhaa, josta sitten laajennettiin tietämystä. Aamuisin käsiteltiin erikoistunnilla elämänkatsomuksellisia asioita.”
Toinen kouluhallituksen päätös tuli yllätyksenä erään toukokuun lopulla radiosta. Päästötodistuksia ei annetakaan kuudennen luokan keväällä, vaan vasta jatkokurssien jälkeen. Se oli harmi, kun todistukset oli jo valmiiksi kirjoitettukin.
Seuraava vaihe oli, että seitsemännestä ja kahdeksannesta luokasta muodostettiin kansalaiskoulu, ja se alkoi toimia kirkonkylässä. Vähitellen siirryttiin kokeilemaan peruskoulua, joka sitten vakiintui koko maassa.
Menestystä hiihdossa ja pesäpallosta
Tilat alkoivat käydä ahtaaksi käsitöitten ja voimistelun opiskeluun, joten pesäpalloa pelattiin innokkaasti keväin syksyin; talvella hiihdettiin. Koulujenvälisistä kisoista voitettiinkin viitisen komeaa kiertopalkintoa.
Kaurinkosken oppilaat olivat mukavia, mutta aika ujoja puhumaan. Laskennontuntien päässälaskusta he olivat innostuneita. Moni lähti Turkuun oppikouluun, meiltä lähinnä Puolalaan, ja he ovat päässeet opinnoissaan ja elämässään hyvinkin pitkälle.
Oppilaskadon vuoksi Kaurinkosken koulu lakkautettiin vuonna 1969. Oppilaita kuljetettiin Pahkamäkeen ja Kirkonkulman kouluihin. Rakennukset ostettiin myöhemmin asuintaloiksi.
MÄKKYLÄ
Mäkkylän kaupan ja Päivästön koulun vaiheita
Vilkasta kaupankäyntiä
Mäkkylään perustettiin sekatavarakauppa jo 1870-luvulla. Yli-Nikulan vanhassa päärakennuksessa toimi kauppaliike aina 1960-luvulle saakka. Kylässä on ollut myös muun muassa puusepän mökki ja sepän paja.
Alinikulassa toiminuta kestikievaria kutsuttiin Ruotsin vallan kaudella ”siksi varsinaiseksi kestikievariksi”, joka vilkastutti koko Mäkkylän kylää. Tila on ollut perinteinen umpipihatyyppi, josta osa on säilynyt nykypäiviin. Vanhinta osaa rakennuksessa edustaa 1700-luvulla rakennettu saliosa.
Päivästön koulu
Päivästöön alettiin suunnitella omaa koulua, kun Pahkamäen koulun tilat kävivät ahtaaksi 1910-luvun alussa. Kunta empi pitkään koulun rakentamista, sillä rakennustarvikkeet olivat vähissä ensimmäisen maailmansodan takia ja sisällissotakin toi omat taloudelliset ongelmansa. Lopulta saatiin myönteinen päätös aikaiseksi ja Päivästöön nousi uusi koulurakennus vuonna 1922, ei kuitenkaan pelkästään kunnan rakentamana vaan pitkälti talkoilla paikallisin voimin. Piirustukset oli laatinut Onni Touru, joka oli monen muunkin lietolaisen koulun suunnittelun takana. Koulun opettajaksi valittiin Pahkamäen koulusta Kustaava Keiso.
Päivästössä oli ensimmäisen vuosikymmenen lopulla 32 oppilasta, 1950-luvun alussa 26. Koulua päätettiin vielä laajentaa vuonna 1955. Koulun kohtaloksi koitui kuitenkin kyläläisten tarve etsiytyä kunnan syrjäosista keskuksiin asumaan ja paikkakunnan pienimpien koulujen oppilasmäärät jäivät liian alhaisiksi. Päivästön koulu lakkautettiin vuonna 1966. Muut muutamia vuosia myöhemmin lakkautetut koulut olivat Kaurinkoski ja Laakkari.
Grandpa and apples
My grandfather was born in 1879, just a decade after the great years of famine. I suppose that the hunger was still in people’s memory, at least in legends if not in their own experiences, well into the 20th century. During grandpa’s youth, there were not any proper schools in Lieto, so he learned to read and write under the guidance of Johan Engblom, the teacher at the traveling school. In Lieto, most of the people were farmers, who did not appreciate education very much. The men in charge thought, that schools were unnecessary and only a waste of money. That is why it took such a long time, before the first schools were built in Lieto. As the matter of fact, the tsar’s threat of fines was needed before they started to build proper schools and to hire the teachers for both boys and girls.
The school of Pahkamäki, which my grandpa would have gone, if it had existed in his youth, started at 1898 and 20 years later another school in the nearby village Kaurinkoski had its first pupils. The female teachers in elementary schools overthrew long traditions of male clerks in public office. One of the pioneers was the legendary teacher Saima Mäki, who was hired as the first teacher in Kaurinkoski as early as 1919, while the school was still under construction. She was not only an enthusiastic innovator as well in teaching sports – especially Finnish baseball – but also gardening skills. And not only did she teach the children, but also the nearby inhabitants.
My grandfather got married in 1913, and in the 1920’s. he was a young father with a lot of responsibilities with the family and the farm. His sister Aina married a farmer in Kaurinkoski village, so the Takatalo and Veijula families were very close to each other, and so Saima Mäki also became familiar to my grandpa. Early on grandpa had become passionate about apple trees, and in Saima he found a kindred spirit. Together these two enthusiastic souls spread the gospel of apple trees in the neighborhood.
In the 1920’s in the Veijula garden there were, I guess, about 20 apple-trees, which produced more than enough apples for the family, so my grandpa started to sell the apples in Turku marketplace. Or not himself, he had a lot to do at the harvesting time, so he let a servant girl stand selling the products. Grandpa, however, drove the servant girl with apples every morning to the marketplace and collected them back home in the afternoon, so he became acquainted with other sellers, too. Once he was just leaving the marketplace with empty apple boxes and the servant girl, when he heard shouting and saw some sellers waving at him. At those times, there were no side mirrors on the cars, so my grandpa did not see what was going on behind the car. As a handsome man (according to my mother -- in his own opinion), he thought the sellers, which were all women, were waving to say goodbye to him. So he put his head out of the car window and comforted the public by saying: ”There’s no need to be sad, tomorrow we’ll meet again.” – at that moment he realized, that one of the ropes that held the booths up at the market, had stuck to the car wheel and the whole booth was being dragged behind the car.
This story was told to me by my mother, when I started my carreer as an apple seller at Turku market at the age of fourteen. A few years back my sister drew a picture of the event.
NAUTELA
Nautelan kartano
Varhaisin kirjallinen tieto Nautelan kylästä on 1400-luvun alkupuolelta. Tiloja oli 1500-luvun puolivälissä neljä: Anttila, Marttila, Heikkilä ja Knaapi, josta muodostui myöhemmin Nautelan kartanon varsinainen kantatila. Vuonna 1412 tilan omistaja Jöns Jaakonpoika sai kuninkaalta rälssikirjeen, joka tarkoitti, että tila vapautettiin maaveron maksusta.
Vuosina 1504–1525 tila kuului Naantalin nunnaluostarille, myöhemmin omistajina on ollut niin papistoa, aatelisia kuin sotilaita. Säteri- eli verovapaus aatelisille vallitsi 1560–1680-luvuilla, kun tila oli eri aatelisten omistuksessa. Luutnantti Grels Mårtensson otti aateloituna nimen Lund 1600-luvun alkupuolella. Vapaaherratar Brita Kurki omisti Nautelan 1660-luvulla ja sitten 1700-luvun puolella hovioikeudenneuvos Joakim Schultz, joka aateloituna käytti nimeä Riddercrantz. Kukkarkosken yksinäistila liitettiin tilaan 1800-luvun alussa, sen jälkeen Heikkilä ja 1900-luvun alussa Anttila sekä Marttila. Myös Tammentaan kylästä liitettiin alueita.
Nykyisen kartanon päärakennuksen vanhin, kivirunkoinen alakerros on vuodelta 1762 ja sen on rakennuttanut tuomiorovasti Samuel Pryss. Alhaalla oli kuusi huonetta ja puurakenteisessa yläkerrassa kaksi huonetta. Katon muoto oli nelilappeinen aumakatto, joka muuttui, kun rakennusta pidennettiin ja laajennettiin 1880-luvulla. Se sai nykyisen empiremallisen asunsa Alex Nyströmin vuonna 1921 tekemän suunnitelman mukaisesti. Huoneita on nykyisin yksitoista. Pihapiirissä on 1800-luvulla rakennettu 30 hevosen talli ja työväen asuinrakennus ja navettarakennus 1900-luvulta. Lehmät tuottivat aikoinaan niin paljon maitoa, että kartanolla oli oma maitokauppa Turussa.
Nautelan kartanon uusi elämä
Merja ja Mikko Jokila muuttivat Nautelan kartanoon 1970-luvun lopulla. Kartano tuli heidän omistukseensa hieman erikoisella tavalla, vaihtokaupalla. Mikko Jokilan isä Leo Jokila oli myynyt Turun kaupungille peltoja toisaalta pientaloasutusta varten ja hänelle tarjottiin vaihtokauppana Nautelan kartanoa. Kauppa sopi miehelle, sillä hän oli ollut tilalla maatalousharjoittelijana 1930-luvulla ja hänellä oli työstä hyvät muistot. Perinnönjaossa Nautela siirtyi hänen pojalleen Mikolle.
Aikoinaan merkittävien sukujen omistuksessa ollut kartano oli kuitenkin menettänyt loistonsa päivät. Tila oli ollut Turun kaupungin omistuksessa 12 vuotta, ja päärakennus oli muutettu 5-6 perheen vuokra-asunnoiksi. Asunnot oli erotettu väliseinillä ja niihin rakennettu omat vessat, keittiöt ja sisäänkäynnit. Rakennus oli päässyt jokseenkin huonoon kuntoon. Pääsalissa oli pidetty jopa koirakenneliä ja ikkunanpokat oli järsitty rikki. Kartanon ympäristö oli rojua täynnä, ja myös ennen niin edustava puutarha oli pahasti villiintynyt. Nautela mainittiin vuonna 1970 niiden kartanoiden joukossa, joiden olemassaolon ei uskottu muodostuvan kovinkaan pitkäksi.
Jokilat muuttivat ensin pihan 70 neliön vierasasuntoon, jonne vedettiin sähköt ja vesijohdot. Päärakennusta he alkoivat kunnostaa vaiheittain. Haasteita riitti, sillä sähköt oli katkaistu eikä edes palovakuutusta saatu rapistuneeseen rakennukseen. Haasteeksi muodostui paitsi talon holtiton kunto myös tiukka sisäosien suojelu. Oli käytännössä mahdotonta saattaa rakennus entiseen loistoonsa museoviraston vaatimalla tavalla. Vasta pitkällisen kädenväännön jälkeen suojelu saatiin purettua, ja remontti pääsi alkuun. Käsistään kätevä Mikko teki paljon itse. Vuonna 1980 pariskunta muutti päärakennuksen 1762 valmistuneeseen vanhaan osaan. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja poika jatkuvan remontin keskelle. Kesti parikymmentä vuotta ennen kuin 350 neliön alakerta saatiin pieteetillä kunnostettua ja ajanhenkeä sopivilla huonekaluilla sisustettua. Makuuhuoneet sijaitsivat yläkerrassa, jossa sielläkin oli yhtä paljon tilaa.
Nautela oli aina ollut maataloustila ja Jokilatkin jatkoivat viljelyä. Omia ja vuokrapeltoja oli kaikkiaan 200 hehtaaria. Alkuvuodet eivät olleet helppoja. Merja oli kaupunkilaistyttö ja kaikki oli opeteltava alusta. Pitkään Jokiloita myös karsastettiin, ja paikkakuntalaisiin oli vaikea tutustua.
- Ihmisillä oli kovat ennakkoluulot kartanon uusista omistajista. Olimme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, otimme lainaa ja teimme paljon itse. Ajan myötä sosiaalinen Merja pääsi lasten ja yhdistystoiminnan myötä paikkakuntalaisten kanssa sinuiksi
Kartanon elämä muuttui EU:hun liittymisen myötä 1990-luuvun puolivälissä. Byrokratia muodostui niin haastavaksi, että aviopari luopui hiljalleen pelloista. Mikko Jokila sairasti myös paljon. Maanviljelyn tilalle alkoi tulla pito- ja juhlapalvelua. Merja on ammatiltaan suurtalouskokki, ja kartanon puitteet ovat hulppeat tilaisuuksien järjestämiseen. Merjan tytär Kristiina tuli äitinsä työpariksi. Suru-uutinen tavoitti perheen vuonna 2010, kun Mikko kuoli. Periksi ei voinut kuitenkaan antaa, sillä talo oli täyttynyt pitopalvelu- ja muita tilaisuuksista.
Tyttäret asuvat perheineen muutaman sadan metrin päässä, ja apua on tilan hoitoon aina ollut saatavilla. Lapsenlapsi hoitaa jo lumityöt. Eikä Merjallakaan jää sormi kovin helposti suuhun, vuodet ovat ehtineet opettaa paljon.
Nautelan kartano eli vuosia vilkasta elämää, kunnes koronapandemia pysäytti toiminnan. Tulevaisuus on hiljentyneessä talossa avoin. Kartanon emäntä kuitenkin uskoo tilanteen selkiytyvän, asioilla on nimittäin taipumusta ratketa. Yleensä hyvällä tavalla.
Merja Jokila Nautelan kartanossa.
SIKILÄ
Liedon ensimmäinen urheiluseura perustetaan Sikilään
Sikilässä joukko nuoria miehiä harrasti innokkaasti yleisurheilua ja voimistelua Liedon nuorisoseuran urheiluosastossa. Kaivattiin kuitenkin omaa urheiluseuraa. Maanviljelijän poika Nestor Simola kutsuikin urheiluseuran perustamiseksi joukon innokkaimpia kotiinsa. Liedon Parma perustettiin Suomen maalaispitäjien kärkijoukossa vuonna 1907. Nimi oli lähtöisin naapuripitäjäläisten pilkkanimihokemasta: siellä ne parmat (paarmat) taas pörräävät. Nuorisoseuralaiset liiankin innokkaasti juoksentelivat maanteillä ja nurkissa.
Oikeustieteen ylioppilaasta Nestor Setälästä tuli itseoikeutetusti seuran puheenjohtaja. Toiminta lähti vauhdilla liikkeelle, sillä jo ensimmäisenä vuonna jäseniä kirjattiin 92. Urheilukenttää ei alkuun ollut vaan kisat pidettiin maanteillä, pelloilla ja Simolan pihalla. Harjoitukset ja kilpailut käytiin avojaloin tai jokapäiväisillä pieksuilla. Parmalaisista tuli nopeasti Varsinais-Suomen parhaimmistoa yleisurheilun eri lajeissa. Menestyneitä urheilijoita olivat Nestorin lisäksi hänen veljensä Evert ja sisarensa Siina. Muita olivat muun muassa Tursaan veljekset, moniottelijat Väinö Lehtonen ja Kustaa Äyräs sekä olympiakandidaatti Väinö Rauvola.
Parman menestyksen ja innostuksen kasvaessa kävi ilmeiseksi, ettei Simolan pelloilla huipputuloksia synny. Lietoon oli saatava kunnon urheilukenttä. Simolan talosta saatiin sopivan kokoinen maapalsta. Kesän kuluessa nuoret raivasivat kivet ja kannot ja tasoittivat kuopat. Hiekkapohjaisen kentän juoksurata oli 254 metriä. Monen vuoden unelma oli täyttynyt, kun kenttä valmistui vuonna 1912. Tulokset alkoivat parantua nopeasti. Parmalan kenttä jäi Liedon ainoaksi pariksikymmeneksi vuodeksi.
Matkat olivat kuitenkin pitkiä Liedon eri kolkista Parmalan kentälle, joten monet nuoret joutuivat jatkamaan urheilua pellon pientareilla. Yleisurheilu ei vaatinut kohtuuttomia välineitä. Sopivaa kiveä voitiin heittää kuulana ja suoria puukeppejä keihäinä. Kesällä yhteydet olivat helpommat, sillä polkupyörällä kymmenien kilometrien matka taittui sentään kohtuullisessa ajassa. Mitään erityistä valmennusta tai opetusta ei ollut, vaan menestyneimmät urheilijat neuvoivat muita. Juoksujen, heittojen ja hyppyjen lisäksi kilpailtiin etunojapunnerruksessa. Lisäksi voimisteltiin ja talvella hiihdettiin.
Uusi urheilukenttäkään ei kauan vauhtiin päässeille parmalaisille riittänyt vaan seuraavaksi ruvettiin haikalemaan urheilutaloa. Se pystytettiin tietysti talkoilla. Tanssipaviljonki Parmala valmistui vuonna 1914. Tanssien järjestämisestä Parma sai mukavasti tuloja toiminnalleen. Kesälavaa yritettiin saada jossain vaiheessa talvikäyttöiseksi, mutta suunnitelma kaatui varojen puutteeseen. Lopulta muutamaan kertaan kunnostettu Parmala purettiin 1970-luvun puolivälissä.
Uuden urheilukentän Lieto sai, kun kirkonkulmalle valmistui uusi urheilukenttä vuonna 1932. Liedon suojeluskunnan ja kunnan avustuksella raivattua kenttää saivat käyttää koululaisten lisäksi Liedon Parman Pettisten osasto. Parma siirtyi pois Sikilästä.
Sikilän Parmalassa tanssittiin
Sikilässä sijaitsi urheiluseura Parman tanssilava Parmala, jolla seura keräsi varoja toimintaansa. Tanssilava oli hyvin suosittu. Turustakin saattoi tulla 7 - 8 linja-autokuormallista väkeä tanssimaan. Ennen sotia lava oli parhaimmillaan. Antti Lehtonen muistaa, kuinka kerran vappuna lippuja myytiin lähes viisisataa, vaikka neljälläsadalla olisi sali jo ollut täysi. Ja kansalla oli hauskaa. Tuloja ei seura saanut puhtaana käteen, sillä valtio otti jossain vaiheessa huviveroa jopa 40 prosenttia. Tuloilla hankittiin muun muassa palkintoja urheilukisoihin. Muita tulonlähteitä Parmalla ei ollut.
Sikilän kyläläiset viettivät vapaa-aikaansa Parmalassa muutoinkin kuin tanssien. Talo oli ennen sotia katettu ainakin kaksi kertaa talkoovoimin. Talon 30-vuotisjuhlaksi vuonna 1937 tehtiin suuri remontti, lattia uusittiin ja ravintolaa laajennettiin. Katto uusittiin vielä 1950-luvun lopulla, mutta reilut 15 vuotta myöhemmin tila oli täysin alennustilassa, ravintolan katto oli painunut sisälle ja ikkunat olivat rikki.
"Nyt on vaikea vanhana parmalaisena katsoa sitä tilaa. Mielipiteeni on, että se pitäisi mitä pikemmin hävittää pois, sillä tuollaiset muistomerkit eivät ole kellään miksikään iloksi”, Lehtonen muisteli vuonna 1975.
Osuuskauppa muuttui Vihavaisten kodiksi Sikilässä
Kristiina Vihavainen on elänyt kaupan valossa ja varjossa. Hän on ollut lähes koko ikänsä kaupassa töissä sekä myös asunut perheineen viimeiset 33 vuotta vanhassa kaupparakennuksessa. Kristiina ja Antero Vihavainen kyllästyivät kerrostaloasumiseen ja ihastuivat oitis tyhjilleen jääneeseen Auran Osuuskaupan rakennukseen Sikilässä. Talosta löytyivät vielä myymälätiskit, kylmäkalusteet, jopa kananmunien läpivalaisukone. Tielle ammottivat isot näyteikkunat. Osuuskauppa oli joutunut lopettamaan 1970-luvun alussa, kun terveysviranomaiset olivat sitä mieltä, ettei maitotonkkia, vateja ja purkkeja voinut enää pestä pihalla olevassa saunassa. Kaupassa oli ainoastaan yläkerran asunnossa viemäriallas, vesijohtoa ei ollenkaan.
Vihavaiset ryhtyivät isoon remonttiin, jossa kaupasta tehtiin heille ja kahdelle lapselle viihtyisä koti. Muistoja kauppa-ajoista löytyi lisää seinien välistä, muun muassa myrkkyvihko. Siihen oli kirjattu kaikki vaaralliset ostokset, kuten että ”Virtasen Maijalle” oli myyty rotanmyrkkyä.
Lammi-niminen talo täyttää vuonna 2022 kunnioitettavat sata vuotta. Sitä olisi mukava juhlia. Pariskunta pitää talon vanhasta hengestä, siitä että sillä on värikäs historia. Läheltä kuitenkin piti, että juhlat saattaisivat jäädä järjestämättä. 1990-luvun lopulla oli kova ukkosmyrsky ja salama iski rakennuksen kattoon. Sisällä häärinyt äiti ei huomannut ensin mitään, mutta lapset huusivat pihalta, että ylhäältä tulee savua. Kun Kristiina pääsi vinttiin, tuli oli jo päässyt irti. Ohikulkijat olivat onneksi hälyttäneet palokunnan. Juuri remontoitu yläkerta vaurioitui pahasti, mutta talo säästyi.
Kristiina Vihavainen on tehnyt pitkän uran Asemanseudun kyläkaupoissa: Kukkura-kaupassa, kangaskaupassa ja Tarmo- kaupassa. Myöhemmin hän on siirtynyt Ilmaristen Siwan kautta Turkuun K-kauppaan. Jossain vaiheessa hän pohti lähikauppaketjuun kuuluvan Siwan perustamista entisiin säästöpankin tiloihin, mutta ketjun myynti Keskolle vei suunnitelmilta pohjan.
Monen palvelun Sikilä
Sikilässä on ollut monenlaisia palveluja. Päivästöntien alussa kilkutteli aikoinaan seppä ja myöhemmin naapuritalon tupaan perustettiin leipomo. Vihavaisten talon takana on nurmikenttä, jossa lähikulmakuntien nappulat pelasivat vielä jokunen vuosi sitten jalkapalloa. Urheilukenttä kunnostettiin aikanaan parmalaisten voimin vuonna 1912. Liedon Parma perustettiin Sikilässä, jonne pystytettiin myös tanssilava Parmala. Jäljellä on vielä urheilukenttä, jossa pelataan nykyisin lentopalloa. Tanssilava purettiin 1970-luvun lopulla.
Kirjastoauto pysähtyi Lammin talon nurkille vuosikymmenet. Aikoinaan kirjastonhoitaja Yrjö oli hyvin palvelualtis ja kiikutti kirjat lapsille tien yli, jotteivat nämä olisi vain jääneet auton alle. Kirjastoauton liikennöinti loppui vuonna 2020. Erinomaista palvelua tarjosi myös koulubussi. Kun liikennöitsijä Pirkko Leiniö oli ajovuorossa, hän hidasti Vihavaisen talon kulmalla, jos lapset eivät olleet ehtineet tien varteen pysäkille. Jos lapset olivat sairaina, Kristiinan täytyi oikein erikseen käskeä jatkamaan matkaa. Se oli sellaista pienen kylän palveluhalua. Leiniöt asuivat Sikilässä, jossa heillä oli myös tallit.
Sikilän kylä on nyttemmin hiljentynyt. Monet talot ovat jääneet tyhjilleen, kun ihmiset ovat muuttaneet tai siirtyneet manan majoille. Jonkin verran on toki tullut uusiakin asukkaita, mutta uusia taloja on rakennettu lähinaapuriin vain yksi sitten neljäkymmentäluvun. Antero laskee, että olisiko heitä 5-6 perhettä, jotka ovat asuneet vuosikymmeniä paikkakunnalla. – Ei tunnu hyvältä, kun vanhat asukkaat lähtevät.
Kristiina on ollut aikaansaapa asemankulmalainen. Aikoinaan hän toimi Liedon asemanseudun omakotiyhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistys järjesti retkiä ja tansseja sekä suositun Nautelankosken joulupihan, johon saatiin Leader-tukea. Sittemmin yhdistyksen keski-ikä alkoi nousta sen verran korkealle, että se hiljalleen kuopattiin. Viitisen vuotta sitten perustettiin Asemanseudun kyläyhdistys. Vuosia on kertynyt myös kuntapäättäjänä. Viidet kuntavaalit, neljä kautta valtuustossa, yksi kausi hallituksessa. Ura päättyi sote-lautakunnan puheenjohtajana. Enää hän ei ole ehdolla.
Kristiinalla on vielä työvuosia jäljellä, luotsikutterinkuljettajana toiminut Antero on eläkkeellä. Pariskunnan silmäterä ja ulkoiluttaja on nykyisin Kapu-koiranpentu. Anovasti pyöreillä silmillään napittava Schipperke eli Belgian laivakoira on hurmannut pariskunnan otteeseensa.
Kristiina ja Antero Vihavainen
Lounaismaan osuuskaupan toiminta loppui 1970-luvulla ja Vihavaiset ostivat talon kodikseen 1980-luvun lopulla.
Kristiina ja Antero Vihavainen
TAMMENTAKA
Vuorisille Tammentaan ensimmäinen televisio
Kaarina Vuorinen asuu Tammentaan ja Sikilän rajalla isänsä 70 vuotta aiemmin rakentamassa talossa. Nykyään tilaa löytyisi isommallekin perheelle, mutta kun Kaarina oli lapsi, huoneita oli kaksi. Keittiön ja kamarin jakoivat yhdeksänhenkinen perhe, johon kuului myös isoäiti. Pesulla käytiin pihasaunassa ja tarpeilla ulkohuussissa. Elanto oli työläisperheessä niukkaa, joten 10-vuotiaana Kaarina marssi jo Hankkijan taimitarhaan kesätöihin. Päivät olivat kahdeksantuntisia.
Niukkuudesta huolimatta kuorma-autoilija isä Martti osti taloon paikkakunnan ensimmäisen television vuonna 1958. Hän tuumasi, ettei kenenkään tarvitse lähteä sitä muualle töllistelemään. Naapurit kerääntyivät sen sijaan Vuoristen television ääreen. Aikuiset ihastelivat suomi-filmejä ja lapset ahtautuivat keittiöön. Lastenohjelmat olivat vasta tulollaan.
Kaarina lähti Turkuun lihakauppaan töihin 16-vuotiaana. Kaksi vuotta myöhemmin hän päätyi naimisiin, mutta erosi jo parin vuoden päästä. Samalla hänestä tuli Riina-tyttären yksinhuoltaja. Vaikkei isättömyyttä Asemanseudulla juurikaan kummeksuttu, Kaarina piti huolen, että tyttärellä oli vähän paremmat vaatteet kuin muilla. Hänen isänsä jäädessä sairaseläkkeelle tämä rupesi päivisin kaitsemaan tyttärentytärtään, kuten välillä muitakin lapsenlapsiaan. Myöhemmin Kaarina meni uudelleen naimisiin.
Nuorena Kaarina innostui urheilusta. Kesäisin yleisurheiltiin Parmalan kentällä ja talvisin hiihdettiin pelloilla. Kaarina hiihti jo 12-vuotiaana naisten viestijoukkueessa. Muistona noista ajoista Kaarinalla on pino lusikoita. Lupaava urheilu-ura katkesi kuitenkin reumakuumeeseen. Hiihtokisan jälkeen joutui istumaan hikisissä vaatteissa kylmissään ulkona penkinreunalla ja odottamaan yhteiskyytiä. Urheilu oli tuolloin hyvinkin omaehtoista, mitään valmennusta tai ohjeita ei annettu. Yhteisesti käytiin sitten edustamassa Liedon Parmaa urheilukilpailuissa.
Tervehdyttyään nuoren naisen liikuntainnostus kuitenkin jatkui, muutti vain muotoaan. Kaarina alkoi käydä tansseissa 14-vuotiaana. Kesäisin neljä kertaa viikossa pyöräiltiin Parmalaan, Tortinmäkeen ja Ilmaristen lavalle. Kaukaisimmalle lavalle matkaa kertyi 17 kilometriä suuntaansa. Tanssit loppuivat puoliltaöin ja aamulla työt alkoivat seitsemältä Hankkijan pelloilla. Nuorena sitä jaksoi.
Nykyään 77-vuotias Kaarina Vuorinen hoitaa kuntoaan pitkillä kävelylenkeillä. Seniori-ikäisille kansalaisopisto järjesti vielä jossain vaiheessa liikuntaa Pahkamäen koulussa, muttei enää. Myöhemmin Lujalaan siirretyille tunneille osallistuminen jäi liian vähäiseksi. Kaarina pahoittelee, ettei Liedon syrjäseuduilla ole enää palveluja. Ennen lähistöltä löytyi 10 kauppaa, nyt kaupat ovat kirkolla. Vanhempi väki on muuttanut taloistaan palvelujen ääreen, mutta tilalle on tullut onneksi uusi sukupolvi. Kaarinakin ennakoi muuttoa talostaan. Sitten kun puutarha rupeaa hoidon puutteessa rehottamaan, on aika lähteä.
Kaarina Vuorinen kotonaan.
Kyläkaupat kukoistivat sotien jälkeen
Liedon Kauppa sai alkunsa, kun Aili ja Toivo Venäläinen ostivat liiketilan Asematieltä kauppias Jaakkolalta vuonna 1949. Aika oli otollinen, sillä sotien jälkeen alkoi kauppaliikkeiden kukoistuskausi. Lähes jokaisessa kylässä oli kauppa, suuremmissa useampikin.
Liedon asemanseudulla oli peräti neljä kauppaa 1960-luvulla. Liedon Kaupan ohella asiakkaista kilpailivat Turun Osuuskauppa, E-liike Lounaismaa sekä vaihtuva yksityinen yrittäjä. Lisäksi lähikylissä Päivästössä, Sikilässä, Mäkkylässä ja Vintalassa oli omat kauppansa.
Kaupat olivat usein todellisia sekatavaramarketteja, sillä tuotteita tarjottiin vaurastuvalle kansalle laidasta laitaan. Venäläisen kaupasta, sillä nimellä kauppaa kutsuttiin, sai ruokatavaroiden lisäksi kankaita, astioita, vaatteita, lannoitteita, rehuja, vitamiineja, siemeniä, työkaluja ja rakennustarvikkeita. Aililla, kaupan hengettärellä, oli lupa myydä myös apteekin käsikauppalääkkeitä ja toimittaa reseptit eteenpäin. Lääkkeet lähetettiin Auran Apteekista linja-autolla. Maaseutukauppojen tapaan kaupalla oli bensiinin ja polttoöljyn myyntipiste.
Yksityisen kaupan valikoima oli suurempi kuin lähistöllä olevan osuuskaupan, koska se ei ollut sidottu mihinkään tukkukauppaan. Kaupan valttina oli oma kuorma-auto, jolla voitiin kuljettaa tavarat asiakkaille kotiin. Omalla autolla kauppias saattoi myös hakea tuotteita kaupungin tukkuliikkeistä. Jos kauppias ei itse tavaraa noutanut, se toimitettiin linja-autolla, ja perheen lapset hakivat paketit tien vierestä käsikärryillä. Lihapaketitkin lähetettiin toisinaan julkisella kulkuvälineellä, ja kävipä joskus, että ne oli jätetty tienvarteen odottamaan hakijaa.
Asiakkaat olivat varsin kauppauskollisia. Maanviljelijät kävivät Osuuskaupassa ja maata omistamattomat Lounaismaassa. Venäläisen kaupassa käytiin tuolta väliltä ja vähän rajojenkin yli. Asiakkaita tuli myös kauempaa Päivästöstä, Aurasta ja Paattisilta asti. Syynä oli ilmeisesti halvempi hinta, monipuolisempi valikoima ja erityisesti rakennustavaran nopea saanti.
Asiakkaita palveltiin päivin ja öin
Liedon kaupan aukioloajat olivat varsin nimelliset. Ruuhka koettiin työläisjunan tullessa iltapäivällä kello viisi. Tällöin kaupan jono ulottui jopa pihalle asti. Yölläkään ei saanut rauhaa. Vaikka liike olisi sulkenut virallisesti ovensa kello 17, asiakkaita kävi keittiön kautta vielä iltakymmenen jälkeen. Kävipä joku hakemassa kissalleen ruokaa varhain sunnuntaiaamunakin. Ketään ei käännytetty, kaikki asiakkaat palveltiin. Jouluisin asiakkaat saivat varata erityisiä yöostoaikoja, jolloin he ostivat kaikki joululahjat kerralla kahden kesken kauppiaan kanssa. Hyvien ja tuttujen asiakkaiden kanssa kauppias saattoi myös ottaa neuvoa antavia ja rupatella pitempäänkin. Viimeiset asiakkaat saattoivat lähteä kahdelta yöllä, ja kuudelta oli kauppiaan jo oltava kauppahallissa hakemassa tavaraa.
Tuotteita ei tarvinnut erikseen mainostaa, sillä asiakkaat kävivät kaupassa monta kertaa viikossa. Usein jo senkin takia, ettei pakastimia ollut. Valmiiksi pakatut elintarvikkeet eivät kelvanneet, vaan asiakkaat halusivat, että myyjä itse paloitteli hiivan ja voin isoista kimpaleista. Myös sokerit ja jauhot piti olla kauppiaan pakkaamia. Käteistä ei ostoksiin tarvittu, sillä summat merkattiin
luottovihkoon. Yleensä velat maksettiin kerran kuussa. Joskus velat jäivät maksamattakin, muttei niitä koskaan ruvettu suureen ääneen perimään.
Kauppa siirtyi äidiltä pojalle
Kaupan henkilökuntaa olivat lähinnä perheenjäsenet: kauppiaspariskunta ja heidän lapsensa Kaarina ja Kauko sekä vaihdellen 1-2 vierasta myyjää. Nämä olivat yleensä lähiseudun tyttöjä, jotka asuivat ulkorakennuksen vintissä. Lapset joutuivat jo varhain osallistumaan kaupan töihin. Ennen kouluikää he saivat oppia koputtelemaan kepillä lattioita rottia pelottaakseen. Iltaisin koulun jälkeen he punnitsivat valmiiksi jauhoja pusseihin, ja joulun aikaan paketoivat lahjoja myöhään yöhön. Lapset opetettiin myös kohteliaiksi, piti teititellä eikä saanut sanoa asiakkaalle vastaan.
Aili Venäläinen piti kauppaa poikansa Kaukon kanssa Kaunelan talossa vuoteen 1977 saakka. Sen jälkeen kauppiaana jatkanut Kauko osti Lounaismaan liiketilat ja avasi uudenaikaisen myymälän puolen kilometrin päähän. Palveluhenkinen Aili ei kuitenkaan viihtynyt nykyaikaistetussa itsepalvelukaupassa vaan perusti vuonna 1979 Ailin lahja- ja lyhyttavara -myymälän vanhan kauppaliikkeensä tiloihin. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1986. Aili palkittiin Suomen Yrittäjäin Keskusliiton kultaisella yrittäjäristillä.
Suurten markettien ilmestyminen 1970-luvun alussa ja henkilöautojen yleistyminen ajoi maaseutukaupat ahtaalle. Sekatavarakauppojen kuoleminen johtui myös asiakaskunnasta. Vanhat ihmiset olivat tottuneet käymään omassa kaupassaan, nuoremmat taas ajelivat autoillaan markettiin, jossa valikoima oli suurempi ja hinta halvempi. Kauko Venäläinen jatkoi Liedon Kaupan elintarvikepuolen pitoa vaimonsa kanssa vuoteen 1985 asti. Mannin navetassa sijainnut rakennus- ja rautakauppaosasto jatkoi Aseman Rauta nimellä vuoteen 2002 saakka.
Turun Osuuskauppa sulki ovensa vuonna 1986. Sen myymälähoitaja perusti K-kaupan ja myöhemmin tiloissa toimi vaihdellen yksityinen kauppa. 2020-luvulla lähin kauppa sijaitsee Liedon keskustassa.
(Lähteenä käytetty Jussi Lehtosen proseminaarityötä Liedon Kaupasta vuodelta 1998 sekä Kauko Venäläisen haastattelua vuonna 2021.)
Venäläisen kauppa ulkoa (ylempi kuva) ja kauppa sisältä (alempi kuva).
Liedon Asemankulman osuuskaupassa
Kertoja Leena Hörkkö
Säädösten mukaan silloinen Leena Lehtonen ei olisi saanut vielä työskennellä täyttä päivää Liedon Asemankulman osuuskaupassa, ”mut ku mää halusin vaan olla, ku mää olin viidentoist mä menin aina suoraan sitte sieltä töistä semmoselle jatkokurssille, ni mun oli aina pakko sit saada rahaa ja olla töis.” Leenan jatkokurssi oli Pahkamäen koulun iltaisin pidetty kansakoulun jatkokurssi. Vuodet olivat 1957-1958, ja talvella hän täytti täyteen työpäivään vaaditut kuusitoista vuotta.
Asemankulman osuuskauppa on kaksikerroksinen komea rakennus. Myymälä aukesi kahdeksalta ja meni kiinni viideltä. Leena työskenteli leipäpuolella ja Toini Kiiveri lihapuolella. Anja Kostet ja Helvi Kaitila hoitivat sekatavarapuolen, jossa oli kaikki ruokatavarat ja pesuaineet. Kaupassa oli siis sekatavaraosasto, leipäosasto ja lihaosasto. Myymälänhoitaja istui lasikopissa. Leena esittelee valokuvaa: ”Ja täs on, tääl on nyt jotain mehuja ja tuol on jotain oluttölkkejä ja tää on niinku se maitopuoli siäl oli juomat ja täs on kermapulloja... oliks ne semmosii Vuokko... tual näyttää olevan hedelmäsäilykkeitä.” Lasipullossa myytävä Vuokko oli suosittu kestokerma, joka ennen jääkaappien aikaa säilyi pitempään. Asiakas tuli aina tiskille ja myyjä toi valitut ostokset.
Asiakkaat maksoivat useimmiten käteisellä, mutta oli joitakin luotettuja vastakirjalla ostajiakin. Laskua heille ei koskaan lähetetty, mutta ”se tuli sit rahapussis kans joskus ja sanos et mää maksaisin laskun ja sit alotettiin tyhjältä pöydältä taas”. Tavaroitten kotiinkuljetusta ei juuri ollut, paitsi että kun Leenan äiti asui yksin Sikilässä vailla minkäänlaista kulkuneuvoa, Venäläisen K-kaupasta kauppias toi ostokset hänelle kotiin.
Toini ja Leena tekivät yhdessä tavaratilaukset. Aamuisin tilattiin kymmenen sekaleipää, kymmenen ranskanleipää, kymmenkunta munkkia ja vielä kymmenen viineriäkin. Hangon keksit olivat suosittuja. Niitä myytiin irrallisena isosta laatikosta. Yksikään ei purnannut, jos sattui tulemaan kahden jälkeen eikä reikäleipää enää ollut. ”Otti näkkileipää sit jos leipää halus!” Tilausmäärät olivat tällaiset, sillä mitään ei saanut jäädä yli.
Liha tuli osuuskaupan varastosta Turusta isoinakin paloina. Lihatukilla siitä pienennettin palapaistia asiakkaan toiveen mukaan. Jauheliha tehtiin aina asiakkaan nähden. Viipalointikone oli uusi tulokas. ”Oli semmoinen asiakas ku tuli kauhiaa vauhtii aina polkupyörän kans ja se heitti sen pyörän aina siihen kaupan etteen oikeen sil taval et hänel on kiiru nyt ku poika tulee koulust ja hänen täytyy laittaa ruakaa, ni hän osti aina liuloina kakssataa grammaa lauantaimakkaraa.” Asiakkaat tulivat tutuiksi ja läheisiksi. Leena muistelee, että kun eräs emäntä, joka säännöllisesti oli ostanut lauantaimakkaraa leikkeinä, siirtyi ajasta ikuisuuteen, hänen
poikansa tuli pyytämään Leenaa muistotilaisuuteen.
Sekatavaraosastolta leijui usein kahvin tuoksu, sillä kahvi jauhettiin pussista asiakkaalle suoraan. Täältä sai myös lipeäkalaa joulun alla. Sen haju oli aikamoinen, jos joku asiakas halusi, että se liotetaan jo kaupassa syömäkuntoon. Innokkaimpia lipeäkalan ostajia olivat Veijulan ja Nautelan kartanon isännät. Muuten kalaa sai vain sillipurkissa ja kesällä Islannin silliä irtonaisena tynnyristä.
Myyjät olivat nuoria ja asuivat kaupan asuntolassa. Siellä oli nelisen huonetta ja yhteinen pesupaikka ja vessa. Tytöt olivat ihastuneita, kun pääsivät pois kotoa omiin oloihinsa. Leena kylläkin asui kotonaan Sikilässä. Osuuskauppa järjesti työntekijöilleen myös kursseja Turun Vähäväkisissä. Kurssi kesti pari kolme päivääkin, sai olla pois töistä ja sai lounaankin. ”---oli simmonen iso peltilautanen ja siin oli sit lihat ja porkkanat ja herneet. Mä katoin sitä ja ajatttelin, et en mää voi ollenkaan ottaa tota, et mää en
osaa syödä. Koton syötiin etupäässä haarukalla tai sit lusikalla. Se veitsi oli vähän turha tavara siin. Mut sit ko piti mennä tommoseen paikkaan ja syödä veitsen ja haarukan kans, se oli vähän työlästä hommaa. Mut hauskaa se oli kans.”
Myymälänhoitajan perhe, Sipposet, asui kaupan yläkerrassa kahden poikansa kanssa. Rouva Ilmi Sipponen vahti tarkkaan asuntolan tyttöjen elämää ja varoitteli tyttöjä tulemasta raskaaksi. Tytöt ostelivat piloillaan niin näkyvästi terveyssiteitä, että rouva vallan ihmetteli. Raskaus kyllä seurasi, mutta raskaaksi tulikin rouva Sipponen itse.
Pahkamäen päästötodistuksen saatuaan Leena pyrki Turun kauppakouluun, joskin epäröi, miten tulisi pärjäämään vieraitten kielten
kanssa. Ainoan opinto-ohjauksen Leena sai naapurin ylioppilaspojalta, joka kehotti häntä käymään kauppakoulun kunnolla ja sen jälkeen pyrkimään kauppaopistoon. ”Ja mää ajattelin et en mää ikinä pääse kauppaopistoon ku siel on niin paljon keskikoulun käynei. Mut pääsin ja kahlasin sen jotenkin läpi.” Leena Hörkkö teki pitkän uran Turun Suomalaisessa Säästöpankissa aina 1990-luvun pankkikriisiin saakka.
Leena Hörkkö (vas.) työskenteli Liedon osuuskaupassa 1950-luvun lopulla.
Katekismusta kinkereillä ja pitkiä päiviä Pahkamäen koulussa
Evert Leander Merola (s.1902) aloitti koulunkäyntinsä Pahkamäen koulussa vuonna 1912 Merolan torpasta käsin. Seuraavan vuoden kesällä perhe muutti Väljään. Merola muistelee koulumatkoja: "Ei sieltä muita koulua käyviä lapsia ollutkaan kuin minä ja jouduin käymään aivan umpitietä Vintalan kylään asti, talvella kuljin suksilla silloin kun suksilla pääsi tai sit muuten lumessa kahlaten.
No, Vintalassa sitten tuli jo ajettu tie vastaan Ali-Kirrin kohdalta alkaen ja sitten poikkesin usein Alipirjelän taloon, jossa oli minun ikäiseni ja samalla luokalla koulua käypä poika, Lauri Alipirjelä, ja sitä joukkoa tuli sitten sieltä Rähälästä käsin jo aika lailla niin, että isolla joukolla mentiin aamuisin kouluun ja taas palattiin illalla kotiin päin."
Merola oppi lukemaan hyvin varhain, jo ennen kansakoulun alkua. Kahdeksanvuotiaana hän meni ensimmäistä kertaa lukukinkereille, johon valmistautuminen oli vaativaa. Äiti oli päättänyt, että kun poika menee ensimmäisiin kinkereihinsä, hänen on osattava koko Katekismus ulkoa. Koko talvikausi siinä meni ja ulkoaoppiminenkin sujui vaikka "jos vaan äidin korva vältti, niin sitä mielellään loikkasi niin kuin sanotaan, että jätti vähän väliin lukematta ja meni sillä tavalla eteenpäin, et pääsi pian loppuun". Kinkerit pidettiin Vintalan kylällä, Kylä-Pelttarin talolla, jota sanotaan lyhyesti vaan Kyläksi. Kirkkoherra Vihervaara kuulusteli ensikertalaiset ja Merola osasi vaaditun tekstin ulkoa.
Koulussa oli järjestysvuorot, tavallisesti luokkahuonetta kohti oli neljä järjestäjää, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Järjestäjien piti tulla aikaisemmin kouluun ja varsinkin kovina pakkaspäivinä oli tultava ainakin kaksi tuntia aikaisemmin kuin tunnit alkoivat eli seitsemän tienoissa. Poikien tehtävänä oli panna puita uuniin ja lämmittää luokka, hakea puita liiteristä ja järjestellä pulpetit. Tyttöjen tehtäviin kuului pyyhkiä pölyjä. Ja kun koulun tunnit päättyivät, niin sitten järjestäjät joutuivat siivoustoimiin. "Ja sitten telmittiin
myöskin aika lailla siellä keskenämme niin, että pulpetit kolisivat paikoiltansa monta kertaa ja taas oli uudestaan järjesteltävä." Päivän päätteeksi ilmoittauduttiin opettajalle, joka tarkasti työn jäljen ja päästi oppilaat kotiin, jos kaikki oli kunnossa.
Keväällä 1917 tapahtui Venäjän vallankumous, jota seurattiin Liedossakin hyvin tarkasti. Merola meni isoisänsä Vihtori Sarkolan kanssa Liedon kirkolle kunnantupaan suureen juhlatilaisuuteen, jonka olivat kunnan viranomaiset järjestäneet vallankumouksen kunniaksi. Jokainen kiinnitti rintapieleensä punaisen nauharuusukkeen, ja Kirkonkulman opettaja piti lennokkaan juhlapuheen.
Rippikoulua käytiin sekä syksyllä että keväällä Liedon kirkossa. Opettajina toimivat kirkkoherra Vihervaara, pastori Hofström ja kanttori Knuutila. Laulua opeteltiin urkuparvella ja isoimmat pojat, kuten Merola, joutuivat vuorollaan polkemaan urkuja. Merola muistelee osanneensa entuudestaan virren Autuas ken sydämensä antaa Herran kätehen, mutta yhteisestä virrenveisuusta ei ollut
tulla mitään. Merola ryhtyi eräänlaiseksi esiveisaajaksi, jolloin virsi onnistuttiin laulamaan. Knuutila kehotti poikia kiittämään Merolaa. "Ja sitte siitä oli seurauksena, kun päästiin välitunnille, niin pojat kovasti pokkasivat ja kiittivät minua noin vähän ilkikurisesti."
Liedon viinatehdas toimi Tammentaassa Hiiskun talon kohdalla Aurajoen rannassa. Merolan isä toimi siellä monta vuotta koneenkäyttäjänä. Kerralla väkevää alkoholia tuli noin 3000 litraa. Mäski tehtiin etupäässä ulkomailta tuodusta maissista, joka jauhettiin tehtaan omassa myllyssä. Käytetty mäski eli rankki oli suosittua karjanrehua, jota kulmakunnan talolliset kävivät ostamassa. Se maksoi pennin ämpäriltä. Kun rankkia laskettiin, niin hapanimelä tuoksu levisi ympäristöön kilometrien päähän. Väkevä alkoholi eli pirtu kuljetettiin rautateitse tehtaisiin puhdistettavaksi kauppakelpoiseksi.
Pahkamäen vanha koulu.
VINTALA
Alikirrit ovat viihtyneet Vintalassa satoja vuosia
Vintalasta löytyy yhä vanhoja kantatiloja ja niiden sukuja. Yksi näistä on Alikirrin suku. Heikki Alikirrillä on sukunimeään kantava tila, jossa hän on asunut koko ikänsä, kuten monet esi-isistäänkin. Heikillä on esittää sukupuu, jossa hänen esivanhempiensa juuret
ulottuvat 1700-luvulle. Simo Yrjönpoika oli syntynyt 1712. Heikki on hänestä suoraan alenevassa linjassa 7. polvi. Alikirrin nimi meinasi vaihtua naimakaupan myötä 1800-luvulla, mutta tilanne ratkesi miehen ottaessa vaimonsa ja talonsa Alikirri-nimen. Suku on ollut uskollinen paikkakunnalle, sillä vielä kymmenen vuotta sitten kaikki noin 50 Alikirriä asuivat Liedossa, sittemmin on tullut hiukan hajontaa. Muitakin Alikirrejä viljelee maita eri puolilla Lietoa. Laajastikin.
Alikirrin tilalla olevat asuinrakennukset ovat 1900-luvulla palaneet kahdesti, viimeksi vuonna 1948. Paikalla on nyt Heikin vanha lapsuuskoti. Perheen nykyinen asuinrakennus on 1990-luvulta. Pihassa on useita talousrakennuksia, muun muassa vanha aitta, kahden hevosen talli ja pikkuinen kanala.
Viisi muuta sisarusta lähtivät aikoinaan tahoilleen, ja vuonna 1954 syntynyt Heikki jäi vanhempiensa kanssa viljelemään tilaa. Sitä ennen hän ehti kirjoittaa ylioppilaaksi. Tilaan kuuluu muutama kymmen hehtaaria peltoja sekä metsää. Lisäelantoa tuo polttopuiden myynti ja kylätalkkarointi. Alikirriltä löytyvät kaikki mahdolliset maatalouskoneet ja vehkeet, joilla saa auton vedettyä ojanpenkasta, siirrettyä myrskyssä kaatuneet puut, käännettyä puutarhamaat, ajettua lumet ja pilkottua polttopuut. - Jos jotain sattuu, kaikki tietävät, että olen kotikulmilla ja valmiina auttamaan, hän lupaa.
Heikin vaimo Satu on tehnyt töitä maatalouslomittajana. Heillä on poika Lassi, joka auttaa isäänsä oman työnsä ohessa tilan ja maatalouskoneiden hoidossa. Hän on kahdeksas Alikirri Vintalassa.
Vanhat sukupolvet kadonneet
Heikki suree, että moni talo on Vintalassa tyhjillään, vanhat maanviljelijäsukupolvet ovat kadonneet. Toki kylään on muuttanut uuttakin väkeä. Ostaneet vanhaa tai rakentaneet uutta. Heikki tuntee kaikki kyläläiset, mutta pahoittelee puolisonsa Sadun kanssa, etteivät ihmiset enää kyläile toistensa luona, ennen mentiin käskemättä, nyt ei kukaan edes kutsu. Paikkakunnalla ei ole tapahtumia tai tiloja, missä voisi luontevasti tavata. Entisaikojen kohtaamispaikka oli kannulava eli joppitori. Sinne meijeriauto pysähtyi hakemaan maitoa vielä 1960-luvulla, paluukuormana saatiin vasikoille kurria ja voita. Samalla isännät vaihtoivat kuulumisia tai sopivat muista tapaamisista.
Kyläkaupat ovat myös kadonneet. Pelttarin tilaan kuului Vintalan kylän keskellä oleva sekatavarakauppa, jota piti kolme kauppiasta 1930–60-luvuilla. Toinen kauppa oli Auran Osuuskauppa. Myöhemmin tilalle muutti E-liike Lounaismaa ja yksityisyrittäjiä, jotka
pyörittivät kauppaa 1980-luvun puoliväliin saakka. Kuusivuotiaasta lähtien Heikki haki sieltä isälleen Kilta-tupakkaa. Silloin ei paljon ikiä kyselty.
Alikirrien pihasta kuitenkin löytyy omanlaisensa kohtaamispaikka: nuorten kerhotalo. Perheen poika Lassi teini-ikäisenä rakensi ja sisusti ystäviensä kanssa yhteisen tilan vanhaan kanalaan. Siellä on kokoonnuttu ahkerasti yli 12 vuotta. Mopot ovat vaihtuneet autoiksi, ja uuttakin polvea siunaantunut mukaan. Erilaisten pihajuhlien ansiosta moni kauempaakin tullut tietää missä on Vintala.
Vihavaiset kotonaan.
Vuonna 1901 John Arvid Lagerström osti kartanon. Hän adoptoi vaimonsa Saida Lagerströmin kanssa pojan, Lauri Lagerströmin. Vuonna 1935 perhe muutti sukunimensä Nautelaksi. Lauri Nautela on tullut tunnetuksi ennen kaikkea keräilijänä ja mesenaattina. Merkittävien arkeologisten löytöjensä sekä kansatieteellisten esineittensä lisäksi hänen kokoelmansa käsittävät rahoja, mitaleja, postimerkkejä, asiakirjoja, karttoja ja lehtileikkeitä. Noin 8 000 niteen kirjasto sisältää lisäksi sanoma- ja aíkakauslehtiä. Lauri Nautela lahjoitti kokoelmansa vuonna 1990 Liedon museota varten.
Merja ja Mikko Jokila hankkivat kartanon omistukseensa 1970-luvun lopulla. Vuonna 1998 kartano avattiin yleisölle Liedon ensimmäisenä maaseutumatkailuyrityksenä. Merja Jokila toimii nykyisin juhla-, kokous- ja pitopalvelujen emäntänä. Suojellussa rakennuksessa on myös pienimuotoista majoituspalvelua.