TARINOITA
EURA
Euran koulun keittäjä Suoma Ranta
Tarvasjokelainen Eino Samsten kertoo Anna-äitinsä pikkuserkusta, Suoma Rannasta, joka toimi Euran koulun keittäjänä 1940-luvulla ja lehdenjakajana 1950-luvulla. Eino uskoo Suoman kiintyneen häneen, ehkä siksi, kun Suomalla ei miehensä Yrjön kanssa ollut omia lapsia. Suoma ja Yrjö olivat Samstenin perheen hyviä ystäviä ja he kyläilivät usein toistensa luona. Kyläilyjen aikana aikuiset ryhtyivät korvikkeen ja muiden tarjoilujen nauttimisen jälkeen pelaamaan korttia. Usein pelattiin peliä nimeltä Hörri, johon osallistui neljä aikuista. Samstenin pojat Eino ja Esko seurasivat peliä tarkasti vierestä. Peliä pelattiin sekä Samstenien luona että Vanhan Härkätien varrella sijainneessa Rannan torpassa kyläillessä.
​
Suoma Ranta työskenteli keittäjänä Euran koulussa 1940-luvulla. Eino kävi koulua vuosien 1945–1950 aikana. Kuudennella luokalla, eli Einon viimeisenä kouluvuotena koulua käytiin kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi viikkoa keväällä. Lounasruokailu tapahtui tuohon aikaan luokissa ja ruokapöydän virkaa toimittivat oppilaiden omat pulpetit. Tämä järjestyi siten, että kaksi oppilasta valittiin hakemaan ruokailuvälineet ja päivän ruoka keittolasta ja viemään ne ruokailun päätyttyä takaisin. Opettaja jakoi annokset oppilailleen. Jokaisella oppilaalla oli myös repussaan mukana voileipä sekä limonaatipullollinen maitoa. Ruokailun päätyttyä kaksi oppilasta vei taas astiat takaisin keittiöön. Suoma tiedusteli aina, milloin Eino tovereineen olisi ruuanhakuvuorossa. Kun pojat veivät vuorollaan tyhjät astiat keittolaan, kysyi Suoma aina, että jäikö pojille nälkä. Ja ainahan pojilla oli nälkä. Silloin Suoma antoi heille ylimääräiset annokset ruokaa. Tämä oli Suoman ja poikien välinen salaisuus.
​
1950-luvun alkupuolella Suoma jätti työnsä koulun keittäjänä ja aloitti lehdenjakajana. Aluksi Suoma kulki polkupyörällä ja jakoi sanomalehtiä. Tuohon aikaan muu posti täytyi itse hakea postikonttorista. 1950-luvun puolessa välissä Itä-Saksassa ryhdyttiin valmistamaan Simson-merkkisiä mopoja ja pian ensimmäiset niistä saapuivat myös Tarvasjoelle. Suoma hankki itselleen mopon 1950-luvun loppupuolella ja opetteli ajamaan sitä vanhoilla päivillään. Mopo helpotti postinjakamista suuresti. Talviaikaan postinjaossa oli apuna potkukelkka. Potkukelkka on esillä Tarvasjoen kotiseutumuseon yläkerran perusnäyttelyssä.
Vasemmalla Suoma Ranta, ystäviensä Anna Samstenin ja Helmi Ollisen kanssa. Kuva käsittelyssä, palaa sivuille pian...
Euran koulun oppilaita ja henkilökuntaa 1950-luvulla.
Kovan luokan euralainen työmies Artturi Samsten
Artturi Samsten
(syntynyt Paimiossa 1900-luvun alussa ja kuollut 1970-luvulla).
​
Täytettyään 13-vuotta Artturi lähti töihin lähialueen taloihin. Ensin töitä riitti kotipitäjän metsissä ja pelloilla. Erään kerran Artturi sattui isoveljensä Aarnen kanssa samalle elopellolle niittomiehiksi. Veljekset hioivat viikatteensa teräviksi ja aloittivat etenemisen tasatahtia, kumpikin omalla sarallaan. Kilpailuksihan se meni. Viimeistä edeltävällä laistolla Aarne pääsi vähän Artturin edelle, mutta päästyään oman sarkansa päähän hän kääntyi ja huomasi Artturin saran olevan jo nurin. Itsellään hänellä oli vielä yksi laisto jäljellä. Artturi oli pitkine käsineen niittänyt jokaisen laiston hieman leveämmin kuin Aarne ja päässyt voittoon. Hetken aikaa veli jaksoi kyräillä häviötään, mutta pian se meni ohi ja homma jatkui.
Tuohon aikaan kierrettiin ympäri pitäjää työn perässä ja jos työtä ei löytynyt, lähdettiin naapuripitäjiin. Artturi lähti kahden toverinsa kanssa tällaiselle työnhakureissulle. Pian heitä lykästi ja hommia tuli. Tarvasjoen Rasunojassa tarvittiin ojankaivajia kunnostustöihin. Rahkiolaispojat tarvitsivat kuitenkin Tarvasjoella asunnon. He ryhtyivät kyselemään ohikulkijoilta ja lopulta tärppäsi. Artturi pääsi asumaan Euran Uuteentaloon. Artturi tutustui siellä asuessaan naapurin vapaaseen neitoseen, Anna Helena Klaara Henrietta Idantytär Knaapiin ja lopulta vuonna 1934 he menivät vihille. Vuotta myöhemmin syntyi Esko Samsten ja vuonna 1938 Eino Samsten.
Anna oli perinyt Euran kylämäeltä pienen Taimela-nimisen torpan ja sitä myöten kaiken muun mitä oli tuohon aikaan jäljellä ennen niin suuresta Kylä-Knaapin talosta. Torppa oli ehtinyt vuosien saatossa rapistua, mutta se ei nuorta avioparia lannistanut. Artturi kunnosti torpan ja samassa rytinässä rakennettiin navetta. Pihassa oli lehmä, pari possua, muutama kana ja pari lammasta. Taimelan torpassa ei tarvinnut nähdä nälkää tai kokea puutetta oikein mistään.
Kesällä 1939 toinen maailmansota saapui Tarvasjoelle. Reserviläiset kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin ja Tarvasjoen miehet lähtivät kesällä Niinisaloon. Sotatoimet alkoivat marraskuussa. Syntymäpäivänään helmikuussa 1940 Artturi haavoittui kranaatiniskussa. Sirpaleet tekivät niin pahaa jälkeä, että käsi täytyi amputoida.
Elämän piti jatkua. Artturi oli sisukas ja periksiantamaton mies. Invalidikorvaus oli niukka, eikä se riittänyt perheen elättämiseen. Työtä oli tehtävä. Artturi opetteli tekemään tuttuja töitä vasemmalla kädellään ja tuli niissä hyvin taitavaksi. Kädessä oli valtavasti voimaa. Sotien jälkeen kuokkatöissä muut miehet jäivät jo Artturin tahdista jälkeen. Eino-poika auttoi isäänsä metsätöissä koulun jälkeen ja polki toisinaan viemään hänelle muonavahvistuksena paperipussillisen keitettyjä kananmunia.
Artturi oli myös innokas puutarhaihminen. Keväisin kasvimaat laitettiin kuntoon. Kylän erikoisuutena Samstenien puutarhasta löytyi avomaankurkkua ja virginiantupakkaa eli kessua. Tupakka kasvoi yli kaksi metriä korkeaksi ja siinä oli kaunis vaaleanpunainen kukinta. Syyskesällä kävivät ostajat. Tupakkakasvin kappalehinta oli 100 markkaa. Siitä sai siis mukavaa lisätienestiä.
Lisätienestiä sai myös mustanpörssin kaupasta. Navetassa kasvoi aina muutama possu, jotka myytiin niiden kasvettua. Yksi possu teurastettiin aina itselle. Puolikas siitäkin kuitenkin myytiin. Possunpuolikas sidottiin potkukelkkaan ja illan hämärtyessä Artturi lähti matkaan. Täytyi kulkea Paimionjoen jäätä pitkin varovasti Killalaan asti, josta saattoi nousta Hämeentielle. Matka jatkui kohti Turkua. Oli varottava virkavaltaa, joka ratsasi mustanpörssin kauppaa ahkerasti. Aina autonvalojen näkyessä Artturin täytyi piiloutua metsään tai maantieojaan. Aamun hämärissä Artturi saapui Nummenmäen perukoille, jossa possunpuolikas myytiin sukulaiskauppiaalle. Myyntirahoilla Artturi toi tuliaisia, kuten puisen 100 tabletin sakariinirasian.
Ajan myötä invalidieläke nousi, eikä Artturin enää tarvinnut ponnistella täysillä. Sivutoimiensa lisäksi hän oli toiminut yövahtinakin työmailla. Työnteon lisäksi Artturi osasi myös pitää hauskaa ja huumorintaju hänellä oli tallella. Kerran miesporukan palatessa taksilla pimeän viinapullon ostosmatkalta auto joutui ojaan. Poliisit tulivat paikalle ja käskivät miehet ulos autosta. Artturi ei suostunut vaan vastasi poliiseille: ”mää en tul täält mihinkään ennen kon mun käteni löytyy”!
Artturi Samsten
HUNGERLA
Kyläileviä kyläläisiä Hungerlassa
Riitta Kassinen asuu kolmannessa polvessa vanhalla kantatilalla Lampossa. Riitan isoisä osti maanviljelystilan 1920-luvulla. Asuinrakennus on samalta vuosikymmeneltä. Riitta ja hänen isänsä ovat molemmat käyneet Jauholassa olevaa Liedonperän koulua. Nykyään maanviljelystilaan kuuluvat pellot on vuokrattu. Pihassa on kotimuseo, aitta, johon Riitta on kerännyt kaikenlaista vanhaa tavaraa.
​
Vanhat kantatilat Lampo ja Klemilä sijaitsevat vierekkäin tien varrella ja kuuluvat muutaman talon aktiiviseen yhteisöön. Asukkaat kyläilevät ahkerasti toistensa luona ja järjestävät kesäisin pieniä kylätempauksia. Muun muassa Lieto-viikolla vuonna 2017 ovet olivat avoinna kotimuseon lisäksi tien toisella puolen olevaan Miinan tölliin, jossa 1940-luvulle saakka asui kylän parantaja ja tietäjä Miina. Kylässä on myös kesäisin avoinna oleva pieni korupaja.
JAUHOLA
Liedonperän kansakoulu Jauholassa
Liedonperän kansakoulu aloitti toimintansa Jauholan kylän Yli-Mängin talon salissa vuonna 1913, mutta vuonna 1920 valmistui oma koulurakennus. Puuhamiehinä olivat muun muassa Otto Mahlamäki, Oskari Heitto, Erland Perttula ja Arvo Tapani, joka toimi monet vuodet myös koulun taloudenhoitajana.
Alakoulu toimi lähellä toisessa rakennuksessa. Alakoulun opettajalle oli koulurakennuksessa sijaitsevan asunnon lisäksi rakennettu erillinen navetta. Elettiin omavaraistalouden aikaa. Sekä opettaja että pappi saivat nauttia osan palkastaan maan antimina. Jopa Liedonperän kauppias Virtasella oli oma lehmä ja navetta kaupan takapihalla. Tämä oli tarpeen varsinkin sota-aikana.
Ilmari Tapanin (s.1931) alakoulunopettaja Matilda Hinkka (1913-1953) oli innokas puutarhaihminen. Hänellä oli lehmä, ja Ilmari Tapani sai kotoa hevosen, jolla hän ajoi lehmänsonnan opettajan puutarhamaahan. Samaan paikkaan oppilaat tyhjensivät koulun makinalusen. Heinänkaatoon opettaja sentään sai apua Mahlamäestä, naapuritalosta.
Puolukoita tietysti tuotiin syksyisin kouluun, ja elonleikkuun aikaan koululaiset lisäksi keräsivät kylän pelloilta maahan varisseet tähkät. Ilmari Tapani muisteli, että joskus pujahdettiin kopan kanssa nyppimään tähkiä myös kykkäistä, että koppa olisi täyttynyt hiukan nopeammin. Tähkäsaalis levitettiin kuivumaan yläkoulun käsityöluokan lattialle, jossa ne ilahduttivat koulun lämpimään syksyllä pyrkiviä hiiriä. Kuivat tähkät vietiin sitten Mäkilän talon tappuriin.
Yläkoulun opettaja vuosina 1936-1947 Tyyne Telaja retkeili oppilaitten kanssa luonnossa. Sieniretkien tuotokset vietiin nekin koulun keittolaan. Kuten muuallakin, ruoka keitettiin saunan muuripadassa. Ilmari Tapanin mieleen on jäänyt eräs joulupuuro. Ulkoilmaihmisenä Telaja halusi, että ohrapuuro keitetään ulkona nuotiolla, ja niin tehtiin. Riisin jyvääkään ei tainnut silloin Suomessa olla, pula-aikaa kun elettiin.
Luokkahuoneitten lämmitys oli myös oppilaitten tehtävänä. Polttopuitten sirkelöinnissä oppilaat avustivat kantamalla puita pinoon, mutta pöllien halkaiseminen oli kylän ikämiesten hommia. Tätä työtä tekivät Ilmarin kouluaikana Tammen Aaku ja Laimäen Konsta.
Koulussa opittiin siis paljon muutakin kuin lukemista ja laskemista. Ilmari Tapani muistelee kiitollisena opettaja Matilda Hinkkaa, joka piti kovaa komentoa ja opetti ihmisten tavoille. Pulpetteihin ei kuvia piirrelty, naarmustakin tuli kovat kuulustelut. Rumista sanoista tuli äkkiä jälki-istuntoa, jota joskus valvoivat johtokunnan jäsenet, vaikutusvaltaiset isäntämiehet. Siinä ei enää paljon pelleilty.
​
Topin mänty Jauholassa
Topin mänty seisoo Liedonperäntien pientareella Jauholan kylässä. Laakealla peltoaukealla mänty on ollut ainakin parisataa vuotta maamerkkinä, matkantekijän etappina sumussa ja talven tuiskussa. Vuonna 1888 syntynyt Oskari Heitto muisteli 1960-luvulla, että se oli täysikasvuinen jo hänen ollessaan pikkupoika.
Tarvasjoella on tehty ympäristönhoitosuunnitelma jo vuonna 1973. Sen puuhamies oli dosentti Hannu Mansikkaniemi. Mainittu mänty rauhoitettiin ja sille annettiin nimeksi Topi asessori Toivo Litkon mukaan. Toivo Litko on syntynyt viereisellä Litkon eli Yli-Mängin tilalla August ja Selma Litkon poikana. Hän opiskeli Saksassa eläinlääketiedettä, väitteli ja teki elämäntyönsä Helsingissä.
Mänty on toiminut veräjänportin pylväänä, mistä ovat muistona runkoon uponneet saranakoukut.
Kerrotaan, että kaunismuotoinen mänty olisi esiintynyt vuonna 1922 uudistetun setelistömme kymmenen markan setelissä. Nämä itsenäisen Suomen setelit suunnitteli Eliel Saarinen. Verratessaan setelissä olevaa kuvaa tienvarren mäntyyn paikkakuntalaiset havaitsivat samankaltaisuuden ja tulivat luoneeksi tarinan, että taiteilija Eliel Saarinen olisi ottanut mallia tästä tasasuhtaisesta männystä. Pitkään paikkakuntalaiset kutsuivatkin puuta Mängin rahamännyksi. Suojelunimeksi rahamänty ei kuitenkaan kelvannut, mikä panee epäilemään tarinan uskottavuutta.
Topin mänty on suuri ja näyttävä.
KALLELA
Maauskolliset Hallanheimot
Kun Minna ja Olli Hallanheimo muuttivat vastanaineina tilanomistajiksi Ollin vanhalle kotitilalle Yli-Knaapiin, heille myönnettiin Nuori koti maalla -kunniakirja. Tarvasjoen maamiesseura palkitsi pariskunnan maauskosta ja edeltävien sukupolvien työn arvostuksesta. - Se oli hieno tunnustus, jota pidän vieläkin arvossa, Minna kertoo.
Tunnustusta tarvittiin, sillä vuosi 1987 oli todellinen katovuosi, jolloin halla ja jatkuva sade vei sadon. Seuraavan vuosikymmenen lama nosti puolestaan lainojen korot pilviin. Näiden vitsauksien jälkeen vuodet ovat olleet parempia, vaikkei maanviljely enää mikään kultakaivos olekaan. Palkkaa työlleen tuskin saa.
Tilan myymistä ei silti ole koskaan edes harkittu. Siihen on monta syytä, mutta ehdottomasti tärkein on maauskollisuus. Ollilla on näyttää sukutaulu, joka todistaa hänen olevan yhdeksäs sukupolvi Yli-Knaapin tilalla. Hänen esi-isänsä osti tilan 1700-luvulla. Kotiuskollisuus on verissä, se on positiivinen velvollisuus tai oikeus. Knaapista jaettu Yli-Knaapin tila on yksi säilyneistä vanhoista kantatiloista, kuten Keskitalo ja Kuukkala.
Muutaman talon kylä
Kallelan kylä sijaitsee suuremman kylän Suurilan kainalossa. Kallelassa on yhdeksän taloa, joista vain neljä on ympärivuotisesti asuttuja. Loput ovat vanhoista asukkaista tyhjentyneet ja jääneet perikunnan kesämökeiksi. Viimeisin uudisrakennus on rakennettu kylään 1970-luvulla. Pienuudestaan huolimatta Kallelalla on oma identiteetti. Kyläläisille on ominaista pitää ainakin nurkat kunnossa. Se on omaehtoista ja lähtee omasta kyläylpeydestä.
Kallelaa ei välttämättä Tarvasjoen keskustassa tunneta. Pientä nostetta löytyy kuitenkin urheilutilastojen sivuilta. Ennen sotia Tarvasjoen urheilijoista löytyi menestynyt keskimatkanjuoksija Väinö Keskitalo, joka oli kotoisin Kallelasta. Piirin kisoissa turkulaiset lyötiin helposti. Samaa Keskitalon tilaa isännöi tällä hetkellä kylän ylpeys taidemaalari Mika Anttila. Hänen siveltimestään piirtyy kaunis luonto sekä ilmeikkäät muotokuvamaalaukset.
Aktiivinen ja puhelias emäntä
Minna on kotoisin Pirkanmaalta, maatilan tyttöjä hänkin. Kotitilalla hän oppi kaiken lehmien siemennyksestä teurastukseen. Pariskunta tapasi aikoinaan Paimion maamieskoulussa, jossa lempi leiskahti. Sopeutuminen Tarvasjoelle Kallelan kylään kävi kohtuullisen kivuttomasti, sillä ulospäin suuntautunut nuori emäntä tutustui helposti uusiin ihmisiin. Suurena apuna oli Suurilan kyläyhdistys, jossa Minna toimi aktiivisesti, myös puheenjohtajana. Myöhemmin hän on aktivoitunut monenlaisissa luottamustehtävissä niin maakuntatasolla kuin kuntapäättäjänäkin. Neljä valtuustokautta on jo takana.
Minnan toive on, että Tarvasjoki pysyisi elinvoimaisena. Asukkaita pitäisi houkutella lisää. Maaseutu on ainakin alkanut kiinnostaa ihmisiä enemmän, kun etätyöstä on tullut uusi normaali. Lisäksi toivelistalla on, että ydinkeskustan ilmapiiri muuttuisi myönteisemmäksi syrjäkyliä kohtaan. Yhteinen hyvinvointi on kaikkien etu. Pariskunnan yhteisen toivelistan kärjessä on löytää aikanaan omasta jälkikasvusta tilan jatkaja. Toive saattaa toteutua, sillä perheen neljän lapsen katraassa on jo jatkohaluja tilanpitoon.
Olli ja Minna Hallanheimo
Kallelan oma taiteilijaylpeys
Taiteilija Mika Anttila asuu Keskitalon vanhalla kantatilalla ja maalaa yli satavuotiaaseen vilja-aittaan rakennetussa ateljeessa. Anttilan teoksissa on alusta asti ollut läsnä havumetsät, lehdot, meren aallot sekä metsän fauna. Töiden aiheet eivät kuitenkaan rajoitu luontoon, vaan Mika on maalannut vuosien varrella muotokuvia muun muassa kunnan- ja yritysjohtajista sekä koulujen rehtoreista.
​
Anttilan debyyttinäyttely oli vuonna 1992 Tavastilan kotiseutumuseossa. Sen jälkeen hän on pitänyt kymmenittäin näyttelyitä ympäri Suomea. Hänen ensimmäinen ateljeensa sijaitsi Turussa, sieltä hän myöhemmin palasi luonnon ääreen Tarvasjoelle. Mika Anttilan pyrkimyksenä on tuoda luonto lähelle ihmistä, jotta ihmisen olisi helpompi lähestyä luontoa ja löytää sekä itsestään että ympäristöstään jotain ennennäkemätöntä.
Taiteilija Mika Anttila
KILLALA
Tuli on irti Killalassa!
Isojaon jälkeen taloja alettiin rakentaa yhä lähemmäs toisiaan, ja samalla myös umpipihat yleistyivät. Umpipihassa rakennukset muodostivat ringin luoden samalla suljetun pihapiirin. Umpipiha suojasi taloa ulkopuolisia uhkia vastaan ja piti pedot poissa pihapiiristä. Tiiviisti rakennetuissa umpipihoissa tulipaloja sattui kuitenkin usein, minkä vuoksi saunat ja riihet haluttiin usein rakentaa kauemmas varsinaisen pihapiirin ulkopuolelle. Isojaon seurauksena myös Killalasta muodostui tiivis ryhmäkylä, joka sisälsi useita umpipihoja. Tällaisissa ryhmäkylissä suuriakin tulipaloja sattui erityisen paljon, sillä talot oli rakennettu hyvin lähekkäin. Toisinaan tulipalot saattoivat tuhota jopa kokonaisia kyliä.
​
Killalassa sattui 1800-luvun alussa useita suuria tulipaloja. Eräässä palossa tuhoutui kylän ulkopuolella kujan varrella sijainnut Kedon Miinan mökki. Kun eräänä kesänä Miinan mökin palon jälkeen olivat paimeneen lähteneet pojat nähneet metsän takaa kylän suunnalta nousevaa sankkaa savua, sanoivatkin he toisilleen: ”Mahtaako se Miinan mökki taas palaa”. Kun he illalla palasivat kylään karjoineen, näkivät he tapahtuneen vielä suuremman tuhon. Kylän kaksi taloa, Jaakola, Juhon kotitalo, ja Isotalo eli Iisakki olivat kaikkine ulkorakennuksineen palaneet ja olivat nyt hehkuvana tuhkana. Kylän muut kolme taloa olivat säästyneet tuholta.
LIEDONPERÄ
Ilmari Tapanin pitkä työura
Ilmari Tapani asuu Liedonperällä Paltan tilalla. Isä muutti aikoinaan Paltan torppaan, joka kuului Tapanin maihin. Isä oli lähtöisin 1700-luvulta peräisin olevalta Tapanin talosta. Perheeseen syntyi 11 lasta. Alkuun apuna rehkivät renki ja piikakin, sillä tilalla oli lypsykarjaa ja peltoja. Kun lapset kasvoivat, ei ulkopuolista apuvoimaa tarvittu.
Vuonna 1931 syntynyt Ilmari kävi alakoulua sota-aikana. Kotiin jääneet naiset, lapset ja vanhukset jakoivat työt. Ilmari muistaa, kuinka kymmenvuotiaana piti jo hakata halkoja, vaikkei niitä tahtonut jaksaa edes nostaa. Pitkälle sotien jälkeen tehtiin isommat hommat talkoilla. Yhdessä tehtiin päre- ja olkikattoja, loukutettiin pellavaa ja leikattiin viljaa. Jos hyvin kävi, pääsi talkooringin ulkopuolelle tappuriin, tappamaan viljaa. Siitä saattoi lapsikin saada vähän taskurahaa.
Varsinaiset työt kotitilalla Ilmari aloitti 15-vuotiaana ja jatkoi isosta sisarusparvesta Paltan tilanhoitoa isänsä jälkeen. Työrupeamaksi hän laskee yli 60 vuotta. Nyt poika Mika Tapani viljelee tilaa ja Ilmari Tapani asustelee omakotitalossa sodan alla rakennetun torpan vieressä. Hän on asunut yksin vaimonsa Seijan kuoltua toistakymmentä vuotta sitten.
Tarvasjoella on noin 4 000 hehtaaria peltoa ja saman verran metsää. Maanviljelystiloja on, mutta jatkajat ovat vähissä. Toimeentulo on niukkaa, jos hehtaareja ei ole riittävästi. Monet ovat jo vuokranneet tai myyneet peltonsa pois. Yksi kulmakunnan suurimmista viljelijöistä on Timo Laaksonen.
- Ennen pärjäsi, vaikkei peltoa ollutkaan paljoa. Silloin viljalla oli vielä jonkinlaista arvoa. EU:hun liittymisen jälkeen hinta on laskenut minimiin. Ruiskilosta jää tuottajalle 15 senttiä, Ilmari Tapani laskee ja pudistelee päätään.
Työt hoituvat nykyään konevoimin. Ilmari muistaa kuinka Mahlamäen pelto- ja karjatilalla oli aikoinaan 36 työntekijää, piikoja, renkejä ja muonamiehiä perheineen. Nyt viljelystilaa hoitaa pelkästään isäntä.
Ilmari Tapani.
Prunkkalan pikitie
1950- ja 1960-luvun taitteessa alettiin puuhata kunnon tietä Liedonperästä Auran eli Prunkkalan kirkolle. Puuhamiehenä oli Olavi Tammi, joka ”tiätyst sai niskaas kaik haukkumiset ja kiroomiset”, kuten Ilmari Tapani muisteli. Uusille hankkeillehan löytyy aina arvostelijansa.
​
Pikitien rakentamisen korkea hetki oli, kun paikkakunnalle saapui ennennäkemätön katerpillari, jonka oli ensi alkuun määrä lykätä tielinjalta vanha saunarakennus. Tätä voimannäytettä katsomaan oli väkeä tullut sakeanaan. Sauna oli Helena ja Anton Uudentuvan maalla. Katerpillari möyrähti kerran ja toisen ja äkkiä oli sauna hellapuina tulevan tien syrjällä. Uudentuvan isäntä kynsi korvallistaan: ”Siin se meijän sauna ny on – mut kukas sen sit maksaa?” Väkijoukossa tuli täysin hiljaista. Funteerattiin.
​
Silloin astui piirin keskelle tuleva kunnallismies, maanviljelijä Yrjö Tapani, ja sanoi: ”Jaaha, kyläläiset, ei täsä auta muu ko pannaan lakki kiärtämään.” Lakki pantiin kiertämään ja sauna tuli maksettua. Tie Auran kirkolle on suora ja asvaltoitu ja palvelee asukkaita erinomaisesti, niin että Pikitien ohella sitä kutsutaan myös Prunkkalan Pikatieksi.
Tarvasjoen Skoone ja maailman paras kyntäjä
Tarvasjoella on noin 4 000 hehtaaria peltoa ja saman verran metsää. Liedonperää kutsutaan Tarvasjoen skooneksi, koska maat ovat niin hyvälaatuisia, ainakin verrattuna pitäjän muihin kyliin. Liedonperästä löytyy myös hyviä maanviljelijöitä, jotka helposti arvostelevat naapurin kyntöä, jos jälki ei ole tarpeeksi suoraa. Se on ylpeyttä – ja yhteistä häpeää.
Näiltä pelloilta on lähtöisin myös maailman paras kyntäjä Paavo Tuominen. Hän voitti kahdesti kynnön maailmanmestaruuden 1960-luvulla. Toista kaksikertaista voittajaa ei kisoissa ole sen koommin kirjattu. Vakojen suoruudesta ja kynnön tasalaatuisuudesta Paavo kävi traktoreineen kisaamassa Uudessa-Seelannissa asti. Kerrotaan, että kun traktorilla piti ajaa mahdollisimman kapeiden porttien läpi, Paavo olisi sanonut, ettei hän tarvitse senttiä enempää tilaa traktorin molemmin puolin. Maantievaihteella oli sitten huristanut portin läpi niin, etteivät rimat olleet värähtäneetkään.
MÄENTAKA
Pitkin ja poikin Tarvajokea Ensi Kullan kanssa.
Ensi Kullan mielen sopukoihin on tarttunut melkoinen määrä tietoa. Mies on laillistettu matkailuopas niin Liedossa, Somerolla, Forssassa, Auranmaalla kuin Salossakin. Tarvasjoen hän tuntee kuin omat taskunsa, jos ei nyt jokaista taloa, niin ainakin joka toisen. Kovin usein eivät turistit tuppaa Lietoon tai Tarvasjoelle vaikka nähtävää olisikin. Pitäisi uskaltaa markkinoida rohkeammin, mies pohtii.
Mitä Ensi sitten vieraalle näyttäisi? Superopas aloittasi vaikka Yliskulman Paappalan kylästä, jossa voisi jutella Laaksosen isännän kanssa maanviljelyksestä, sieltä jatkettaisiin matkaa Liedonperälle, josta löytyy Sipilän viehättävä kunnostettu pihapiiri kotimuseoineen. Hungerlassa tutustuttaisiin vanhan parantaja ja tietäjän Miinan tölliin, Kassisen maatalousaiheiseen museoon ja korupajaan. Matkalla kuultaisiin tarinoita viljavista peltomaisemista ja vielä pystyssä olevista vanhoista rakennuksista. Toki hän näyttäisi Tarvasjoen kirkon ja vieressä olevan kotiseutumuseon, koulun, jäähallin, kesäteatterin ja paljon muuta.
Tarvasjoella on ollut pysyvää asutusta jo keskiajalta, ja jäljellä on yhä vähintään 1500-luvulta olevia kantatiloja. Osa pääosin 1800-luvulla rakennetuista asuinrakennuksista on kunnostettu, osa on asumattomina jäänyt oman onnensa nojaan. Vanhoja aittojakin löytyy vielä tienvarsilta, Satopään aitat ovat museoviraston suojeluksessa ja Simolan aitta on päreillä päällystetty.
Oppaan työhön Ensi Kulta sai kipinän jo lapsena. Hän matkusti isänsä kanssa bussireissulla maatalousnäyttelyyn ja matkanjohtaja kertoili matkalla hauskoja juttuja. Myöhemmin sen sijaan monet teatteri- ja messumatkat istuttiin tuppisuina, vaikka olisi ollut mielenkiintoista kuulla tarinoita vaihtuvista maisemista. Ensi päätti omalta osaltaan vaikuttaa asiaan ja suoritti vuonna 1993 ensimmäisen opaskurssinsa.
Marttilasta vaimon kotikylään
Ensi Kulta muutti Marttilasta Takamaalle Mäentaan kylään vuonna 1982. Hänen vaimonsa Hanna on kotoisin Pajulan talosta, jonka peltoja pariskunta alkoi viljellä seuraavana vuonna. Kymmenen vuotta sitten tehtiin vaihtokaupat heidän poikansa Antin kanssa, joka alkoi viljellä peltoja heille aiemmin Hannan isältä siirtyneellä maatilalla. Ensi ja Hanna muuttivat puolestaan alunperin Hannan isoisän vanhempien rakentamaan taloon samassa kylässä. Hanna on iloinen poikansa päätöksestä jatkaa suvun tilaa.
Alkujaan Halikosta kotoisin olevan Ensi viihtyy Tarvasjoella. Hän pitää kulmakuntalaisia ystävällisinä, jopa avarakatseisina. Ihmisten kanssa on helppo päästä juttuun. Hämeen Härkätiellä, joka kulkee kulmakunnan läpi, on kuljettu vuosisatoja ja vieraisiin on totuttu. Lähes 2000 asukkaan Tarvasjoella on myös muuttovaltaisia kyliä, yksi näistä on Eura, jonne on syntynyt uusia asuinalueita.
Tarvasjoki liitettiin Lietoon valtioneuvoston päätöksellä vuonna 2015. Kieltämättä se närästää vieläkin kulmakuntalaisia. Menetettiin kirjasto ja liikuntatilat, kun kunta alkoi rajoittaa Tarvashovin käyttöä vedoten sen olevan koulun liikuntatila. Syksyllä 2020 suljettiin uimahalli.
- Kun Tarvashovia rakennettiin 1960-luvulla, talkoohenki oli melkoinen. Kyliltä poljettiin iltaisin ja viikonloppuisin kirves, vasara ja matkaeväät repussa. Jopa koululaiset kantoivat rimoja. Nyt rakennus seisoo lähes tyhjillään.
Yleisesti ottaen pariskunta elelee tyytyväisinä keltaisessa 1930-luvulla rakennetussa puutalossaan. Hannalle riittää se, että on rauha maassa. Ensi lähtee puolestaan teatteriharjoituksiin Somerolle, ja toivoo että koronavuosi jo helpottuisi.
Ensi Kulta.
SEPPÄLÄ
Seppälän Tiilen tarina
Matti Seppälä oli seppä, kengittäjä ja kaivonkatsoja. Vuonna 1952 hän yllättäen kuoli, ja viisi poikaa jäi äitinsä kanssa pohtimaan mistä saadaan toimeentulo. Siihen aikaan peltoja salaojitettiin Varsinais-Suomessa kovalla vauhdilla ja niiden ojituksiin käytettiin tiilisiä salaojaputkia. Tästä perhe sai idean.
​
Sepän opista oli hyötyä, kun romukaupan romuista koottiin ensimmäinen salaojaputkikone, ja Tarvasjoen hyvä savi oli omiaan putkien valmistamiseen. Onneksi poikien ja äidin taloon kuului myös savirikasta peltoa, josta salaojaputkia voitiin valmistaa.
Tiukasta taloudenpidosta tunnettu veljeskatraan äiti oli yrityksen toimitusjohtaja.
​
Salaojaputkien valmistus savesta jäi 1980-luvulla, seuravalla vuosikymmenellä uutena innovaationa tuli muurattujen tulisijojen tehdasmainen valmistus. Nykyään Seppälän Tiili on osa Tiileritehtaat-konsernia.
Kylärajat hämärtyvät
Parikymmentä vuotta aktiivisesti kyläyhdistyksen toiminnassa mukana oleva luomuviljelijä Esa Heinonen on monen polven seppäläläinen. Saman Kylänpääntien varrella asuvat myös hänen vanhempansa ja veljensä perheineen. Tarkalleen Heinoset asuvat pikku-Seppälässä, kuten hänen isoäitinsä veli asian aikoinaan määritteli. Alue rajautuu Seppälän kylän Tarvasjoen itäpuolisesta osasta.
Esa pahoittelee, että kylärajoja ei enää piirretä peruskartalle. Kymmenisen vuotta sitten kylät lakkasivat olemasta maanmittauslaitoksen yksikkö, jossa talojen rekisterinumerointi viittasi tiettyyn kylään. Nykyään kylät ja kylien rajat löytyvät vain historian kirjojen kartoilta. Mies on itse piirtänyt Seppälän ja Suurilan kylät tarkkoine rajoineen.
​
Suurilan alueelle on vuosikymmeninen aikana osunut muuttoliikettä. Ikääntynyttä väkeä on muuttanut pois ja nuorempaa tullut tilalle. Väestörakenteen ja ajan muutos näkyy Esa Heinosen mukaan myös kyläyhdistyksen toiminnassa. Paikallisiin tapahtumiin osallistuminen on vähentynyt. Kauemmas ulottuville teatteriretkille lähdetään ja oopperajuhliinkin saadaan talkooväkeä, mutta vuosikymmenien takaista huikeaa talkootoimintaa, jolloin rakennettiin Tarvashovia, ei paikkakunnalta enää löydy.
Suurilan oopperajuhlat
Suurilan oopperajuhlat järjestettiin 12. kerran vuonna 2019 . Idea lähti alunperin Tarvasjoen virkaa tehneeltä kanttorilta ja muusikolta Nikolas Söderlundilta, joka edelleen toimii oopperajuhlien taiteellisena johtajana.
Alunperin juhlat järjestettiin Pullerin pihamaalla, mutta siirrettiin pian Seppälän tiilitehtaan varastokatokseen, jossa oli enemmän tilaa 250-päiselle yleisölle. Kahvit juodaan Pullerissa, jossa on ollut samanaikaisesti paikallisten taitelijoiden ja harrastajien töitä esillä eri kammareissa.
Alun 80 kuulijan juhla on vuosi vuodelta paisunut 350 hengen tapahtumaksi. Sen suurempaa ei juhlista haluta, sillä ideana on säilyttää se pienimuotoisena maaseututapahtumana. Maalaisoopperasta ei ole haluttu myöskään liian korkeakulttuurista tapahtumaa, jotta se houkuttelisi myös matalamman kynnyksen väkeä. Taiteilijatkin ovat innostuneet Suurilan oopperasta, sillä niitä ei kukaan arvostele, toisin kuin Savonlinnassa.
​Suurilan kyläyhdistys on kunnostanut Pullerin toimipaikakseen. Kuvassa puheenjohtaja Satu Raassina ja pitkäaikainen aktiivi Esa Heinonen
SUURILA
Opettaja Helve oli monessa mukana
Marttilassa maanviljelijän tyttärenä syntynyt Emilia Helve tuli opettajaksi Suurilaan heti koulun perustamisen jälkeen vuonna 1904. Hän oli niitä vanhanajan opettajia, jotka jaksoivat opettajantyönsä lisäksi ahertaa koulun ulkopuolellakin. Opetustyön lisäksi Helve opetti poikien käsityötä ja hoiti koulun keittolaakin. Opettajalle kuului tuolloin koululta kasvimaa ja laidunalue, joten hän piti myös lehmää ja ajoittain sikojakin.
Aikana, jolloin naiset olivat vielä luottamustoimissa harvinaisia, Helve istui kunnan ja seurakunnan johtoelimissä. Kirkkokuorossa hän oli kantava voima kuten marttoissa, lotissa ja nuorisoseurassa. Hurja työmäärä kulutti välillä Emilia Helven hermoja ja oppilaatkin saivat osansa niistä purkauksista. Yleisesti ottaen hänet muistetaan kuitenkin hyvänä opettajana.
YRJÄNTILÄ
Yrjäntilän laskiainen
(Sylvi Leukkeri: Muistelmia Yrjändilän ajoilta (Tarvas-kotiseutulehti 1/1992 & 2/1992)
Laskiaisperinteisiin kuulunut mäenlasku oli tärkeä tapahtuma, johon osallistuttiin koko yhteisön voimin ikään tai sosiaaliseen asemaan katsomatta. Mäkeä laskettiin perinteisesti Tarvasjoen jokitörmältä. Erään tarinan mukaan Yrjändilän tilan isäntä olisi luvannut viinaryypyn palkinnoksi sille, joka ehtii ensimmäisenä laskea jokitörmän mäen laskiaistiistaina. Talon rengit ottivat haasteen vastaan suurella innolla, ja kummankin voitontahto oli niin luja, että valmistelut aloitettiin jo kisaa edeltävänä iltana. Ensimmäinen renki irroitti metsäreestään kevyen takareen, jonka hän asetti mäen päälle lähtövalmiiksi. Toinen renki puolestaan vain suunnitteli voittoa hiljaa mielessään.
​
Illan tullen rengit vetäytyivät yöpuulle. Ensimmäinen renki riisui vain saappaansa ennen kuin kiipesi punkkaansa. Toinen puolestaan riisuutui rauhallisesti, mutta jätti kuitenkin villasukat jalkaansa. Kumpikaan ei nukkunut. Isännän kammarin seinäkellon lyödessä puoltayötä hiipi ensimmäinen renki hiljaa sängystään, veti saappaat jalkaansa ja livahti ulos. Toinen renki harppasi kiireesti hänen peräänsä ja ehti sukkasillaan loikata reen jalaksille. Yhdessä Yrjändilän rengit laskivat jokitörmän mäen keskellä yötä. Isäntää tapaus huvitti aamulla kovasti, sillä hänhän oli tarkoittanut, että kisaa käytäisiin vasta auringon noustua. Renkien innokkuus kuitenkin palkittiin, ja molemmat saivat ryyppynsä.
​