TARINOITA
ALHOJOKI
Alhojoen Tupalassa kasvetaan kiinni omiin juuriin
Tupala on toinen Alhojoen kantatiloista. Sen nykyinen päärakennus on noussut 1830-luvulla. Tupalassa asuvat Kaisa ja Lasse Anttila kolmine lapsineen. Kaisa asuttaa taloa viidennessä polvessa. Se on siirtynyt suvussa uudelle sukupolvelle aina naislinjassa. Rakennuksessa näkyy kerroksittain vanhaa ja uutta; tuvan lattiaa peittävät vanhat ponttilankut, makuuhuoneita lämmittävät kakluunit ja eteisessä on kuorittu esiin hirsiseinää. Lapsiperheessä on kuitenkin arjen pyörittävä, joten myös käytännölliset ratkaisut ovat olleet välttämättömiä.
Kun Kaisan äiti Leena Ojala vielä asui perheineen tilalla, hän hoiti vuosikymmeniä 3 000 kanaa, navetassa ammuivat lehmät, ja siat röhkivät karsinoissaan. Nyt on jäljellä enää muussa käytössä olevat talousrakennukset ja parikymmentä hehtaaria peltoja. Niitä viljelee naapurissa asuva sisar Tiina Ojala miehensä Henri Mäkisen kanssa. Järjestely sopii paremmin näin, sillä Kaisa ja Lasse pyörittävät Liedossa kolmea K-kauppaa.
Kaisa ei ole koskaan ajatellut asuvansa muualla kuin Yliskulmalla, Tupalan päärakennukseen muuttokin sujui sisustussuunnittelijalta luontevasti. Kyläläisyys on verissä, siihen on kasvanut luontaisesti kiinni vuosikymmenien aikana. Seudun vanhat suvut velvoittavat toimimaan yhteiseksi hyväksi. Tai ei se ole velvoite, vaan halu toimia on ennemminkin muiden kunnioittamista, ylpeyttä omista juurista. Hiljainen kiintyminen on siirtynyt jo kuudenteen sukupolveen sillä Anttiloiden 11-vuotias esikoispoika Rasmus on jo ilmoittanut jäävänsä aikanaan asumaan Tupalan taloon.
Kaisa ja Tiina ovat yhdistysaktiiveja, sillä he jakavat Yliskulman vanhempainyhdistyksen ja kyläyhdistyksen puheenjohtajuudet. Aktiiveja he ovat olleet jo nuoresta, jolloin järjestivät muun muassa lapsille kesäleirejä. Kyläyhdistys on vuodesta 2019 alkaen noussut uuteen kukoistukseen, ja vanhempainyhdistys on tehnyt työtä voitokkaasti vanhan kyläkoulun säilyttämisen puolesta. Aktiivisuus ja talkoohenki ovat kylillä niin vahvoja, että sitä päivitellään muuallakin.
Tupalan asuintalo vuonna 2020.
Anttiloiden sukunurkkaus.
Kaisa Anttila ja Leena Ojala.
Yliskulman kansakoulusta
Marja-Riitta Perttula
Kävin Yliskulman kansakoulua vuosina 1949–53. Kolmen ja puolen kilometrin koulumatka mentiin kävellen, talvisin suksilla. Kaksi luokkaa opiskeli aina yhdessä. Neljännen luokan kymmenestä oppilaasta lähti neljä Turkuun oppikouluun, viidenneltä samaan aikaan kaksi. Se oli aika paljon silloisesta pienestä ikäluokasta.
Sodasta ei puhuttu. Maamme-kirjaan tutustuin vasta aikuisena. Sotaa edeltävien karttojen evakuoinnista huolimatta meillä oli kuitenkin Suomen kartta, johon oli punaisella piirretty uudet rajat. Karjalaiset lapset olivat lapsia siinä kuin lietolaisetkin, hämmästystä herättivät Ruotsista pula-Suomeen palanneet sisarukset, jotka tulivat kouluun merimiespuvuissa. Niin hienoa ei koulun pihalla ollut ennen nähty.
Välitunnilla pelattiin neljäämaalia ja hypättiin ruutua. Ruudun pelivälineenä oli rikkoontuneen posliiniastian pala, jossa sai mielellään olla kultausta ja kukkakuvioita.
Kouluruoka oli jo ilmaista. Se keitettiin vielä ekaluokalla ollessani koulun saunan padassa. Sauna oli tietysti koulussa asuvan opettajan perhettä varten. Muistan makaronivellin, herne-, kaali- ja lihasopan sekä puurot, joihin oli lisätty oppilaitten kouluun tuomia puolukoita. Oppilaat hakivat ruoan ämpäreillä ja heittelivät matkalla inhottavat läskinpalat pusikkoon. Ruokaliina levitettiin pulpetille ja otettiin repusta voileivät ja maitopullo, joita kaikilla ei suinkaan ollut. Soppa syötiin emalisesta kissankupista. Kun saunanpadassa keitettiin opettajan lakanapyykkiä, taisimme jäädä ilman lämmintä ruokaa. Tilanne parani, kun vuonna 1950 valmistui uusi koulurakennus suuria ikäluokkia varten, ja siinä oli oma keittola.
Lauantaipäivä päättyi yhteistuntiin, jolloin oli ohjelmaa eri luokilta. Sitten sai lainata yhden kirjan koulukirjastosta. Tarzanit olivat mielilukemista, kotimaisista Pertsan ja Kilun seikkailut.
Marja-Riitta Perttulan koulukuva Yliskulman koulusta vuodelta 1950.
HIHNALA
Kumarruskivellä nuorukaisesta leivottiin mies
Referoitu Marja-Riitta Perttulan kirjoituksesta Turun Sanomiin vuodelta 2004
Turkuun johtavien teitten varsilla oli käytössä useita kumarruskiviä ennen autoaikaa. Markkinamatkalla niiden juurella nuorukaiset siirtyivät rituaalien avulla aikuisuuteen sekä turvasivat seurueen kauppaonnen.
Matkoja Turkuun markkinoille tehtiin hyvinkin pitkien matkojen takaa, sillä puutavaraa, heiniä, viljaa ja karjantuotteita oli muutettava rahaksi. Raskaat kuormat kuljetettiin rekikelillä jyrkkäahteisista maanteistä poiketen pitkin talviteitä, joiden reitit seurasivat sukupolvia käytössä olleita kulku-uria. Monet kumarruskivistä ovat vanhojen talviteitten varrella. Tasaisilla peltoaukeilla kookkaat kivet toimivat liikenneopasteina, mutta lisäksi niillä oli uskomuksellisia, ehkä ikivanhojakin tehtäviä.
Yliskulmalla Uudenkartanon tiellä sijaitsee Maisunkivi. Tarinan mukaan hiisi on heittänyt sen nykyiseen paikkaansa metsänreunaan Hangasvuorelta. Maisunkivelle uhraavat tulivat Turkuun Hämeestä. Kiven luona tehtiin rituaali, joka oli merkittävä ensimmäistä
kaupunkimatkaa tekevälle nuorukaiselle. Tämän piti kumartaa tai halata kiveä, ellei suosiolla, niin viekkaudella tai väkipakolla. Hyvä keino oli temmata lakki nuoren päästä ja heittää se kiven juurelle. Siinähän sitä sitten tuli lakkia nostaessa kumartaneeksi.
Maisunkiven riiteissä korostettiin kumarruksen lisäksi maljanjuontia. Ensikertalaisen oli tarjottava matkakumppaneilleen viinaa, härjänkannu. Joko paikanpäällä tai Turussa. Pika-apua sai Maisunkiven lähellä sijainneesta pahamaineisesta krouvista, Pirunpesästä, jossa itse Sika-Kyöstikin oli majaillut. Yliskulman Maisun juureen saatettiin heittää myös rahaa.
Ellei ensikertalainen toiminut perinteen mukaan, hän tuli kaupunkimatkallaan petetyksi, hyvä, jos ollenkaan hengissä kotiin selvisi; lisäksi koko seurueen markkinaonni oli vaarassa.
Koko rituaali haalaamisineen, kumartamisineen ja viinanjuomisineen oli aikuistumisriitti. Nuorukainen sai paitsi ensimmäisen kaupunkimatkansa ja humalansa, myös ensimmäisen naisensa. Kumarruskivillä oli yleensä naisen nimi, ja siinä kivistä morsianta halatessa miehenalku pääsi lähemmäksi aikuisen roolia.
Maisunkivi eli nuorukaisten kumarruskivi.
HYSSÄLÄ
Kylä on Hyssälöiden koti
Hyssälän kylän asukkaat ovat kaikki Hyssälöitä. Päätilalla asuu Martti Hyssälä perheineen, ja naapurissa Hongistossa Markku ja Taina Hyssälä. Kylän kolmannen asuinrakennuksen Taimelan pihapiiriin aikoo heidän poikansa Otto rakentaa talon. Vanha päärakennus on seissyt jo pitkään tyhjillään.
Hongiston tila syntyi 1920-luvulla, kun kolme veljestä jakoi Hyssälän maat keskenään. Siihen muutti Markun isoisä Paavo perheineen. Sitä ennen siinä seisoi Mäkilän torppa. Sen tilalle tuotiin purettuna junalla ja hevoskyydillä Terijoelta hirsitalo. Markku Hyssälä on rakennuksen kolmannen polven asukas.
Kulmakunnalle vahvasti juurtunut Markku on niin yliskulmalainen kuin olla voi, jopa laajemminkin. Matkalla kirkolle hän arvioi tuntevansa 80 prosenttia taloista, ja tietää kenen metsää ja peltoa mikäkin on.
- Tykkään siitä, että tunnen kylien muut asukkaat. Näillä kulmilla kun liikun, on kuin kulkisi kotonaan huoneesta toiseen.
Aurasta 1980-luvulla muuttanut puoliso hymähtää, että vahva paikkakuntasidonnaisuus on tuonut hänen miehelleen myös yksioikoisuutta katsantokannan suhteen, ja tuumaa, että pieni etäisyys välillä voisi avartaa näkökulmaa.
Oma poika jatkaa viljelyä
Liedon seurakunnalla työskentelevä Markku Hyssälä viljeli aikoinaan Hongiston tilan peltoja, mutta nyt ne on siirretty heidän Otto-pojalleen. Asuintalon he ovat jättäneet itselleen. Heidän kolmesta lapsestaan Otto oli se, joka halusi jatkaa maanviljelyä. Tilalla on vuokrapeltoineen yhteensä 150 hehtaaria.
Taina ja Markku ovat Oton päätöksestä iloisia, sillä sekin vaihtoehto oli, ettei ketään lapsista olisi ollut kiinnostunut maanviljelyksestä. Ennen tilaa jatkoi luontaisesti vanhin poika, halusi tai ei. Se oli velvollisuus, josta ei voinut kieltäytyä. Hyssälät päättivät, etteivät ketään lapsista siihen pakota.
Heidän mielestään maanviljelyä ei jaksa, jos ei siihen ole paloa.
- Nykyään viljeleminen ei kuitenkaan ole enää sellainen elämäntapa kuin ennen, vaan nuoret ajattelevat sen työpaikkana ja yrityksenä, jossa on toimittava taloudellisesti ja saatava riittävästi tuloa työstään. Nykypäivän viljelijät tekevät myös yhteistyötä muiden kanssa, vaihtavat koneita ja auttavat.
Sosiaalinen kanssakäyminenkin on Yliskulmalla muuttunut. Ennen kyläiltiin spontaanisti.
- Lapsina piipahdimme iltalypsyn jälkeen jossain naapurissa, nykyään sellaista tapaa ei enää ole. Ja joulupyhien ja uudenvuoden välillä käytiin naapurien kesken joka kodissa kyläilemässä. Viimeisissä paikoissa alkoivat jutut tosin olla jo vähissä, Markku naurahtaa.
- Ollaan kyllä yritetty elvyttää vanhaa kyläilyperinnettä, muttei se oikein ole ottanut tulta. Yleisesti muita nähdään talkoissa ja muissa tapahtumissa.
Päiväkodinjohtajana työskennellyt Taina Hyssälä on ollut aktiivinen paikkakunnan yhdistyksissä, kuten vanhempainyhdistyksessä, kyläyhdistyksessä ja maa- ja kotitalousnaisissa.
- Yliskulmalaisten aktiivisuus ja yhteen hiileen puhaltaminen on tunnettua Liedon muissakin kolkissa. Jos lähtee pienikin huhu vaikka koulun lopettamisesta, niin kyläläiset heräävät taistelemaan yhteisenä rintamana, ja varmasti jokainen kivi käännetään sen kamppailun aikana.
INKOINEN
Inkoisten Kantolan tilalla jo viides sukupolvi menossa
Petri Riikosen isoisoisä osti Kantolan tilan 1900-luvun alussa. Maanviljelyn lisäksi tilalla oli karjaa ja sikoja. Tulipalo tuhosi päärakennuksen 1940-luvun lopulla, nykyinen on rakennettu seuraavalla vuosikymmenellä. Tilalle on aina löytynyt perheestä jatkaja. Joskus ennenaikaisestikin. Petri kävi lukion ensimmäistä luokkaa, kun oma isä kuoli. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hyppy isän tilalle äidin avuksi.
Lehmien pito loppui pian isän kuoleman jälkeen, siat saivat lähteä vuonna 2000. Nyt kylvetään viljaa vajaan 200 hehtaarin alalle. Kantolan tilan jatkuminen isänperintönä on hyvissä käsissä, sillä Petrin ja pitopalvelua pitävän Oili Riikosen poika Ville-Veikko on innokkaasti tilalla töissä. Hän on myös suvun ensimmäinen, joka opiskelee maataloutta. Maatalousyrittäjän kurssi Liviassa päättyy vuonna 2021. Hänestä tulee maanviljelijä viidennessä polvessa.
Ville-Veikon haave ja toive on, että hän pystyisi elättämään itsensä maanviljelyksellä. Työ on mieluista, sillä se on itsenäistä ja saa määrätä aikataulunsa. Joillakin pienillä asioilla on myös suuri merkitys. Yksi tällainen on se hetki, kun pääsee keväällä ensi kertaa pellolle. Silloin tuoreen mullan tuoksu huumaa nuoren miehen. Sitä aistikokemuksen tuottamaa mielihyvää ei pysty selittämään. Hän pitää sen päivän traktorin ikkunaa auki silläkin uhalla, että hyttiin tulvii pölyä ja likaa ja sitä saa hangata yötä myöden puhtaaksi.
Toinen tärkeä seikka jaksamiseen ja viihtymiseen on kylä auttaa -periaate. Ville-Veikko kertoo, että jos tulee hätätilanne, apua saa aina, oli vuorokauden aika mikä tahansa. Siinä ikärajatkin ovat häilyväisiä, alueella pidetään yhtä. Hän on lähtenyt hampaita kiristelemättä aamuyöstä kuskaamaan kaveria pellolle, ja saanut lauantai-iltana itse apua auton hajottua tielle.
Lähikulmilla on muitakin nuoria, jotka jatkavat sukutilaa, mutta on myös niitä tiloja, joissa ei jatkajaa löydy. Muualta kun saa leipänsä helpommin. Liedon väestöstä kolme prosenttia saa elantonsa maataloudesta.
Petri ja Ville-Veikko Riikonen.
Kantolan tallin vintti muuttui kotimuseoksi
Kantolan tallin vintti on muuttunut poikkeukselliseksi tilaksi, kotimuseoksi. Siellä on hyvässä järjestyksessä melkoinen määrä vanhoja työkaluja, maatalouskoneiden osia, rekiä, rotanloukkuja, pulloja, pulpetteja ja singereitä, lukkoja ja avaimia. Tilan isännän Petri Riikosen intohimo on pienestä pitäen ollut kerätä kaikkea vanhaa. Sitä on löytynyt huutokaupoista, kirpputoreilta, toisten nurkista ja roskien polttopaikoilta. Hän on tallettanut esineitä, joilla on arvoa jälkipolville tai tunnearvoa hänelle itselleen. Kun tavarat eivät aikoinaan mahtuneet enää mihinkään, tallin vintistä kunnostettiin niille oma arvoisensa tila.
Esineillä on oma tarinansa tai kehityskertomuksensa, ne viestivät esimerkiksi siitä, kuinka työkalut ovat muuttuneet. Raskas puulapio, jonka terään on istutettu rautaa, voi nyt katsojaa huvittaa, mutta keksintö on aikanaan suuresti helpottanut työntekijää. Käsityöläistä voi myös hämmentää sata vuotta vanha taidokas tunnistetuilla nimikirjaimilla varustettu puurasia, jonka alakoululainen on tehnyt käsityössä sen aikaisilla kömpelöillä työvälineillä.
Isäntä on innostunut myös mysteerisistä esineistä. Pienen, osin rikkoutuneen puuveistoksen merkitys on yhä arvoitus, kuten etiketillä varustetun apteekinpullon, jossa lukee "verenselitystippoja". Pienen rautapyssyn historia on sentään selvillä. Sillä hänen enonsa ampui räkättejä. Enon harmiksi isoäiti vei pojalta pyssyn ja viskasi sen menemään. Paljon myöhemmin Petri löysi sen pensaan juurelta. Pahasti ruostunut ase olisi kuulemma arvokas, jos olisi toimintakuntoinen.
Viimeinen hankinta tai pelastus on puiset maitokärryt, jotka omistaja uhkasi polttaa. Eniten tunnearvoa on punertavalla maitoreellä, joka jo Petrin ollessa pikkupoika lojui kyseisellä tallivintillä olkien peitossa. Sen alle kissa teki aina poikaset, joita Petri
kävi innostuneena kurkkimassa.
Riikonen nimittää keräilyvimmaansa humoristisesti jonkinlaiseksi sairaudeksi. Hän tykkää katsella esineitä ja toivoo, että ne säästyvät jälkipolville. Vintti on ollut vieraille auki isoissa kotijuhlissa ja muutaman kerran pitopalvelua pitävän puolison Oili
Riikosen syystempauksissa. Muuten se on miehen omaa, yksityistä valtakuntaa.
Maatilalla myös työskentelevä Ville-Veikko arvostaa isänsä harrastusta, vaikkei koekaan sitä vielä omakseen. Siitä huolimatta hän aikoo ehdottomasti säilyttää esineet, jos ja kun tila on jossain vaiheessa hänen vastuullaan. Tosin hän myöntää välillä itsekin innostuvansa joistakin purkeista ja t yövälineistä, varsinkin kun niihin liittyy erityinen tarina.
Pieni osa kotimuseon tavaroista ja punainen maitoreki, joka alle kissa teki poikaset.
Elämää Inkoisten Ingoisbergissä
Ingoisbergin kartano perustettiin 1600-luvulla. Myöhemmin se suoritti kruunulle ratsupalvelusta ja sai säteri- eli verovapauden. Kartanon omisti muun muassa Turun akatemian historian professori, mutta tilaa viljelivät lampuodit. Perinnöksi tila ostettiin vuonna 1907. Tilalla oli useita torppia, ja myöhemmin talosta on lohkottu useita tiloja.
Päivi Marjomaan isovanhemmat ostivat Ingoisbergin tilan 1900-luvulla. Heidän jälkeensä se jaettiin kolmen pojan kesken. Päärakennukseen jäi asumaan ja tilaa viljelemään Päivin isä Matti Saarinen. Isän jäätyä eläkkeelle Päivi ja Juha Marjomaa alkoivat viljellä tilan peltoja sivutöinään. Päivi on jo useamman polven yliskulmalainen ja viihtyy hyvin. Hän arvostaa vireää maalaishenkistä kylää, josta löytyy yhä harvinaista talkoohenkeä. Erikoismaininnan saa myös oma lämminhenkinen Yliskulman koulu, jota ovat käyneet niin hän kuin hänen lapsensakin.
KIUSALA
Martta Lehtilän tuvasta ja elämästä
Marja-Riitta Perttula
Yliskulma Vartinmäki
Kävin Yliskulman kansakoulua vuosina 1949–1953. Kouluun kävelin kolmen ja puolen kilometrin matkan Pokkolan kylästä. Koulu seisoi Vartinmäessä, ja mäen alla oli koulun portti kahden kivipylvään merkitsemänä. Porttia vastapäätä, Hämeentien toisella puolella, oli pieni tupa. Siinä asui Lehtilän Martta, koululaisen silmin iäkäs nainen, jonka usein näki puuhaamassa jotain pihallaan, talviaamuisin lunta luomassa. Martta Lehtilä oli syntynyt vuonna 1891, joten hän oli minun kouluaikanani kuusissakymmenissä. Minulla ei ole Lehtilän Martasta muuta muistikuvaa. Jälkeenpäin olen kuullut, että joillakin pojilla oli noina vuosina tapana kiusata häntä jollain tapaa.
Kauppias Valto Junnilan ja Sirkka Junnilan (o.s. Rauvola) tytär Anne Naatti tunsi Lehtilän Martan paremmin. Junnilan kauppa oli Vartinmäessä koulua vastapäätä ja Martan lähinaapuri. Martan talo sijaitsi Rauvolan maalla. Elannokseen Martta kävi taloissa juurikkaita harventamassa, perunaa nostamassa ja pyykkiä pesemässä, lisäksi vielä heinä- ja elopellolla. Elannokseen maaseudulla yksin asuvat naiset tekivät monenlaisia töitä: kehräsivät, kutoivat mattoja, keräsivät metsämarjoja, avustivat suursiivouksissa, navettatöissä, lastenhoidossa – kukin kuntonsa mukaan. Toimeentulo ei ollut hääppöistä.
Lehtilän talo käsitti vain yhden huoneen, jossa oli kaikki tarvittava. Tupa oli aina siisti. Ulkopuolella oli pieni vaja, jossa polttopuitten lisäksi säilytettiin taloustavaroita kuten kattiloita, lasipurkkeja, puutiinuja ym., ne kun eivät sisälle mahtuneet. Sähköä talossa ei ollut. Kaivo oli naapurin kanssa yhteinen, ja kun Martta ei enää jaksanut nostaa ämpäriä kaivosta, naapurin emäntä auttoi. Saunassa Martta sai käydä naapuritaloissa. Polttopuikseen Martta sai koota risuja Tupalan metsästä. Pikkutyttönä Anne näki Martan kävelevän Hämeentietä kaupan ohi risutaakkaa kantaen. Polkupyörää hänellä ei ollut. Alkuun Martta asui tuvassa äitinsä kanssa, tämän kuoltua yksinään. Naimisissa Martta Lehtilä ei ollut.
Kauppiasperheen kanssa Martta oli läheisissä suhteissa. Anne kyläili pikkutuvassa Sirkka-äitinsä kanssa. Päivittäin Martta kiipesi Vartinmäkeen Junnilan kauppaan. Siellä hän istui parikin tuntia ”postia vartoomassa”. Anne muistaa ihmetelleensä, että vaikka olisi ollut kuinka kova pakkanen hyvänsä, Martalla ei koskaan ollut lapasia. Hänen vakituolinsa oli karkkitiskin vieressä, ja paikkaa alettiin kutsua Marttan tiskiksi. Postinhakureissulla näki muita ihmisiä ja kuuli kylän ajankohtaiset asiat. Martta sai paljon postikortteja. Lähikylien emännät tervehtivät häntä kortilla nimi- ja syntymäpäivänä sekä tietysti jouluna ja pääsiäisenä. Kauppias Valto Junnilan kanssa Martalla oli kilpailu siitä, kumpi sai enemmän joulukortteja. Martta voitti aina. Harrastuksena hänellä oli kerätä kahvipaketeista eräänlaisen pelin kortteja, ja kahvia tuli juotua niin paljon, että peli tuli valmiiksi.
Pelikortit taskussa Martalla oli tapana poiketa lähiseudun taloissa sopivasti ruoka-aikana. Erityisesti hän vieraili Sukselantien Hongistossa. Eräässäkin talossa emäntä oli ruokaa laittamassa, kun Martta poikkesi. Emäntä ryhtyi virittelemään kahvinkeittoa, mutta Martta tokaisi: - Älä ny kaffetta keitä, eihän me olla vielä syötykään! Joskus Martan korteilla pelattiinkin.
Lapset muistavat Martta Lehtilän pelottavana, äkeänäkin tätinä, joka kyllä antoi kyytiä, jos häntä huonosti kohdeltiin. Yksinään asuvan naisen onkin pidettävä puolensa. Martan tuvan takana rinteessä kasvoi punaisenaan ahomansikoita, joita lapset Martalta salaa kävivät syömässä. Hänestä oli tietysti tehty pilkkalaulukin: ”Martta-maali, kylmä kaali, pohjatuuli, porsaan huuli.”
Kuolinilmoituksen mukaan Martta Lehtilä kuoli Turussa 23.12.1971, mutta Lietoon hänet siunattiin 8.1.1972, ja muistotilaisuus pidettiin seurakuntatalolla. Kuolinilmoituksen muistosäkeet kuuluvat: ”Täti sai rauhan pyhän, jäi meille kaipaus syvä.” Kaipaamaan jäivät omaiset ja ystävät.
Martta Lehtilän kuoltua tupa oli jonkin aikaa tyhjillään, kunnes Matti Rauvola purki sen joskus 1970-luvulla.
Haastateltava: Anne Naatti
Haastattelija: Marja-Riitta Perttula
POKKOLA
Lapsuusmuistoja Pokkolan Pakulasta
Marja-Riitta Perttula
Leikkikavereita Karjalasta
Varhaislapsuuteni suuria elämyksiä oli kymmenlapsisen Sairasen evakkoperheen saapuminen kotitaloni Pakulan suureen tupaan ja kamariin. Osasin juuri ja juuri puhua ja olin siihen asti elänyt sotaleskeksi jääneen äitini Sirkka-Liisan ja isoisäni Juho Pakulan kanssa talon pikkukyökissä ja salinkamarissa. Talon pellot ja navetta oli vuokrattu pois. Nyt tuli leikkikavereita, ja ystävyys säilyi pitkälti nuoruusvuosiin. Iältään läheisin kanssani oli Liisi. Yhdessä istuttiin nelireikäisessä ulkkarissa, ja opin tytön ja pojan välisen eron. Kallioilla hypittiin ja leikittiin kotileikkejä. Muistan aina, kun pieni Lea putosi kalliojyrkänteeltä prunniin, ja miten siskonsa Irene hyppäsi salamana perässä ja veti sisarensa kuiville. Samaan prunniin putosi vuosia myöhemmin veljeni Matti Saarinen (s.1948) sammakonpoikia seuratessaan, mutta pääsi ylös omin voimin ja hoki tupaan tultuaan pää savessa:
- Punniin puttoo, punniin puttoo!
Sairasen Hilja-emännältä sain elämäni ensimmäisen perunapiirakan. Oli herkkua! Sairasen Oiva-poika makasi tuvan alissängyssä kuolemaisillaan keuhkotuberkuloosiin, ja muistoksi tarttuvasta taudista sain arven omaankin keuhkooni. Jossain vaiheessa meille kaikille tupsutettiin päähän DDT:tä täitten torjumiseksi. Ihmeekseni Sairasen lapsille puettiin sunnuntaisin pyhävaatteet, kun minä kuljin aina samoissa. Pian perhe sai kylmätilan Väljästä, ja minä ajattelen kunnioituksella vieläkin Arvi Sairasta, joka sotasaaliiksi saadun Pirkko-hevosensa kanssa raivasi pellon tieltä kivet ja kannot ja rakensi talon perheelleen.
Pula-ajan ihmeitä
Pula-ajan lapsen suuria elämyksiä oli kaikki suuhunpantava. Elämäni ensimmäisen karkin sain Kaunelan kaupassa, kun äiti osti askin vaaleanpunaisia Mikki Hiiri -pastilleja. Etelänhedelmiin tutustuin, kun sain tuliaisen satamassa työskentelevältä Hellevaaran rouvalta. Hän oli poikineen sotaa paossa naapurin pikkuruisessa kamarissa. Luulin tuliaista keltaiseksi palloksi ja heittelin sitä pitkin tietä. Kun kotona kuulin, että se onkin syötävää ja nimeltään appelsiini, puraisin kiireesti sen nahistunutta kylkeä. Kieleni muistaa vieläkin kuoren karvauden.
Naapurissa asunut Peltolan mamma kuoli, ja pidettiin jäämistön huutokauppa. Väki seurasi hymy suupielessä, kun minä viisivuotiaana huusin renginkaapin. Kotona kaappia siivottiin ja hyllyn raosta kaivettiin veitsellä neljä kahvinpöönää. Ne jauhettiin huolellisesti ja lisättiin kahvipannuun. Kaikki kehuivat miten hyvältä korvike maistui!
Nappipäivät
Sairasen perheen lähdettyä ei ollut leikkikavereita. Ketokukkakimpun kanssa kyläilin varsinkin Maija-tädillä (Isotalo), joka asui yksin pikkuisessa mäkituvassa. Hänellä ei ollut sähköä ja tuvassa haisi paloöljyltä. Joka kerta sain kumminkin puolukkamehua ja soodalta maistuvan Hanna-tädin piparin. Täti ansaitsi elantoaan muun muassa kehräämällä emäntien tuomia villoja. Rukin hyrinä kuului joka arkipäivä. Sunnuntaisin Maija-täti lauloi virsiä. Kun sanomalehteä ei tullut, Maija-täti pysyi viikonpäivissä kuuden mustan ja yhden valkoisen napin avulla. Eräänä maanantaina rukki oli vaiti, mutta kyläläiset kuulivat harrasta veisuuta. Nappijärjestelmä oli pettänyt.
Pikkuveli, työntekoa ja uimista
Kun äitini solmi uuden avioliiton ja sain pikkuveljen Matin, vilkastui elämä. Maanviljely ja karjanhoito aloitettiin uudelleen, ja me saimme ikämme mukaan olla mukana töissä. Sikalahti, veren vatkaaminen ja suolien kääntö ynnä makkaranteko tulivat tutuksi. Lehmää vietiin sonnille naapuritaloon Mäkilään. Pellolla ojanvarsien haravoinnista siirryttiin heinän seipäällepanemiseen ja pinkan sotkemiseen ladossa. Rankkaa oli sokerijuurikkaan harvennus 350 metrin pituisella saralla. Savimaa oli kovaa ja kokkareista. Mukana oli muitakin lapsia, ja välillä käytiin uimassa Savijoessa. Meidän alueella oli kolmekin hiekkarantaa, ja siellä opeteltiin uimaan koiraa. Jotkut sukelsivatkin pää edellä, ja kerran Tuomen Antti jäi päästään kiinni pohjasaveen, mutta pääsi omin voimin ylös. Hiekan alla oli plinisavea, ja siitä tehtiin kuppeja ja eläimiä. Savijoen hiekkarannat ovat nykyään vain muisto, sillä kun Paimionjoesta pumpattiin vettä Aurajokeen ja turkulaisten tarpeisiin, uoma syveni kapeaksi ja vei hiekat mennessään. Maisemoinnista ei ole kuultu.
Talviurheilua ja elokuvia
Hakkistenlammesta – kylän palokaivosta – tuli talviurheilukeskus, kun sain kylän ensimmäiset kaunoluistimet, tosin pikkuserkun vanhat. Joka tyttö kokeili niitä vuoronperään unelmana norjalainen Sonja Henie. Lunta saattoi olla yli puoli metriä, mutta me kaivoimme parin neliön alueen paljaaksi ja taas harjoiteltiin vaakaa. Pojilla alkoi myöhemmin olla hokkareita ja he saivat jo peliäkin aikaan. Mäkihyppy alkoi olla muotia, ja veljeni Matti kavereineen rakensi jyrkkiin kalliorinteisiin hyppyreitä. Lempiäisen Matin mäki Tootulankallioilla oli korkein, ja siellä pojat pitivät kilpailuja. Pituus ratkaisi, ei tyyli. Keväisin pelattiin neljäämaalia. Mukana oli aikuisiakin.
Seurantalolla esitettiin aika ajoin elokuvia, pääasiassa Rovaniemen markkinoita, Pekka Puupäitä ja sotilasfarsseja. Ihanin oli Waltarin romaanin pohjalta tehty Tanssi yli hautojen. Sitä me näyttelimme likkojen kesken monet kerrat. Kielletty meiltä sen sijaan oli Waltarin Noita palaa elämään, siinä kun nähtiin alaston Mirja Mane.
Maailma avartui, kun meille tuli televisio. Kirjoittamaton sääntö oli, että naapurit ilmaantuivat iltaisin myös televisiota katsomaan. Erityisesti mieleen oli sarja Rin-tin-tin. Iltakahvin kera juttua piisasi. Oli mukavaa.
Marja-Riitta Perttula veljensä Matin kanssa.
Pokkolan Mikolan kummitus
Marja-Riitta Perttula
Oudot ilmiöt alkoivat Mikolan päärakennuksessa isännän Oskar Mikolan kuoleman jälkeen vuonna 1929. Emäntä Ida Mikola oli kuollut neljä vuotta aiemmin. Oskar Mikola oli sairastanut pitkään, ja taloutta hoiti hänen sisarensa Aleksandra, Mikolan Santruksi kutsuttu. Talon hoito oli retuperällä. Karjalle ei ollut tarpeeksi rehua eikä Santru huolehtinut kunnolla sairaasta veljestäänkään. Veljen kuoltua Santru muutti ystävättärensä kanssa Mäkkylään.
Isäntä ilmestyy
Mikolan päärakennuksessa asui vuokralla nuoripari Mia (Eufemia) ja Kalle Järvinen. Mia on itse kertonut minulle seuraavaa: Yhtenä iltana kun Kalle oli tullut tietöistä, Mia haki vielä ruokapöytään maitoflaskua, jota pidettiin vesisaavissa porstoossa. Kun hän nosti maitokannunsa, hänen edessään seisoi Mikolan isäntävainaa aivan samannäköisenä kuin eläessään: karvalakissa ja takinreuhkassa. Isäntä katsoi häntä pitkään, kääntyi ja häipyi näkymättömiin seinän läpi. Mia ei uskaltanut pitkään aikaan kertoa kokemuksestaan, ajatteli, että hänet toimitettaisiin Märyyn (Halikon mielisairaalaan).
Tramppausta ja paukuttelua
Järviset vuokrasivat tupakamarinsa Ahteenmetsässä työskentelevälle metsurille. Eräänä yönä he harmittelivat, kun vuokralainen ei sammuttanut valoa ja kulutti kallista sähköä. Aamulla mies kertoi, ettei ollut saanut lainkaan nukuttua, kun joku tramppasi vintissä koko yön. Vintti tarkastettiin, mutta sieltä ei löytynyt minkäänlaista melun aiheuttajaa. Ei ollut auki jäänyttä ikkunaa, ei vinttiin lukittua kissaa.
Ennen oman talon rakentamista Mikolan vuokralaisina asuivat myös kirvesmies Viljo Keto vaimoineen. Viljo Keto kertoi minulle eräästä illasta, kun he olivat juuri menneet vuoteeseen ja ryhtyneet nuorenparin iltatoimiin. Kesken kaiken lyötiin sängynpäätyyn kaikin voimin ”metrin halolla”, kuten heistä tuntui. Otettiin valo ja ryhdyttiin vaurioita tarkastamaan. Sänky oli ehjä, mutta outo tapaus pantiin isäntävainaan piikkiin. Viljo Keto kertoi myös, että heidän seinäkellonsa pysähtyi samaan aikaan, kun naapuritalon Puuskan isäntä kuoli.
Myös äitini Sirkka Saarinen (ent. Perttula, s. Pakula) oli törmännyt Mikolan isännän kolisteluihin. Hän oli siskonsa Eevan kanssa tullut Mikolaan näytelmäharjoituksiin. Tuvassa odoteltiin vielä yhtä miestä, joka ei aikaisemmin ollut talossa käynyt. Sitten kuuluivat pitkästä pimeästä porstoosta askeleet. Ne pysähtyivät oven taakse. Joku riensi avaamaan oven, mutta porstoossa ei ollutkaan ketään. Pienen ajan päästä odotettu saapui. Sanottiin, että ”enteet kävi edelläs”.
Viimeinen kolahdus
Liedon kunta osti Mikolan päärakennuksen vuonna 1937. Myöhemmin siitä remontoitiin sodan jälkeen Yliskulman terveystalo. Remontin aikaan äitini Sirkka ja isäpuoleni Pentti Saarinen palailivat naapurikylästä saunasta. Oli alkukesä, vilja oraalla, ilta-aurinko paistoi. He taluttivat pyöriään aution Mikolan ohi. Juuri heidän ollessaan päärakennuksen kohdalla lyötiin erittäin voimakkaasti talon seinään. Pariskunta paineli kotipihalle aika vauhtia. Siellä isäpuoleni kertoi Mikolan kohdalla ajatelleensa, että jos talossa joku on, ilmoittakoon itsensä. Siinä samassa oli kuulunut tuo paukaus.
Talo vapautui vihdoin oudoista ilmiöistä, kun terveyssisar Kaarina Halme asettui asumaan Yliskulman terveystaloon vuonna 1948. Ilmeisesti talonsa kohtalosta huolestunut isäntävainaa pääsi rauhaan, kun Mikola oli jälleen hyvässä hoidossa.
Minne uimarannat katosivat Pokkolasta?
Marja-Riitta Perttula
Jäykkäsaviset pellot ulottuvat jyrkkätöyräiseen Savijokeen. Töyräät olivat aiemmin karjan laitumena, ja lypsytarhaan päästiin karjakujaa pitkin. Vielä 1950-luvulla me sokerijuurikasta harventavat lapset opettelimme evästauoilla uimaan joen hiekkarannoilla, joita kylän alueella oli ainakin kolme. Kun Paimionjoesta alettiin johtaa vettä Aurajokeen ja siitä Turun kaupungin tarpeisiin, Savijoen virtaama voimistui, syvensi jokiuoman ja vei mennessään uimarannat hiekkoineen. Jokivarren peltojen maanrakennetta parantamaan ja ravinnevalumia estämään on viljelyalueille levitetty viime vuosina kipsiä.
TOOTULA
Tootulan Nuorisoseurassa 1950- ja 1960-luvulla
Marja-Riitta Perttula
Minua pyydettiin 15-vuotiaana nuorisoseuran näytelmään esittämään nuorta virkanaista. Siitä hetkestä olin menettänyt sydämeni teatterille. En muista edes näytelmän nimeä, mutta nolotti kauheasti halata vastanäyttelijää. B-sarjan näytelmäkilpailuissa taisimme päästä palkinnoillekin. Vuosien mittaan kertyi jokunen palkintolusikka ja pari mitalia. Kansannäytelmissä esitin Riitta Fribergin kanssa yleensä juoruakkoja. Ohjaajista muistan Aili Heickellin ja Niilo Honkasen. Näytelmät esitettiin talvella seurantalon omalla näyttämöllä, lopuksi oli puolitoista tuntia tanssia. Vierailuja tehtiin Tarvasjoelle ja Sikilän työväentalolle.
Syksyisin keskusseuran ohjaaja piti viikon iltakurssit. Sunnuntaina oli sitten iltamat ja harjoitetut ohjelmat esitettiin täydelle salille. Televisio kun ei vielä haitannut osallistumista. Seuran syys- ja kevätkokouksissa teini oppi kokoustekniikkaa, mistä on ollut hyötyä elämän mittaan. Syksyllä aloitettiin myös seuraavan kesän tanhujen harjoitus. Joka kesä oli maakuntajuhlat ja siellä suuret kansantanssien yhteisesitykset. Kansallispuku oli joka tytön kaapissa. Pojille ommeltiin kansallispuvun liivit talkoilla opettaja Sylvi Reinikaisen johdolla. Puunapit päällystettiin kankaalla, mikä ei minulta tahtonut millään luonnistua. Pääsin 1960-luvun puolella osallistumaan pohjoismaisille kansantanssijuhlille, ensin Oslossa ja sitten Odensessa. Oli elämys nähdä muiden maiden kansallispukuja ja huima tunne tanssia yhdessä ruotsalaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja islantilaisten kanssa samoja tansseja, samaan tahtiin.
Iso voimanponnistus seuralle oli järjestää vuonna 1966 pidetyt Varsinais-Suomen maakuntajuhlat. Meillä oli manttaalin kentällä kruunuhäät ruokapitoineen. Minä tein käsikirjoituksen. Ohjaaja Aili Heickell käski tehdä morsiamen kruunun. Minulla oli mennä sormi suuhun, mutta kaiveltuani malleja yliopiston kirjastosta morsian sai lopulta oikeanlaisen häkkyrän päähänsä. Paria ei oikeasti vihitty, mutta oikeasti hääväki söi klimppisoppaa. Yllättäen juhliin saapui Turun silloinen kaupunginjohtaja Leino rouvineen. Heidät istutettiin minun viereeni, ja soppaa riitti, mutta sitten iski toinen yllätys: ukkonen ja rankkasade. Aika äkkiä oltiin kaupunginjohtajan kanssa pöydän alla sadetta pitämässä. Tämän käsikirjoituksen mukaan pidettiin kruunuhäitä muuallakin.
Maakuntajuhlien yhteydessä esitimme Nautelankoskella Tukkijoella-näytelmän. Sää suosi. Minulla oli Annin rooli, ja Sylvi Reinikaisen harjoittamana pystyin jopa laulamaan nuotilleen. Seurantalollakin siirryttiin 1980-luvulla näyttelemään pihalle. Esitettiin myös kaksi minun kirjoittamaani näytelmää. Lanttukenraalin aiheena on karjalaisten tulo Lietoon sotien jälkeen, Balladi Tootulan Jalmarista kertoo pirtukaupasta ja Vilkkimäen meijerin konkurssista.
Kun keskusseura oli rahapulassa, päätettiin panna pystyyn näytelmäkiertue vuonna 1964. Kaasuvalo on jännitysnäytelmä, ja esitin siinä viettelevää palvelustyttöä. Pitkään kirjoitin juttuja Suomen Nuorison Liiton julkaisuun Nuorten Sanomat. Paneelikeskustelut tulivat muotiin, ja minä puhuin niissä paikallisen teatteriharrastuksen puolesta. Kun Ruotsiin muutettiin innokkaasti työnhakuun 1960-luvulla, keskusseuran edustajat kävivät Ruotsin puolella tutustumassa suomalaisnuorten vapaa-ajanviettoon.
Maailma avartui 1960-luvulla. Termi takapajuinen maa muuttui optimistisesti kehitysmaaksi. Suomen Nuorison Liitto osallistui pohjoismaisten nuorisojärjestöjen mukana kampanjaan, jossa koottiin rahaa Tansanian aikuisten lukutaitokampanjaan. Unescon ja ulkoministeriön avustuksella lähetettiin järjestöjen edustajat tutustumaan maan oloihin. Meitä oli SNL:sta oli kolme ja kiersimme syksyllä 1968 kuukauden verran Tansaniassa tutustumassa kehitysyhteistyöhön, velvoituksena kirjoittaa kokemuksistamme mediassa. Tapasimme itse presidentti Nyereren ja suomalaisia kehitystyön tekijöitä. Kehitysmaan tilanne valaistui minulle Victoriajärven rannalla Mwansassa, kun väki pyydysti kaupunkiin hyökänneestä heinäsirkkaparvesta syötävää, ja kaiken keskellä suihkaisi ohitse valkoinen Rolls Royce.
Nuorisoseura on opettanut monille sukupolville paljon elämässä tarvittavaa: yhteistoimintaa, sitoutumista, esiintymistaitoja, ymmärrystä kotiseudusta ja maailmasta. Mutta ennen kaikkea – meillä oli hauskaa!
Balladi Tootulan Jalmarista, näytelmä, jonka oli kirjoittanut Marja-Riitta Perttula.
Nuoriseuran iltakurssi.
Liedon Nuorisoseuran 2000-luku
Liedon nuorisoseuran 100-vuotisjuhlia juhlittiin vuonna 2001 Yliskulman Nuorisoseuran perustamisvuoden mukaisesti. Seuraavana vuonna seuran yleinen kokous päätti laskea toimintavuotensa alkuperäisen Liedon Nuorisoseuran perustamisvuodesta (1893) alkaen, jolloin Liedon nuorisoseura täytti 120 vuotta vuonna 2013.
Kansantanssin monet muodot
Koko perheen kansantanssikonsertti ”Lumikki ja 7 kääpiötä” esitettiin viisi kertaa Liedon kunnantalon valtuustosalissa vuonna 2001, yhdessä Loukinaisten koulun musiikkikerholaisten kanssa. Aikuisten kansantanssiryhmä Veijarit ja Riijarit jatkoi vuoteen 2002 asti perusharjoitteluaan Liedon-Tarvasjoen kansalaisopiston tanhuryhmänä. Esiintymiset ja kansainvälisen toiminnan ryhmä hoiti Liedon nuorisoseuran alaisuudessa, kunnes ryhmä siirtyi 2010-luvulla Marttilan Nuorisoseuraan.
Lasten ja nuorten kansantanssiryhmät toimivat Liedon Kalevan Nuorten alaisuudessa. Liedon Kalevan Nuoret oli nuorisoseuran alajaosto, jollaisena toimi 1990-luvulla myös Liedon Nuorisoteatteri muutaman vuoden ennen kuin itsenäistyi omaksi yhdistykseksi.
Lasten tanssiteatteriakin kokeiltiin, mutta alkuinnostuksen jälkeen toiminta hiipui. Vuonna 2003 yhdistyksen kansantanssiohjaajat pääsivät esittelemään kansantanssia ala-asteille yhtenä iltapäiväkerhotoimintana, kokeilu ei kuitenkaan tuottanut pitempiaikaista harrastustoimintaa. Seuran lasten kansantanssiharrastus loppui vuonna 2006. Koko 2000-luvulla on ollut nähtävissä lasten ja nuorten kiinnostuminen vain yksittäisiin kursseihin tai tapahtumiin.
Liikunnalliset ryhmät
Vuosina 2014-2017 seurantalolla järjestettiin lasten liikuntakerhoja: Tenavajumppaa ja ZumbaKids -ryhmä. Muutaman kerran vuodessa järjestettävät teemalliset askartelupäivät sekä viikonloppuleirit ovat jääneet lasten toiminnaksi 2000-luvulla.
Nuorisoseurantalolla on vuosien aikana toiminut erilaisia liikunnallisia ryhmiä: perhesähly, rivitanssi, jooga, MP Pilates, naisten jumppa ja Zumba. Oman talon pienuus ja epäkäytännöllisyys esti liikunnallisen harrastustoiminnan kasvamisen suuremmiksi ryhmiksi.
Tanssitupatoiminta aloitettiin 1990-luvulla ja se jatkui menestyksellisesti vuoteen 2015. Tanssitupa koostui lavatanssin harrastuspiiristä, alkeis- ja jatkolavatanssikursseista sekä Argentiinalaisen tangon harrastusryhmästä. Sadat nuoret ja aikuiset Liedosta ja lähikunnista ehtivät vuosikymmenien aikana oppia paritanssin alkeet lavatanssikursseilla.
Seuran johtokunta keskittyi vuosina 2000 - 2010 järjestökoulutukseen sekä verkostoitumaan ja oli mukana monissa yhteistyökuvioissa ja erilaisissa hankkeissa. Tällaisia olivat muun muassa Nuorten Akatemia, V-S Pesis ry, Valonia V-S pyöreä pöytä, V-S taidetoimikunnan Lastenkulttuurin strategiaverstaat, Härkätien Nuorisoseurat ja V-S Nuorisoseurojen liitto.
Teatteria eri muodoissa
Seuran niin sanottu Senioriteatteriryhmä elvytti toimintaansa aina tarpeen mukaan ja oli ohjelma- ja järjestelyvastuussa seuran juhliessa Millenium-juhlia vuosisadan vaihtuessa, seuran satavuotisjuhlien iltamia sekä Suomi 100 vuotta itsenäisyyspäivän aaton illallistanssiaisissa.
Onneli Wäckin ohjauksessa aloitti vuonna 2003 uusi teatteriryhmä Juurihoito, joka esitti lähinnä Aleksis Kiven tuotantoa. Teatteriryhmä Juurihoito muutti vuonna 2006 muotoaan nukketeatteriksi, jonka toiminta hiipui sitten vuonna 2008. Liedon Nuorisoseuralla on tullut lahjoituksena teatteritoiminnan yhteydessä vaatevarastoon sellaisia miesten ja naisten vaatteita, joita Liedon Vanhalinnan museo on halunnut lainata näyttelyitään varten. Liedossa järjestettiin ensimmäiset Liedon Teatteripäivät vuonna 2001 yhteistyössä Liedon kunnan ja Vapaan Sivistystoiminnan liiton kanssa. Neljännet koulutukselliset teatteripäivät nimeltä ”TeatteriTapaus Liedossa” pidettiin vuonna 2004 yhteistyössä Liedon kunnan ja Suomen harrastajateatteriliiton kanssa. Ensimmäisen kerran SHT:n valtakunnallisten koulutuspäivien järjestäjänä toimi nuorisoseura.
Liedon Nuorisoseura kokosi vuonna 2010 vielä kerran rivinsä ja järjesti Loukinaisten koululla nuorisoseurajärjestön kolmen maakunnan yhteiset lasten ja nuorten ”Kalkkareitten Kulttuurikeikka” -katselmuksen, johon viikonlopun aikana osallistui noin 200 lasta ja nuorta tanssin ja teatterin harrastajaa.