TARINOITA
HYVÄTTYLÄ
Katkon torpan julma muori Hyvättylässä
Ennen vanhaan sairaiden ja vanhusten hoitoon osallistui koko kylä. Jos oma perhe ei pystynyt huolehtimaan sairaasta omaisestaan, oli kylän taloilla velvollisuus ottaa heidät joksikin aikaa luokseen hoivattavaksi. Osa sairaista kiersi talosta toiseen pitkäänkin, eikä hoivavelvollisuuteen suhtauduttu aina suopeasti. Potilaat joutuivat toisinaan nukkumaan kylmissä ja vetoisissa paikoissa, vaikkapa ulko-oven vieressä.
Yliskulmalla kerrottiin eräästä tällaisesta potilaasta, Ruinu-Leenasta, joka aina valitti tuskiaan. Ruinu-Leena oli niin huonossa kunnossa, että renkien piti kantaa hänet loimeen käärittynä talosta toiseen. Liikanimi johtui siitä, kun matkalla rengit aina kolauttelivat Leena-parkaa huolimattomuuttaan ovenpieliin, niin Leena parahteli ja valitti. Kun tällaiset Ruinu-Leenat tulivat niin huonoon kuntoon, että kukaan ei enää huolinut heitä edes ovensuusänkyynsä, niin silloin heidät vietiin Katkon torppaan.
Katkon torppa sijaitsi muinoin Hämeentien varrella Jokilan taloa vastapäätä. Torppaa asutti yksinäinen nainen, joka työkseen hoiti sairaita ja vanhuksia. Kunta maksoi jokaisesta hoidettavasta kuukauden alussa korvauksen. Tämä Katkon muori tunnettiin pelottavana ja armottomana hahmona. Kerrottiin jopa, että Katkon torpassa potilaat kohtasivat ennenaikaisen kuoleman, kun muori heti kunnalta maksun saatuaan pisti heidät jääkylmään porstuaan.
Huhupuheet kiersivät ja joku kunnan isännistä päätti tutkia asiaa. Tuli ilmi, että Katkon torppaan viedyt sairaat ja vanhukset eivät koskaan selvinneet kuun alkua pitemmälle. Vieraillessaan torpassa isäntä oli kuullut jonkun vanhuksen valittavan ”älä vaa viä munt portoossee”. Muorin touhuja koetettiin estää, mutta pian muori kuitenkin sairastui itse ja houraili ennen kuolemaansa, että ”porstua on täynnä käärmeitä, älkkä päästäkä niit sisäl”. Muori sai lopulta rangaistuksen julmuudestaan kohdatessaan kammottavan ja houreisen lopun.
Heikkilän kaupassa Hyvättylässä 1900-luvun alkupuolella
Martta Jokinen (s.1894) toimi pitkään myyjänä Liedon kirkolla Heikkilän kaupassa. Samalla paikalla toimi jälkeenpäin Särvän kauppa, sitten lemmikkieläinten puoti. Miltei vastapäätä Hämeentien toisella puolella oli osuuskauppa, nykyään
vanhaintavarainkauppa. Alkuun henkilökuntaa oli vain Martta Jokinen ja rouva Heikkilä itse, mutta sota-aikana myyjiä oli rouvan lisäksi kolmekin: Leila Lehmusto Suopohjasta, Lummen Ritva, Forsellin kasvattitytär Kahlojalta ja eräs tyttö Tarvasjoeltakin.
Suuria pakkauksia
Tavara ei tullut kauppaan pienissä valmispakkauksissa kuten nykyään. Voi tuli alkuun viidenkymmenen kilon drittelissä, myöhemmin kahdenkymmenen kilon puulaatikossa. Myyjän tehtävänä oli paloitella, punnita ja pakata voi kilon, puolen kilon ja varttikilon pakkauksiin. Voi oli arvostettua tavaraa. Sota-aikana sitä sai vain kaksisataa, jopa vain viisikymmentä grammaa henkeä kohti. Moni vielä myi annoksensa kalliilla eteenpäin.
Alkuun palasokeri saatiin kauppaan keilanmuotoisena toppasokerina, josta sitten hakattiin asiakkaalle palasia. Sitten palasokeri tuli kahdenkymmenenviiden kilon säkeissä, hienosokeri sadan kilon. Niitten liikuttelemisessa oli myyjillä tekemistä. ”Oli se ko viiskymmment kilooki vei varaston parvekkeen rappusii ylös toiseen kerrokseen, ni se paino vähä paljo ja sit alas tuominen taas oli. Sit se pihamatka ain täytys kantaa. Ja paino ne saippualaatikotki aika paljon ja sikurilaatikot.” ”Ne oli paksui, paksuu lautaa ne laatikot. Rusinalaatikotkin ni ja niin piukkaa lyöty sinne ettei millään meinannu pois saara. Sekaherelmät oli semmosis laatikois.” Vehnäjauhosäkit saattoivat olla satakiloisia. Pyykkisuuda tuli myös tynnyreissä. Isoista pakkauksista asiakkaalle sitten punnittiin tarvittava määrä tavaraa.
Tavaroitten esillepano
Seinien nauloissa ”roikkus tommosii hevosten valjai ja ränkei ja luakkii ja tommost jottaan. Mut hevosen kengätki oli semmosis
suuris laatikois”. Seinähyllyillä oli nähtävissä astiat ja potat. Martta Jokinen muistaa hauskan tapauksen. Muuan mies kulki usein Hämeentietä vetäen pieniä kärryjä, joissa oli puupyörät. Koko hänen omaisuutensa oli niissä kärryissä. Päivänä muutamana mies poikkesi sisään, katseli hyllyjä, osoitti emalista yöastiaa ja sanoi, että hän tarvitsi pienen kattilan, kysyi: ”Mitäs tommoset kastrullit
maksaa?” Hinnan kuultuaan hän totesi: ”Kyl se sit on tyyris, onks siin kanttaka?” - Eipä ole kantta, ei, kun siihen pitää istua itse kanneksi, yritti myyjä vihjailla. Mies poistui kaupasta todeten, ettei hän niin tyyristä kastrullia osta, kun ei siinä kanttakaan ole.
Pumpulikankaita oli paljon ja pakat olivat raskaita nostella. Asiakas halusi tietenkin kaikki pakat alas hyllyltä katseltavakseen: ”kummost toi mahtaa tual olla, kummost toi mahtaa olla, kummost toi on, jos mää ottaisin tota.” Kun jokaikinen kangaspakka oli tiskillä, asiakas sanoi: ”Jos mää menen kattomaan tonne osuuskauppaan, jos siäl olis jottaan muuta lai.”
Kerran Martta Jokinen kaatui tikapuilta raskas flanellipakka sylissään ja hänen nilkkansa rusentui tikkaitten alle. ”Se oli pitkän aikaa paha. On se vähän paksumpi tost nilkast, se ryystötty semmoseks.” Joitakin naisten kesäleninkejä, kerrastoja ja sukkia oli myös tarjolla, enemmän kuitenkin miesten päällyspuseroita ja tuulitakkeja sekä lakkeja, kumisaappaita ja kumitossuja.
Tuoretavaran säilytys
Alkuun ei ollut jääkaappia. Alakerrassa oli sementtinen laari ja siinä jäitä. Voit oli siinä laatikoissaan. Myymättä jääneet lihat ja makkarat pantiin illalla suureen paperisäkkiin ja vietiin ulos jääkasaan, joka oli peitetty sahanpurulla sulamisen estämiseksi. Aamulla ne kaivettiin taas esiin. Tämä oli käytäntö kesällä, talvella riitti alakerran jäälaari.
Pullaa, lipeäkalaa ja mämmiä
Ennen sotia leivottiin Heikkilän kaupassa kahvileipä ja piparitkin itse. Ainakin kahdesti viikossa lämmitettiin aamulla iso uuni, ja siinä kypsennettiin vähintään 64 pullapitkoa. Kerrallaan uuniin mahtui viisitoista pitkoa. Hilda Kallio, Kaljon Hiltu, kuulu pitokokki Raukkalasta kävi auttamassa ja teki lisäksi munkkeja, korppuja ja siirappileipiä. Jokainen pitko punnittiin. Sen piti painaa neljäsataa grammaa. ”Ne punnittiin ain ja sit ne palmikoittiin neljäsäikeiseks.” Uunista vedetylle hiilustalle asetettiin suuri pata, ja siihen meni yhtaikaa kolmekymmentäneljä munkkia. Ne paistettiin samalla kun leivät kypsyivät uunissa. Siinä touhussa tarvittiin ammattitaitoa, ja Kaljon Hiltu kävi aina auttamassa, ellei hän ollut maailmalla pitoja valmistamassa.
Kaupassa leipominen loppui toisen maailmansodan alkaessa, kun vehnäjauhoja ei enää saatu. Hiivastakin oli kova pula. Kerran Martta sai Ylhäisten leipomosta kymmenen kiloa hiivaa, ja siitä jaettiin asiakkaille ihan pieniä paloja. Kaikki olivat ylen tyytyväisiä.
Joulun edellä kaupassa liotettiin aina lipeäkala valmiiksi asiakkaille. Se oli suosittua, mutta valmistusvaiheet olivat työläitä: ”Sitä täytys tehdä sit yömyöhään ja ehtookaudet ko tommosii ylimääräsii töitä täytys tehdä. Ettei siin mittää kyl kello oli ain kakstoist ennen ko nukkumaan kerkes.”
Pääsiäiseksi Heikkilän kaupassa valmistettiin mämmiä myytäväksi, joskus ihan tuohiropeessa, useimmiten sentään pahvisessa.
Rakas kahvi
Sota-ajan ja pulakauden ongelma oli sopivien kahvinkorvikkeen raaka-aineitten löytäminen. ”Toiset keittivät herneist ja laittivat
hernei siihen voikukkasejuuren joukkoon, se ei ollu mittää hyvää. Sit ko toises paikas oli taas vallan ruiskorviket ni sit sanottiin et onks täsä oikeen kaffeeki joukos.” Sitten kaupasta alkoi saada korviketta varttikilon pakkauksessa. Sitä sai ilman ostokorttia, ja tätä korviketta kehuttiin niin maukkaaksi, ettei oikeata kahvia enää kannattaisi ostaakaan.
Kun oikeaa kahvia sitten silloin tällöin saatiin, se oli raakakahvia ja annos oli parisataa grammaa. Raakakahvi tuli sekin kauppaan säkeissä, sitten tuli kahvi kauppaan paahdettuna ja lopulta varttikilon pusseissa. Santos oli laimeaa, Jaavan kahvi vahvempaa, pavutkin olivat isompia. Kauppaan tuli mylly, jossa asiakkaan kahvi jauhettiin. ”Mut ei ne paljoo raskinu sitä jauhattaa ku he tykkäs et se laimistuu niin paljo ku se on jauhettuu.” Jauhamisesta ei otettu maksua.
Karkit ja pikkupurtavat
Sota-ajan karkit olivat nimeltään piniminttejä, pieniä, mustia ja karvaita, mutta lapset tykkäsivät niistä. Pieni pinimenttiaski maksoi viisikymmentä penniä. Sodan jälkeen saatiin pikkupurtavaksi kuorellisia maapähkinöitä isoissa säkeissä. Myös niitä lapset söivät mielellään.
Kierrätystä
Kierrätystermiä ei tuolloin tunnettu, mutta mitään ei mennyt hukkaan. Puisista pakkauslaatikoista tuli hyvää polttopuuta. Kangassäkkien materiaali oli ”tommost paksuu liinaa taik semmost pellavakangast ja ihmiset tilas niit säkei ko ne laitti niist lakanii”. ”Sit pestiin mäntysuopal ja lipjäkivel ni kirjaimet pois niist, ni niist tuli aika kaunei paksui lakanii.”
Monet laittoivat säkeistä miesten paitoja, ja ”kerran mää tein semmosen klänninkin semmosest harvast säkist ja värjäsin tommoseks tiilenruskeaks ne säkit. Ja siit tehtiin semmonen kauhian levjä hame, mää menin häihi sen kans. Jokane ihmetteli et mistä sää tommost kankast olet saanu, ko noin pal nätti o. Ja se oli siit sokerisäkist tehty.”
Bensiini, sähkö, puhelin, petromaksi ja karbidilamppu
Iso bensasäiliö oli kaivettu maahan ja polttoaine pumpattiin asiakkaan tankkiin. Kerran tuli autolla kaksi nuorta miestä ja halusi bensiiniä. Toinen meni kauppaan sisälle, ja Martta pumppasi pyydetyt viisi litraa. Kaveri tuli ulos ja nuoret nousivatautoon. Martta kuuli, ettei bensaa ollutkaan maksettu. Hän sai talteen rekisterinumeron ja soitti Nuolemon emännälle, että pysäyttää sen ja sen auton. Tämä sai pojilta rahat. Omatoimisia ja ripeitä naisia.
Puhelin kaupassa oli välttämätön, mutta sähköä ei alkuun ollut, vaan sota-aikana oli petromaksilamput ja karbidilamput. Puhelimessa kyseltiin myös linja-autojen aikatauluja. Kyröstä ajoi Turkuun kaksi veljestä, Kalle ja Eemeli Heikkilä pari kertaa päivässä. Pitkänmatkanlinjoja tuli Helsingistä ja Somerolta. Aikataulut piti ulkomuistista tietää.
Puutarhatuotteita tukkuun
Kaupan yhteydessä oli myös hedelmäpuutarha, josta suven lopulla myytiin vadelmia ja viinimarjoja tukkuliikkeeseen. Samalla välitettiin tukkuun asiakkaittenkin puutarhatuotteita.
Posti kulkee kaupan kautta
Posti tuotiin kaupalle hevosella Liedon rautatieasemalta. Kuskina oli Heikkilä-niminen mies. Hänellä oli virka-ase, browninki vyöllään, ja hevosella aisassa suuri kello, niin että postin tulo kyllä kuultiin. Postisäkit tuotiin kauppaan, jossa myyjät osallistuivat postin lajitteluun. Meiltä postimies lähti Yliskulmalle ja jakoi sinne menevät tienvarren laatikoihin. Takaisin tullessaan hän otti menevän postin mukaansa ja vei asemalle. Kyydissä saattoi olla joku junalle meneväkin, kun asemalle ei muuten päässyt. Heikkilän tultua vanhaksi hänen tilalleen tuli Yliskulmalta Koskinen hevosensa kanssa samaan hommaan. Lakissa oli keltainen nauha ja torven
kuva virka-aseman merkkinä.
Itse kauppias Heikkilä hoiti postin kirjanpidon, mutta kyllä ”me vaan kaikkii muita asioi siin toimitettiin. Otettiin kirjei vastaan ja annettiin ja tommottii ja sit kirjatui kirjei ja kuittaukset ja semmoset”. Kaupassa alkoi olla ahdasta ja kovin kiireistä postin takia, ja kun isäntä Heikkilä kuoli, postin hoito siirtyi nykyisen Shellin paikkeille rakennettuun taloon Elli Alhon hoitoon. Sitten alkoi kulkea postiauto Turusta aamulla ja meni iltapäivällä takaisin.
Oli myös jalkaposteja, jotka kantoivat postia Heikkilästä eteenpäin. Yksi heistä oli Akseli Hietarinta. Hän kantoi postit Kurkelaan, Ankalle, Pettisiin ja ”joka paikkaan”. Hän kulki pyörällä ja haki postit joka päivä Liedon asemalta.
Kauppa oli siis 1900-luvun alkukymmenillä monenlaisen toiminnan keskus. Myymäläapulaisen työ oli fyysisestikin raskasta, sillä ennen kuin tavara oli punnittuna, pussissa tai paketissa tiskillä asiakkaan edessä, oli tarvittu paljon työtä.
KASKALA
Kotina torppa linnavuoren kupeessa Kaskalassa
Seija ja Seppo asustavat Seijan isoisän rakentamaa taloa Kaskalassa metsän keskellä heinäpellon reunassa. Punaisen talon eteläpuolella on hyvin hoidettu kasvimaa sekä lukuisia marjapensaita ja omenapuita. Toisella puolen kohoaa muinaismuistoalue Kaskalan Linnavuori.
Seija perheensä kanssa perheen pellolla heinätöissä.
Talon on rakentanut Seijan isoisä Frans. Talo oli alunperin Isotalon kantatilasta lohkottu torppa, jonka talon renki Frans osti. Torppa seisoi keskellä Isotalon peltoja ja talon isäntä käski siirtää sen kauemmaksi metsän viereen. Frans purki talon ja rakensi hirsistä uuden tuvan nykyiselle paikalle vuonna 1927. Seija muutti Nummilaan vanhempiensa kanssa kolmevuotiaana vuonna 1951. Isoäiti asui samaa taloa, isoisä oli silloin jo kuollut. Seija ei kovinkaan paljoa tiedä isovanhempiensa elämästä ja harmittelee nyt, ettei nuorena tullut siitä kyselleeksi.
Perunoita ja ruskeaa kastiketta
Seijan perheessä oli kolme lasta ja Raakel-äiti oli alkuun kotona. Elämä oli köyhää, ruoaksi syötiin usein pelkkiä perunoita ja ruskeaa kastiketta. Lasten vartuttua äiti meni töihin Reitalan mattokutomoon. Kun perhe hieman vaurastui, Seija muistaa, että sitä juhlittiin lauantaisin syömällä marsipaanista tehtyä käpykakkua. Seija kävi koulua kirkonkylällä, silloin koulu sijaitsi Kunnantuvassa. Matkaa kertyi lähes viisi kilometriä, joka taitettiin jalan tai suksilla. Nykyisin kerrostalojen ympäröimä Karjatie oli pelkkä polku. Jos keli oli huono, Seija saattoi jäädä yöksi tätinsä tai koulukavereittensa luo. Kaupassa käytiin Hämeentiellä Särvän kaupassa tai osuuskaupassa. Välillä oli melkoista taiteilua kuljettaa viiden litran maitotonkkaa pyöränsarvessa.
Väljän valinta
Väljäntiellä parin kilometrin päässä Seijan ja Sepon kodista sijaitsi kunnan kaatopaikka, jota kutsuttiin Väljän valinnaksi. Miehet kävivät kilpaa tonkimassa sieltä kaikkea käyttökelpoista. Seijan äidille löytyi kelpoja matonkuteita ja isä Oiva keräsi kaikkea mahdollista ikkunanpokista ja rakennustarvikkeista työkaluihin ja tynnyreihin. Taloa remontoitiin tämän tästä kaatopaikan tarvikkeilla, olivat ne sitten kestäviä tai edes kovin sopivia. Kaikenlaisella metalliromulla ei aina ollut edes heti käyttöä, joten Oiva keräsi sitä pihamaalle erilaisten suojien alle. Tavaraa on kaivettu ylös maasta vuosikymmeniä myöhemmin. Enää kaatopaikka ei sijaitse Väljäntiellä.
Avuliasta ja yhteisöllistä menoa
Seijan ollessa nuori elämä oli yhteisöllistä. Kylän miehet kokoontuivat tämän tästä Nummilaan juttelemaan kaikenmaailman asioista ja perheen äiti keitti kahvia ja tarjosi leipomaansa pullaa. Isä oli avulias auttamaan, remontoi autoja, traktoreita ja muita koneita, sekä keksi kaikkea uutta.
Avuliasta oli myös alueen postinjako. Akseli Hietarinta kuljetti postia virkansa puolesta Isotalon ja Mäkitalon vieressä olevaan yhteislaatikkoon. Sieltä sitten ensimmäinen laatikolla kävijä otti myös lähinaapurien postin mukaansa ja vei seuraavaan postilaatikkoon. Näin posti saattoi kulkea kyläläisten avustuksella omaan postilaatikkoon saakka.
Nummilassa Raakel-äiti on pitänyt pyhäkoulua ja piharakennuksessa on sijainnut partiokolo, jossa Liedon Eränkävijöiden ensimmäinen vartio alkuun kokoontui.
Kaskalan kylässä aloitettiin inkeriläisten auttamisprojekti 1980-luvulla. Kylän miehet keräsivät vaatteita ja huonekaluja Eskelinin talon pihalle ja kuljettivat ne seurakunnan avustuksella Hatsinaan. Joskus inkeriläisiä tuli myös käymään Liedossa ja Seijan perhe majoitti heitä. Ei väliä vaikka vanhemmat olisivat olleet vieraiden saapuessa jo nukkumassa, pöydälle oli jätetty ruokaa ja vuoteet oli pedattu.
Kohtaaminen Ylivieskassa päätyi Kaskalaan
Seija ja Seppo tapasivat toisensa Ylivieskassa. Alkujaan Kainuusta kotoisin oleva Seppo oli opiskelemassa nuorisotyön ohjaajaksi ja Seija kodinhoitajaksi. Seija ihasteli Sepon trumpetinsoittoa, jota kävi mieluusti kuuntelemassa. Häitä vietettiin vuonna 1974.
Omaa kotia aseteltiin Enontekijältä Savitaipaleelle, mutta päädyttiin Lietoon ja Seijan kotitilalle. Seppo teki päivätyönsä Liedon seurakunnan nuoriso-ohjaajana ja partiolaisryhmien vetäjänä lähes 35 vuoden ajan. Nykyisin eläkkeellä olevan miehen meno on yhä kiireistä, sillä ammattimaisena puuseppänä hän remontoi veljensä kanssa tupia kuntoon. Musiikki kuuluu edelleen vahvasti elämään, jopa niin tiiviisti, että mies soittaa trumpettia neljässä eri soittokunnassa.
Linnavuoren vieressä
Pariskunnan talo on vain parin sadan metrin päästä Kaskalan linnavuoresta, joka on rauhoitettu muinaismuistolailla. Sieltä on löydetty kivimuurin perusta, joka saattaa liittyä muinaiseen puolustusjärjestelmään. Kun Seija ja Seppo uusivat talonsa ulkoseinät, kunnasta edellytettiin/suositeltiin, että laudoituksen pitää olla ripalautaa ja jopa ikkunan muotoon puututtiin. Seppo totesi virkamiehelle, että aikaisempi isäntä oli hakenut ikkunapuitteet kaatopaikalta, joten parempaa oli tulossa. Sakokaivoa tehdessä kunnasta varoitettiin, ettei kaivinkoneella saa rikkoa mahdollisia muinaismuistoja. Kaskala on ollut asuttu jo esihistoriallisella ajalla.
Linnavuorelle on aina silloin tällöin kiipeämässä kulkijoita, vanha muinaismuisto kiinnostaa. Ongelma on, ettei alueelle vie enää yleistä tietä. Aiemmin polku kulki läheisestä metsästä, mutta hakkuut ovat vieneet polun. Nyt kulkijat päätyvät Google Mapsin avulla Seijan ja Sepon pihaan ja haluavat kiivetä sieltä lähtevää polkua ylös. Yleistä kulkureittiä ei pariskunta pihaltaan halua, mutta eivät ole kulkijoita poiskaan kääntäneet.
Seija ja Seppo viihtyvät erinomaisesti omassa rauhassaan, lähimpään naapuriin on puolisen kilometriä. Seija on kiinnittynyt sen verran vahvasti omaan kotitilaansa, että lupaa lähteä sieltä vain jalat edellä.
Seija ja Seppo koiransa kanssa.
KARVALA
Kylän elämä on muuttunut
Karvalan kylän tarinoita 1900-luvulta
​
Karvalan kylän maisemia
Karvalan Ylitalon vanha emäntä seisoi ikkunan ääressä ja katseli yli peltojen maisemia.
Ylitalon rakennukset sijaitsivat mäen päällä, selvästi muuta maastoa korkeammalla. Näkymät olivat erinomaiset moneen suuntaan, Savijoen uoman kummallekin puolelle. Pohjoisen suunnassa näkymä ulottui yli peltoaukeiden ja Jokilan Nuolemon perukoille asti. Maisemassa mutkitteli Turusta Hämeenlinnaan vievä maantie, Hämeen Härkätie. Itään päin avautui laajasti Pettisten kylää, sen takana siinsi Raukkalan taloja. Mäeltä oli näkymät myös Laitioon, Lintulaan, Viikan kartanoon ja Taatilaan suuntaan. Pettisten kylässä taloja talousrakennuksineen oli useampia: joenuoman vasemmalla puolella Ylitalosta katsoen olivat Mikolan ja Prusilan talot, toisella puolen Savijokea Penttilä joentöyräällä, ylempänä Lamppulan kaksi taloa, Pettisten mäellä Puustelli ja Pinomäellä Ylitalo ja Alitalo. Karvalakin oli kylä, vaikka siellä oli vain kaksi taloa: Ylitalo ja Alitalo. Taatila ja Viikka olivat yksinäistaloja.
Karvala sijaitsi hyvällä paikalla Hämeen Härkätiehenkin nähden. Lähellä, mutta kuitenkin omassa rauhassaan valtatien liikenteeltä. Tiellä näkyi silloin tällöin kulkijoita hevosvetoisine kärryineen, talvella rekineen, ja jotkut taittivat matkaa jalan.
Maisemalla oli monet kasvot vuodenaikojen ja säiden mukaan. Siihen ei koskaan kyllästynyt.
​
Kyläänkutsu
Päivän suurimmat askareet oli tehty, lehmät lypsetty, työväki saanut päivällisen, tiskit tiskattu. Kesäinen päivä oli ollut lämmin. Savijoen rannalla näkyi olevan lapsia uimassa. Neljä hevosta oli laitumella ja lampaat näykkivät ruohoa. Emännän katse siirtyi mäkeä alaspäin Pettisten Prusilan taloa kohti. Talot olivat vastakkain, ja Prusilan emännän kanssa oltiin ylimmäisiä ystäviä ja tavattiin vaihtaa kuulumisia niin usein kun päivän kiireiltä ehdittiin. Prusilan salin ikkuna näytti olevan auki. Pieni tuulenvire heilutti verhon kulmaa ikkunan raossa, mutta kas, siellä roikkui myös pyyheliina. Pyyheliina ikkunassa oli kyläänkutsun merkki. Näin emännät olivat sopineet keskenään puolin ja toisin, kun kahvihammasta kolotti ja kaipasi rupatteluseuraa, laitettiin pyyheliina viestiksi. Vuoroin kylässä käytiin.
Avioliiton solmiminen 1920-luvulla
Karvalan kylän tarinoita 1900-luvulta
​
Siniset silmät ja kihara tukka
Jokilan lehmät käyskentelivät aamukasteisella laitumella. Aamulypsy oli juuri tehty, ja maitokannut täyttyneet. Jokilan tytär Tyyne odotti hieman jännittyneenä maidonhakijoita. Aamuauringon sarastaessa Prusilan kukko kiekui kovalla äänellään, komensi kanalaumaansa. Sää oli tyyni, ja ääni kuului hyvin peltojen yli. Tyyneä vähän jännitti, olisiko Oskari tänään mukana kuskausvuorossa. Maito ajettiin Turkuun, ja useampi talo toimitti kuljetuksen kukin omalla vuorollaan.
Tyyne oli tavannut Oskarin kiertokoulussa Karvalan Ylitalossa. Kiertokoulua pidettiin vuorotellen eri taloissa muutama viikko kerrallaan. Oskari oli Ylitalon poika, joka erottui heti muista. Hänellä oli siniset silmät ja kiharainen tukka. Kirkossakin oli joskus tavattu, ja nähty toisiaan peltojen yli. Lopulta maidonhakijat tulivat, ja sieltähän Oskari hyppäsi kärryiltä nostamaan kannuja matkaan. Kevyesti näytti kannu kerrallaan nousevan. Mielellään Oskarikin Tyyneä tapasi, ja kävipä mielessä ajatus, josko Tyynestä tulisi hänelle emäntä taloon.
Häät Jokilassa vuonna 1927
​
Jokilan taloa koristeltiin juhlakuntoon syyskuussa 1927. Tulossa olivat talon tyttären Tyynen ja Oskari Ylitalon vihkiäiset ja hääjuhla. Kallion Hiltu oli pyydetty valmistamaan juhlien tarjottavat. Hiltu hääri hellan vieressä, valmisti tottuneesti laatikot, petkelellä naputtaen suuret määrän sallattia ja monta muuta pitopöytään kuuluva ruokalajia. Riisipuuro, makea soppa ja luumukiisseli kuuluivat myös välttämättömänä osana pöydän antimiin. Runsaasti piti olla kaikkea, sillä vieraitakin tuli paljon.
Kirkkoherra Vihervaara, melkein naapurissa sijaitsevasta Pappilasta, tuli paikan päälle Jokilan taloon. Isoissa taloissa vihkiseremonia oli siihen aikaan tapana suorittaa morsiamen kotona. Häät olivat koko kylän yhteinen juhla, ja juhlat kestivät kaksi päivää. Häiden jälkeen nuorikko suuntasi muuttokuormansa Karvalan Ylitaloa kohti. Matka Hämeen Härkätietä ei ollut pitkä, ja olihan hän jo talossa käynytkin monta kertaa kiertokouluaikoina, kun koulua oli aina keväisin pidetty Ylitalossa.
sallatti=rosolli
nuorikko= vasta vihitty vaimo
Ylitalon historiaa
Karvalan kylän tarinoita 1900-luvulta
​
Oskari Ylitalolle tila oli siirtynyt vuonna 1922. Sitä ennen tila oli ollut suvun hallussa jo viiden sukupolven ajan 1700 -luvulta alkaen. Maata oli raivattu Savijokeen viettävän mutkaisen uoman varrelle, osa pelloista ulottui kapeana kiilana Suopohjan niityille. Kotipeltoa oli kymmenkunta hehtaaria, muut peltoalueet sijaitsivat hajallaan.
Tilalla oli maata 35 hehtaaria ja saman verran metsää vuonna 1927. Tyynen tullessa taloon navetassa oli 12 lypsävää, ja lisäksi mullikkapihatoksi kutsutussa navetan osassa oli nuoria hiehoja, mullikoita. Hevostallissa oli neljä hevosta. Pelloilla viljeltiin eri viljalajeja: ruista, vehnää, kauraa, ohraa. Peltosarkansa tarvitsi myös perunan, lantun ja juurikasvien viljely ja pellava.
Viisi vuotta oli vierähtänyt Oskarin isännöidessä tilaa yksin. Apuna oli alkuvuosina ollut pari työmiestä ja palvelijaa. Tyyne oli maatalon tyttärenä osallistunut kotonaan töihin lapsesta asti. Kansanopistossa opituista ruoanlaitto-, käsityö- ja muista taidoista oli varmaan myös hyötyä, kun vasta 24-vuotias nuoriemäntä tarttui töihin. Vanha emännän taidot ja kokemus olivat arvokkaana apuna. Perhe kasvoi, kaiken kaikkiaan Tyynelle ja Oskarille syntyi 11 tervettä lasta. Kun lapset varttuivat, he osallistuivat töihin ja hoitivat koulusta tultuaan pienempiään ja osallistuivat askareisiin. Vähitellen palvelijoitakaan ei enää tarvittu.
Karvalan Ylitalo.
Joulunviettoa Karvalassa 1920-1930-luvulla
Joulukirkko
​
Joulupäivän aamuna varhain kello viiden aikaan Karvalan Ylitalon pihassa valjastettiin hevosia rekien eteen. Oli joulukirkkoon lähdön aika. Tallista oli talutettu kaksi hevosta, hyvät ravurit, matkaa tekemään. Mäelle kuului lähenevää aisakellojen helinää Viikan sillan paikkeilta. Viikan kartanon väki siellä taisi jo olla matkalla. Kirkkoon oli hyvä ennättää ajoissa, sillä joulukirkkoon tultiin melkein joka talosta ympäri pitäjää, ja kirkon vieri kävi ahtaaksi hevosten ja rekien määrästä. Nyt oli jo Ylitalonkin väki pakkautunut kahteen rekeen isolla joukolla vällyjen alle ja valmiina matkaan. Kulkusten helinä soi korvissa, kun rekiseurue körötteli kirkkoa kohti kirpeässä pakkassäässä. Tienvarren talojen ikkunoilla paloi kaksi kynttilää. Olipa talo suuri tai pieni, varhain joulupäivän aamuna sytytettiin kynttilät ilahduttamaan aikaisia kirkkoon kiiruhtavia. Reessä Tyyne hauskuutti matkalaisia isältään kuulemalla tarinalla erityisen varhaisesta kirkkoon menosta: "Kaurinkosken takakulmilt joku perhe oli lähteny ja ihmetelly ku ei yhtää tiänviäres valoi ollu ja ku kerkesivät kirkkoo ni kello oli vast kahren paikoil. Pääsivät sisäl sentää sit. Arvailtiin, että olikohan talossa kelloa lainkaan, kun niin aikaisin olivat matkaan lähteneet?"
Kirkonkellot kumahtelivat tapulissa kutsuen jumalapalvelukseen. Pyhän Pietarin kirkon kiviaidan vieri oli jo täyttynyt hevosvaljakoista ahtauteen saakka. Ohjastajat jäivät etsimään kiinnityspaikkaa, kun muut jo kiiruhtavat sisälle. Kun paikka vihdoin löytyi, oli hevosille vielä laitettava vällyt selkään lämmikkeeksi. Pakkasen purressa hevoset oli peiteltävä hyvin. Kirkko oli jo täynnä väkeä aina parvia myöden. Kivikirkossa oli kylmää, vaikka suntio oli läpi yön pitänyt tulta isossa rautakamiinassa ja lämmittänyt tilaa. Lämpimämpi se jo sentään oli kuin ennen vanhaan, kun kirkossa ei ollut minkäänlaista lämmitystä, ja olihan kirkkokansalla kuitenkin turkkinsa ja takkinsa päällään.
Hienot kattokruunut valaisivat kirkon, kynttilät lepattivat alttarilla. Kirkossa oli juhlallisen kaunista. Joulun sanoma valtasi mielet, veisattiin jouluvirsiä, pappi saarnasi. Joulunalusajan kiireet unohtuivat ja mieli rauhoittui.
Kun kirkonmenot olivat ohi, kiiruhtivat rekiajurit ulos hevosten luo ja kääntelivät valjakkojaan hevospaljouden keskellä hevosten hirnahdellessa. Kirkkokansaan tuli eloa, kun kukin etsiytyi omaan rekeensä ja päästiin kotimatkalle. Valjakkojonoja kulki joka ilmansuuntaan pois kirkolta, kulkusten helinä soi korvissa taukoamatta. Ylitalolaisilla matka ei ollut pitkä, ja kotimäelle kivuttiin vauhdikkaasti. Siinä pakkaslumi pöllysi, sillä joulukirkosta tavattiin aina ajaa kilpaa kotiinpäin.
Lämmin tupa kutsui, ja oli kirkkokahvien aika. Pöydälle katettiin eri sortin kahvileipiä, isossa korissa oli monta pullapoikaa ja -tyttöä, lapsille leivotut. Niiden silminä, suuna ja napituksena oli rusinoita. Joulukuusen kynttilät sytytettiin. Pienet kynttilänliekit koristivat kuusta. Kun kahvit oli juotu, sammutettiin kynttilät jokainen erikseen puhaltamalla. Lapsille luvattiin, että kynttilät sytytettäisiin taas illalla. Joulukuusi alkoi olla jo useassa kodissa. Tyynen ja Oskarin lapsuuden aikana se vielä oli harvinainen.
Hirsiseinäisessä tallissa olevat kaksi hevosta höristelivät korviaan, kun kirkkomatkan tehneet ravurit palasivat tallin suojaan omiin pilttuisiinsa. Valjaat ripustettiin tallin seinälle ja isäntä taittoi ruisleivästä kullekin hevoselle reilut palat joulun kunniaksi.
Joulupäivä
​
Joulupäivänä kaikki olivat omissa oloissaan. Joulupäivä oli toinen kalenterivuoden päivistä, jolloin kylään ei ollut sopivaa mennä. Jos joku sellaisen erheen teki, uhkailtiin ”sikapihattoon” laittamisella. Joulupäivänä oli hyvä nauttia pöydän antimista ja levätä. Varhainen herääminen varmaan myös väsytti.
Joulukiireet olivat takana. Viikkojen ajan oli valmisteltu pitkät päivät jouluruokia, leivottu, vispattu, tehty joulukaljaa ja kuurattu. Rukit ja kangaspuut oli viety pois tuvasta aittaan joulun ajaksi. Syksyn mittaan iltaisin kehrätyt lankavyyhdit oli otettu alas roikkumasta tuvan katosta ja tilalle ripustettu kullankeltaisista oljista kootut isot olkihimmelit. Pöydän antimia oli valmistettu runsaasti, pitihän syötävää riittää useaksi päiväksi isolle väelle ja vieraillekin. Kahdeksantoista leivän uuniin sentään mahtui paljon, ja pitikin, sillä Tyynellä ja Oskarilla oli iso perhe.
Tapaninpäivä
Tapaninpäivänä sitten jo vierailtiin, useimmiten sukulaisissa. Tyyne kutsui vieraita mielellään niin jouluna kuin muulloinkin. Joissakin taloissa levitettiin vielä olkia lattialle. Kun Ylitaloon tuli jouluvieraita Turusta, haettiin heilläkin vielä pari olkilyhdettä tupaan ja levitettiin lattialle vieraiden viihdykkeeksi. Oljissa oli tapana leikkiä joululeikkejä – myllätä, kuten Oskari sanoi.
Vieraille oli tarjolla runsaasti jouluherkkuja: kinkkua, laatikoita, sallattia, leipomuksia, palan painikkeeksi kotikaljaa ja muutakin sorttia. Lapsille oli tehty erikseen pieniä leipomuksia syöjien mukaan. Pikkumakkaroitakin oli tarjolla lapsille. Tapanina tavattiin myös kulkea laulamassa naapuritaloissa. Miehille piti tarjota kurkun selvittämiseksi ryyppy. Kun riittävän monta lauluryyppyä oli kulautettu alas kurkusta, saattoi joku käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tehdä konnuuksia. Tarina kertoo, että yhden miehen lasiin oli kaadettu etikkaa ryypyn sijaan.
Joulupukkien aika tammikuussa
​
Uudenvuoden vaihtuessa alkoi joulupukkien aika, joka kesti tammikuun kolmanteentoista päivään asti. Pukkeja kokoontui tavallisesti suuri joukko, joskus parikymmentäkin. Vaatetusta oli jos jonkinlaista, ja naamareilla tai nokeamalla yritettiin peittää kasvot, jotta ei tunnistettaisi. Pukit vierailivat iltaisin kylän taloissa. Pukkijoukkoon yritettiin saada mukaan nuori pariskunta, morsian ja sulhanen. Talosta taloon kuljettiin kyläilemässä. Pukkijoukko ei halunnut olla kuivin suin, ja he kerjäsivätkin joulukaljaa juodakseen. Joissakin taloissa viihdyttiin pidempään ja pistettiinpä lopuksi vielä tanssiksi.
KEPPOLA
Liedon vanhimpia rakennuksia Keppolassa
Keppolan erikoinen aitta
​
Keppolaan tilaan kuuluu yli 210 vuotta vanha rapattu tiilinen aitta. Rakennus on ehkä Liedon vanhin kivirakennus kirkon jälkeen. Sen on tiettävästi rakentanut August Wilhelm Kropp. Aitan pohjoisseinässä lukee 1807 ja nimikirjaimet AWK.
Kropp omisti Keppolan tilan, vaikkei siellä itse asunutkaan. August Kropp oli turkkuri ja tukkukauppias. Aitta on saatettu rakentaa alunperin turkisvarastoksi. August Kropp ja hänen puolisonsa Catharina saivat kaikkiaan kahdeksan lasta. Vanhemmat kuolivat 1820-luvulla keuhkotautiin 54-vuotiaina.
Keppolan aitta.
KURKELA
Riita Kurkelan sillan rakentamisesta
Kurkelan silta rakennettiin vuonna 1904. Sitä ennen joki ylitettiin lautalla. Sillan rakentaminen ja siihen liittyvät kustannukset olivat pitäjässä ilmeisesti kuitenkin riidan aiheena. Riita-asiaa puitiin sanomalehdissä asti: esimerkiksi Uusi Aura-sanomalehdessä sillan rakentamista kommentoitiin muutamaankin otteeseen lehden yleisönosastopalstalla.
17.2.1904 otsikolla ”Kirje Liedosta”-kirjoituksessa avataan sillan rakentamiseen liittyvän riidan syitä. Kirjoittajan mukaan ainakin lehden lukijat tietävät, että sillan rakentamisen ”kustannusjuttu”oli ollut kauan riidanalaisena asiana ”pitäjien isien” kesken, ja tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että lakiinkin oli pitänyt vedota. Kirjoittajan mukaan riidan aihe johtui siitä, että kukin kulmalainen katsoi vain omaa etuaan ja tahtoi sillan rakennettavaksi itselleen edullisimmalle paikalle. Ja niin olisi yhteen aikaan pitänyt
rakentaa jo kolme siltaa. Kirjoittaja ei usko, että kukaan olisi tosissaan ehdottanut kolmen sillan rakentamista, kun yhdenkin rakentaminen kävisi taloudellisesti raskaaksi. Ja niin riita lopulta ratkesi, ja silta päätettiin rakentaa juuri Kurkelan kylän kohdalle.
Siltaa kommentoi nimimerkki ”Kuntalainen” saman sanomalehden samalla palstalla muutama kuukausi myöhemmin:
”- - Myöskään ei Kurkelan kylän kohdalla enään ole tarvis Auran yli lautalla kulkea, sillä tuo kauan kaivattu silta on jo valmiina, kauan kestänyt riita-asia on ratkaistu ja sitten vielä niin loistavasti. Ei siis haittaa teiden suhteen, vaikka vähän sateleekin. - -”
Lähteet:
Uusi Aura, ”Kirje Liedosta”, 17.02.1904 NO 39
Uusi Aura, ”Kirje Liedosta”, 10.05.1904 107 B
KÄRPIJOKI
Kärpijoella asuu Kärpijoen suuri suku
Kärpijoella on nykyään reilut 20 taloa, joissa yli puolessa asuu Kärpijoen sukua. Kärpijoen vanhan rustitilan suku alkoi Frans Heikistä, joka muutti Iso-Vankiosta Kärpijoen tilalle ensimmäisen vaimonsa kotitaloon vuonna 1903 ja muutti sukunimensä perinteen mukaisesti Kärpijoeksi. Frans ja Aleksandra saivat neljä lasta, mutta kohtalo oli surullinen, sillä vaimo ja molemmat tytöt kuolivat varhain. Uuden puolisonsa Hilman kanssa Fransille syntyi vielä viisi lasta. Näistä Matti jäi vaimonsa Liisan kanssa pitämään maatilaa. Heidän viidestä lapsestaan Kärpijoella asuvat yhä Risto ja Reijo Kärpijoki sekä Pirkko Salminen. Muutkin lapset ovat jääneet Lietoon ja lähikuntaan viljelijöiksi.
Kärpijoen tilalla oli 1960-luvulla peltojen lisäksi sikoja, lehmiä, lampaita, kanoja ja hevosia. Lapset osallistuivat talon kaikkiin töihin, harvensivat sokerijuurikkaita, istuttivat perunoita ja nostivat heinää seipäille. Perunannostopäivänä tuli naapureitakin apuun. Mukavana muistona Pirkko Salmiselle ja Risto Kärpijoelle on jäänyt mieleen työn lomassa yhteiset kahvihetket, jolloin äidin sekaleipä maistui makoisalta.
Liisa-äiti lypsi lehmät aamuin illoin. Maitoauto kuljetti maidon Valion meijeriin. Suuret jääpalat tuotiin kuorma-autolla ja säilytettiin sahanpurun alla. Niillä saatiin maito pysymään kylmänä. Jääpalat eivät kesäkuumallakin sulaneet.
Pirkko oli mukana 4H-kerhossa ja viljeli omaa kerhopalstaa kotona. Siinä kasvoi porkkanaa, lanttua ja punajuurta. Hyvin hoidetusta palstasta ja harvennuskilpailuista sai palkinnoksi hopealusikan. Kisat olivat Pirkosta hauskoja ja lusikoita kertyi useampikin.
Risto hyppäsi serkusten kanssa seivästä, heitti kotipellolla keihästä, krossaili pyörillä ja myöhemmin mopoilla. Talvella hiihdettiin kouluun suksilla. Joka vuosi tehtiin myös hyppyrimäki Savijoen rantaan. Pientä nahistelua oli littoislaisten ja asemanseutulaisten kanssa, muttei mitään sen suurempaa.
Pirkko kävi nuorena ahkerasti Liedon Parman järjestämissä yleisurheilu- ja hiihtokilpailuissa. Talvisaikaan kansakoulun johtajaopettaja Lauri Rajamäki soitti viikolla, että sunnuntaina olisi taas hiihtokisat tiedossa. Sinne lähti autolastillinen nuoria. Mitään valmennusta ei 1960-luvulla ollut. Välinehuoltoa sen sijaan tarjottiin, sillä suksia tervattiin kisapaikalla. Muutama kärpijokilainen on pärjännyt isoimmissakin kisoissa. Sisarusten serkuista Jukka Kärpijoki menestyi mäkihypyssä ja Viljo Kärpijoki painissa.
Lapsuudessa oltiin usein tekemisissä naapureiden kanssa, kyläiltiin puolin ja toisin. Tädit tulivat kutsumattakin omia aikojaan kylään. Lapsista se oli mukavaa. Ovia ei koskaan pidetty lukossa päiväsaikaan. Jos iäkkäämpiä naapureita ei näkynyt vähään aikaan, kävivät vanhemmat koputtelemassa oven takana. Liisa-äiti piti pyhäkoulua parillekymmenelle lapselle 1950-1960-lukujen taitteessa. - Pyhäkoulussa äiti käytti samettipäällysteisiä Raamatun henkilöistä tehtyjä paperinukkeja kertomusten havainnollistamiseksi. Niistä on jäänyt erityisesti mieleen niiden kauneus ja pehmeys. Kuvat on sittemmin lahjoitettu seurakunnalle. Toivottavasti niitä osataan arvostaa, Pirkko toivoo.
Kärpijoen kylässä kiersi kaupustelijoita pyörällä. Suuret matkalaukut olivat täynnä käyttötavaraa ja vaatteita. Pitkäaikainen postiljooni Martta Peltola polki postin talojen postilaatikkoon, oli vuodenaika tai ilma mikä tahansa. Hänellä oli iso, musta läpällinen salkku polkupyörän edessä ja takana. Jouluisin suurin osa muisti häntä jonkinlaisella lahjalla, esim. kahvipaketilla.
Pienessä kylässä ei ole ollut omia palveluita, kirkonkylässä käytiin kaupassa ja pankissa sekä toimitettiin muutkin asiat. Turkuun asti pääsi harvoin. Vanhimpien lasten opintie alkoi Kirkonkulman kansakoululta.
Pitkät perinteet luovat merkitystä
Kun Kärpijoen sisarusten vanhemmat ikääntyivät, tehtiin tilalla sukupolvenvaihdos. Pellot siirtyivät Riston omistukseen ja hän jatkoi niiden viljelyä vaimonsa Marketan kanssa. Samassa yhteydessä muille sisaruksille lohkottiin omat määräalat, joihin lapsista kolme on rakentanut oman kotinsa. Isän kuoleman jälkeen Liisa-äiti asui maatitilalla vielä kymmenisen vuotta leskenä vuoteen 2007 saakka. Jouluisin kokoonnuttiin jouluaterialle ja myöhemmin kahville. Perinteet jatkuvat edelleen sisarusten kesken.
Suvun pitkien juurien kautta Pirkko ja Risto ovat ylpeitä siitä, että asuvat Kärpijoella. Risto kokee kuuluvansa erityisesti maanviljelyn kautta kylään, jossa hänen esivanhempansa ovat viljelleet maata yli 120 vuotta ja perinne jatkuu yhä. Peltoja viljelee nykyisin Riston ja Marketan poika Antti vaimonsa Elisa Nurmion kanssa, jotka hekin asuvat Kärpijoella. Pirkolle merkityksellistä on, että hän on lähtöisin perinteikkäältä Kärpijoen tilalta. Nykyään tila on uudella omistajalla.
Identiteetti on suvun perinnössä
​
Riston puoliso Marketta Kärpijoki on kotoisin Littoisista. Aluksi hänestä oli vaikea muuttaa Kärpijoelle, sillä tehdasmiljöössä syntynyt ja kasvanut Marketta piti Kärpijokea lähes korpena, jossa ihmiset olivat vaitonaisia ja josta puuttui niin järvi kuin urheilukenttä. Littoinen oli muutenkin niin erilainen kuin muu Lieto.
Neljässäkymmenessä vuodessa Markettakin on kotiutunut Kärpijoelle ja tietää Kärpijoen suvusta jo enemmän kuin miehensä. Tutustuttaakseen kärpijokilaisia toisiinsa Marketta kutsui kerran kaikki Kärpijoentiellä asuvat heille glögille. Kylään on muuttanut myös uutta väkeä, kun vanhemmat ovat siirtyneet lähemmäksi keskustan palveluja.
- Haluaisin vaalia enemmänkin yhteisöllisyyttä, mutta iän myötä sitä on tullut saamattomaksi, hän harmittelee.
​Pirkko Salminen ja Risto Kärpijoki eivät koe kovin suurta merkitystä Liedon eri kylien rajoilla. Kärpijoki on sen verran pieni kylä ja lähellä keskustaa, ettei varsinaista kyläidentiteettiä ole syntynyt. Kylässä ei ole sen enempää kauppaa kuin asukasyhdistystä. Sellaista joskus puuhattiin, mutta sitten se jäi. Sisaruksille Kärpijoen identiteetti onkin ennen kaikkea suvun perinnössä.
Kärpijoen tilan uusi elämä
Kun suvun äidistä Liisa Kärpijoesta aika jätti, lapsilla oli ollut jo niin pitkään omat talonsa, ettei kukaan sisaruksista halunnut muuttaa enää vanhaan kotitaloon. Kärpijoen näyttävä satavuotias päärakennus pihapiireineen laitettiin myyntiin ja se ostettiin ennen ensimmäistä näyttöä. Jari ja Kaisa Salminen tunnustautuivat perinnerakentajiksi ja halusivat kunnostaa rapistumaan päässeet rakennukset arvoiseensa kuntoon. He ovatkin pitäneet lupauksensa ja perheen kasvaessa rakennuksia on remontoitu monenlaisesti.
Pirkko Salminen ja Risto Kärpijoki ovat kovin iloisia siitä, että vanha kotitalo pihapiireineen on taas kauniisti laitettu. Sen ohi tulee kuljettua lähes päivittäin. Kylään on muuttanut myös uusia asukkaita, kun tontteja on tullut myyntiin.
Kärpijoen mylly ja siellä ollut saha on kuulunut myös sukuun. Riston ja Pirkon tädin mies Toivo Harjala pyöritti sitä aikoinaan. Risto muistaa monesti olleensa siellä lautapoikana.
- Pääasiassa sahattiin vain omaan tarpeeseen. Mylly ja saha eivät enää toimi, mutta ovat vielä olemassa. Myllylle pääsee Harjalan pihan läpi. Lapsena saatiin käydä Kärpijoenkosken rantamilla onkimassa. Koskessa on neljän metrin pudotus ja siellä on ollut kaksi myllyä.
LAITIO
Sota-aikana ei Laition Länsitalossa nähty nälkää
Aarre Nurmi on syntynyt saunassa Rautasuolla vuonna 1930. Perhe asui välillä Turussa, mutta isän kaaduttua sodassa äiti ja poika muuttivat Laition Länsitaloon vuonna 1940. Äiti Sylvi työskenteli sota-ajan karjakkona sukulaistalossa ja poika kävi koulunsa loppuun Saukonojan koulussa.
​
Kesäaikaan Aarre oli töissä eri taloissa. Puista koottiin pihkaa, jota vietiin apteekkiin tai sitä käytettiin tappurin remmiin, kun se pyrki uittamaan. Pelloilla noukittiin viljan tähkiä tai kannettiin heinäseipäitä. Kenkiä ei lapsilla ollut. Heinän leikkuusta jääneet sänget ja ohdakkeet rikkoivat jalat, jos ei oppinut hiihtämään eli työntämään jalkoja sänkipellossa eteenpäin.
​
Talvisin pojilla oli vaneripohjista tehtyjä kenkiä, tytöt kävelivät puupohjilla. Kun satoi lunta opettaja laittoi lapset käsikynkässä tamppaamaan pihalle sataneen lumen piukkaan. Loppupäivä oltiinkin märissä kengissä. Aarre oli kaupunkilaiskoulusta tulleena opettaja Armas Kaitasen hampaissa. Tottelemattomia lapsia rangaistiin laittamalla heidät pimeään harja- eli siivouskoppiin. Aarre muistaa vieläkin siivousvälineistä levinneen tomun hajun.
​
Perhe asui Länsitalon tuvassa ja kamarissa. Talon toisessa päässä olevaan saliin oli majoittunut siirtokarjalaisia. Talossa oli kahdeksan lehmää ja hevosia. Karjakon perheen palkkaan kuului ilmainen asuminen ja puuhalot. Sähköä ei ollut, vaan vesi lämmitettiin tuvan isossa padassa. Koulun jälkeen Aarre auttoi äitiä elikoiden hoidossa, antoi heiniä, kantoi vettä ja lämmitti tupaa.
​
Perhe sai pitää yhden sian karsinassa. Kun se teurastettiin, siinä piti olla paljon ihraa, ainakin enemmän kuin naapurilla. Kun lihaa kypsytettiin, kaadettiin joukkoon niin tönköksi suolattua vettä, että raaka peruna pysyi pinnalla. Liha säilyi ja siitä riitti kaksihenkiselle perheelle syötävää koko vuodeksi. Lisäksi syötiin juureksia, kuten porkkanaa, punajuurta ja perunaa. Tinkimaitoakin sai kaksi litraa päivässä. Sota-aikana ei tarvinnut kärsiä nälkää maatalossa, toisin kuin kaupungissa.
Laition Länsitalo.
Vasemmalla Matti Ylijoki, oikealla Aarre Nurmi 1940-luvulla
NUOLEMO
Kertomus siitä, kuinka Anni hankki polkupyörän, ja siitä kamalasta kateudesta.
Anni Latva asui Nuolemolla. Hän pääsin Turun Suomalaiseen Yhteiskouluun 1923 taikka 1924 ja tarvitsi rahaa. Lukukausimaksut, kirjat, vihot, kynät, kumit, matkat, vaatteet – kaikki maksoi. Annilla oli lisäksi unelma: oma polkupyörä. Veli Eero oli työnjohtajana Merilän pyörätehtaassa, ja hän innosti hankkimaan omaa rahaa, lupasipa itsekin osallistua pyörähankkeeseen.
"Silloin koottiin Alopecurus-heinän siemeniä Saksaan myytäväksi. Minäpä myös keräsin koko alkukesän näitä nurmipuntarpään siemeniä ojanpientareilta. Nuolemon isännältä naapurista sain luvan kerätä siemeniä myös heidän mailtaan.
Sain niitä Alopecuruksia niin valtavat määrät, että meidän riihen luva oli niitä täynnä. Sadepäivinä niistä siellä hakattiin siemenet irti. Kun mamma sai ne sitten Turussa myytyä hyvään hintaan, niin minulle kertyi rahaa seitsemänsataa markkaa. Pyörät maksoivat jotain puolitoistatuhatta, mutta Eero pani omistaan loput ja taisi sitä kassaa joku muukin kartuttaa. Niin Eero teki Merilässä minulle pyörän. Se oli Viktoria-merkkinen, mutta minä ristin sen Vihtoriksi. Koulussa kirjoitin siitä aineen ja sain siitä jonkun pienen palkinnonkin.
Onnellisena kuljin sitten Vihtorilla Liedon ja Turun väliä, vaikka melkein aina oli vastatuuli, mutta pyörä kulki kevyesti. Kotoa lähtiessä olin kuormattu kuin kameli, oli maitokannu, oli perunapussi, oli leipää, kaikkea mitä olin kotoa saanut. Viikko oltiin nimittäin Turussa kortteerissa.
Seuraavana keväänä kävin taas Nuolemon isännältä keruulupaa kysymässä. Isäntä ei sanonut mitään, mutta emäntä sanoi, että me ollaan päätetty koota ne siemenet nyt itse. Keräsin sitten vain omalta pellolta ja sain vähän rahaa niistäkin. Naapurin väki oli kyllä koonnut Alopecuruksensa, mutta näin ne myöhemmin heidän ladon nurkassa mätänemässä. Sitä se kateus maailmassa teettää, ajattelin minä. ”
Alopecurus on ilmeisesti nurmipuntarpää, joka on kauan esiintynyt ihmisen seuralaisena eteläisimmän Suomen maanviljelysalueilla, nyt levinnyt kaikkialle Lappia lukuun ottamatta. Lajia alettiin yleisesti viljellä kylvönurmissa 1800-luvulla.
Lea Kuusiston värikkäät vaiheet
Kun Lea Kuusisto asui lapsuuttaan Nuolemolla, siellä oli vain muutama talo. Lean isä Lauri Kallio oli kotoisin Raukkalasta Peltokallion maatilalta ja hänen odotettiin naivan maatilan tyttären ja ryhtyvän vanhimpana lapsena tilan isännäksi. Häntä ei maanviljely kuitenkaan kiinnostanut. Sen sijaan hän nai köyhän poliisin lesken nätin tyttären ja ryhtyi taksinkuljettajaksi. Lean äidin Liisin kanssa he muuttivat miehen tädin taloon Nuolemolle. Lea naurahtaa, että lasten päätökset olivat vanhemmille pettymys. Toinen pojista nai puolestaan karjalaisen, mitä siihen aikaan vanhoillisissa piireissä oudoksuttiin.
Lea kävi 1950-luvun alussa vanhassa kunnantuvassa sijainnutta Kirkonkulman koulua, jonne pääsi kätevästi talvella peltoja pitkin hiihtäen. Karjakujakin oli silloin pelkkä polku. Nuoruus meni tansseissa. Paattisten nuorisoseurantalolle oli sen verran pitkä matka, että kirkonkylän tytöt tilasivat taksin ja päättivät, että joku hankkii saatille miehen, jolla olisi auto. Näin päästäisiin halvemmalla kotiin. Aina löytyi kyyti. Pyörällä käytiin Ilmarisissa, Tortinmäessä ja Parmalassa ja bussilla Valasrannalla ja Peurakalliolla. Maanantai oli huoltopäivä. Tansseissa Lea tapasi myös nykyisen miehensä.
Talvisaikaan Lea kävi Manttaalilla elokuvissa ja tansseissa, tiistaisin ja perjantaisin kirjastossa lukemassa lehtiä ja lainaamassa kirjoja. Vanhassa kunnantalossa sijainnut kirjasto oli kahdesti viikossa auki.
Räväkkä kuntapoliitikko
Lea on tehnyt päivätyönsä Nesteellä laboranttina, mutta sivutyönään ahkeroinut kuntapolitiikassa Liedossa. Valtuustossa Lea istui neljä kautta ja hallituksessa kolme. ”Se oli Aaltosen Veera, Nuolemon ensimmäisiä asukkaita, joka painosti munt lähtemään politiikkaan. Se tönis mua aina kaupan nurkkaan ja vaatis ryhtymään ehdolle. No, lopulta ajattelin, että mikäpäs siinä. Kun sitten näin ne vanhat ukkelit valtuustossa kauhistelin, että mitä mä osaan sanoa.”
"Siihen aikaan vähäteltiin nuoria naisia. Tykättiin et riittää, kun on nättinä siinä ja keittää välillä kahvia. Mä olin kyllä siitä asiasta eri mieltä ja aloin sanoa vastaan ja pistää muut tiukille. Joku oikein ihmetteli, et miten mä uskallan sillekin sanoa päin naamaa. Kyl ne sit oppi uskomaan ja tytöttely alkoi loppua. Pikkuhiljaa alkoi tulla muitakin naisia mukaan ja päästiin vallankahvaan kiinni."
Talkoolaiseksi Nautelankosken museolle
Kun Lea jäi eläkkeelle, hän toi aina silloin tällöin vieraita Nautelankosken museolle. "Sit Viskarin Leena alkoi kysyä, että tulisinko museolle vapaaehtoiseksi. Mietin etten osaa mitään tehdä, mut sit kun ne näytti olevan tosissaan, niin päätin suostua. Ajattelin et osaan osaan mä ainakin vessat siivota. No, sitä työtä en alkanut tehdä, vaan rupesin luetteloimaan ja valokuvaamaan museoesineitä. Välillä tein ruokaa ja olin seurustelu--upseerina eri tilaisuuksissa. Lopulta aloin vetää ryhmiä luontopolulla ja opettamaan koululaisille muinaistekniikkaa. Parikymmentä vuotta on tätäkin työtä tullut tehtyä”, Lea toteaa ja miettii et milloinkohan pitäisi oikeasti eläköityä. Vielä virtaa kuitenkin riittää, sillä seitsemän kilometrin kotimatkan museolta 78-vuotias energiapakkaus polkaisee pyörällä.
PAPPILA
Kirkon rakentamistarinat
SANTAA SOKKELIIN
​Katkelmia Marja-Riitta Perttulan näytelmästä
Taustaa
​
Myöhäiskeskiajalla rakennetun Liedon kivikirkon alkuvaiheisiin liittyy paljon perimätietoa. Kirkon paikasta kiisteltiin, ja lopulta käytiin kysymässä kuninkaalta neuvoa ongelmaan. Maanäytepussit vaihtuivat, ja vilunkipelillä kirkon paikaksi sovittiin Hyvättylän kylä ja Aurajoen töyräs. Seuraava laulu kertoo kirkon tulevasta paikasta käydystä polemiikista.
Täl pual jokkee, toispual jokkee
Aurajoki halkaisee Liedon kahtia, haittaa se kaikkien elämän tahtia.
Missä voi väki yhteen tulla, toisensa tavata Kalle ja Ulla?
Härkätietä tallaa markkinaväki, siellä se krouvin ja kievarin näki;
rahaa tuli ja vieraita vävyjä, kieleen tarttui uusia sävyjä.
Täl pual jokkee tarvitaan kirkko, jossa vihitään Kalle ja Pirkko.
Tol pual jokkee – mitä on tarjolla? Sauvalan kerupäämunkkien varjolla
tahtovat kirkkoa kuolleille sieluille! Se on ihan turhaa vanhoille pieruille!
Tol pual jokkee vai täl pual jokkee? Kyllä sen näkkee vaik olis sokkee:
täl pual jokkee on asutus vankka, tol pual jokkee vaan mettä sankka.
Matka kuninkaisiin
​
​Perimätiedon mukaan neuvoa kysytään kuninkaalta. Näytelmässä matkaan lähtevät Hyvättylästä Nuutti Kässä, krouvari, ja Sauvalan Niilo. Matkalla maannäytepussit vaihtuvat, mutta matkalaiset ehtivät kuninkaissa käynnin lisäksi perehtyä Tukholman nähtävyyksiin.
Laulu hyvinvoinnin kasvusta:
Ruotsin flikka ottaa miehet tasapuolisesti,
olipa finnjeeveli tai Saksanmaalta kesti!
Sydäntä ja syliä on meillä jokaiselle,
rahallista rakkautta, vaikka olis – pelle!
Tällä lailla Ruotsinmaalla karttuu kassaan raha,
näinpä kasvaa ruotsalaisell’ hyvinvointimaha.
Rakennustyöhön pyydetään Korkeimman siunausta
Pyhä Pietari suojelee
Herra, anna meille voimaa työhön tähän, tartu kiven kulmaan edes vähän,
jotta pyhäkkösi pystyyn saamme, taivaspaikan palkkanamme jaamme.
Kirkon toinen pää on vasten kalliota. Pyhä Pietari, pää toinen haltuus ota
ja kalliona, nimes mukaan, takaa: Ajasta aikaan seisoo kirkko vakaa.
Ei jokeen eikä saveen painu tässä, kun yhä Pietari on aina lässä.
Pettisten kylän urakka
​
on perimätiedon mukaan ajaa santakuopaltaan kirkon sokkeli santaa täyteen. Kyläläiset arvioivat santavarantonsa vähäisyyttä ja lähtevät vähin äänin savikuopalle. Näytelmässä santakuopalle kiiruhtaa oluenpanija Tussulan Tiina myymään juotavaa urakoitsijoille. Hän kuitenkin myöhästyy ja toteaa yleisölle:
- Sinne ne nyt menivät. Ja minä jäin tähän sahtini kanssa. Maistuis varmaan teillekin! Takametsien miehet ajavat kirkonpohjan täyteen savea, vaikka sitä siellä on rutkasti ennestäänkin. Homma tehdään yön pimeässä ja niin vaivihkaa, ettei sitä voi teille, hyvät ihmiset, esittää. Mutta aamulla kukko laulaa kolmasti ja karvas totuus tulee ilmi. Tästä petoksesta kylä saa nimen Pettinen, sanokaa minun sanoneen!
Romantiikkaa Moisiossa
​
Perimätiedon mukaan Moision perintötilan tyttäret rahoittavat kirkon seinien rakentamista ikkunoitten alareunaan saakka. Miksi? Näytelmään on sepitetty rakkautta, salaisesti synnytetty lapsi, raiskausyritys, murha. Katolisena aikana synnit saa anteeksi rahalla ja ansiotöillä. Näytelmän kirjoittaja on sepittänyt nämä tapahtumat omasta päästään ja sekoittanut juoneen vielä Lempojan varrella sijainneen Juutinhaudankin. Paikkakunnalle saapunut tanskalainen kauppias, juutti, saa näytelmässä surmansa. Tavalla tai toisella Moision tyttäret kantavat tapahtumista syntitaakkaa ja osallistuvat siis kirkon rakentamiseen.
​
Kuinka Raukkala sai nimensä
Raukkalan kylän osuudeksi kirkonrakentamisessa tulee perimätiedon mukaan kattotyö. Näytelmässä urakkaa aloittelevat Harjalan Juho ja Pilpolan Jaakko, muonittajana oluenpanija Tussulan Tiina. Riikilän Riken isäntä Pietari on selvinnyt urakasta rahalla. Katon jyrkkyyttä ja korkeutta arvioidaan sieltä ja täältä, mutta homma menee sahdin juomiseksi ja lopulta miesten emännät tulevat komentamaan isännät kotiin.
​
Tussulan Tiinalla on kielellistä nokkeluutta: - Siinä taisi meidän kylä saada nimensä. Raukkala! Kyllä nyt on naapurikylissä hauskaa! Raukkalan raukat! Sitä pilkkanimeä saadaan varmaan kantaa maailman tappiin. No, onhan se Pietari Rike meidän mainetta hiukan korjannut, kun sen asehuoneen rakennutti. Kesken sekin taisi hiukan jäädä. Mutta – liikkeelle! Minä teen ja myyn maltaita, ja niistä tulee hyvää olutta, sanokaa minun sanoneen!
​
Kaikki anteeksi
​
Perimätieto ei kerro, kuka lopulta kirkon katon rakensi, mutta näytelmässä piispa Konrad Bitz saapuu rakennustyömaalle rauhoittelemaan riitoja ja selvittämään rikoksia, joista lietolaiset syyttelevät toinen toistaan. Rakastavaiset saavat toisensa, vallitsee sovun ja anteeksiannon ilmapiiri.
Laulu anteeksiannosta:
​
Se ensimmäinen kivi maahan jääköön
ja jääköön toinen, jääköön kolmaskin,
ei meistä ole pahain tekoin häätöön,
olemme syntisiä itsekin.
Oi, Liedon Madonna, sä anteeks anna
ja pyyntö Isän jalkain juureen kanna
anomme verisydämin.
PETTINEN
Puustellin uusi elämä Pettisissä.
Punainen Puustelli on vanha sotilasvirkatalo Pettistentien varrella. Ikää rakennuksen vanhimmalle osalle on kertynyt yli 200 vuotta. Hannele ja Seppo Sjögren ostivat Ruotsin vallan aikana lipunkantajan ja torvensoittajankin palkkatilana toimineen Puustellin vuonna 1973. He ihastuivat taloon ja se pihapiiriin oitis. Aivan helppoa ei alku ollut, sillä talo oli ollut pitkään tyhjillään ja huonossa kunnossa. Se oli kuin rähjäinen makasiini. Seinät oli verhoiltu pahvilla ja kovalevyillä, eikä välissä ollut juurikaan eristeitä. Lämpöä toivat vain uuni ja hella. Lattia vuorattiin ensimmäisenä talvena patjoilla, jotta perheen poikavauva ei ryömiessään aivan paleltunut. Vuosien saatossa taloa on remontoitu varsin asumiskelpoiseksi. Lapset ovat jo lentäneet pesästä, mutta Jani, toinen lapsista asuu omakotitalossa muutaman sadan metrin päässä.
Puustelli vuonna 1927.
Olavi kummitteli vuosikymmeniä
Puustellissa on liikuskellut myös outoja vieraita. Ennen Sjögreneitä talossa kävi sukulaisemäntää tervehtimässä alkoholisoitunut Olavi. Myöhemmin Olavin elämä päättyi oudosti pihan savusaunaan, vertakin näkyi lattialla. Kun Hannele ja Seppo muuttivat taloon, Olavi alkoi vierailla heilläkin. Tosin niin, että ovet kävivät ja lattialaudat narisivat, mutta mies pysyi itse piilossa. Talon toisessa päädyssä asunut Jani-poika luuli, että äiti käy vakoilemassa hänet tekemisiään, kun askeleet lähestyivät ja kaikkosivat ja ovi kävi. Äiti se ei kuitenkaan ollut. Hannele ei ole koskaan pelännyt Olavia, sillä hän oli kuulemma ollut eläessään kiltti mies. Viime vuodet Olavi on pysynyt poissa. - Liekö saanut rauhan tai sitten on kiukustunut monista remonteista, Hannele arvelee pilke silmäkulmassa.
Ajat muuttuvat
Aikoinaan Hannele tunsi kaikki Pettisten kylän ihmiset, muttei enää. Pettistentien vieressä olevan rakennuksen ohi kulkee paljon liikennettä, sillä tien varrelle on noussut paljon uusia omakotitaloja. Tien päässä on myös Tarun ja Kimin hevostalli. Ompelijana töitä tehnyt, käsistään kätevä Hannele viihtyy omassa ja naapurin puutarhassa. Naapurissa on isot kasvihuoneet, joissa viljellään kesäkukkia. Hannele on käynyt vapaaehtoisena auttamassa Niina Haarion puutarhassa jo parikymmentä vuotta. Omaksi ilokseen ja mielenterveydekseen.
Puustelli suojeltiin seutukaavassa vuonna 1999. Hannele on kovin mieltynyt vanhoihin taloihin, vaikka kunnostaminen on loputonta. Ikä ja sairaudet tuovat myös oman haasteensa, silti vielä ei ole aika luopua rakkaasta kodista.
.jpg)
Hannele Sjöberg lumitöissä.
Tuomo Lamppula on pettisläinen
Lamppula on vanha kantatila Pettisissä. Kantatilasta aikoinaan jaetussa Ylilamppulassa asuu nykyisin Tuomo Lamppula puolisonsa kanssa kolmannessa polvessa. Sukunimi juontuu talon nimestä, jonka Tuomon vanhemmat ottivat itselleen. Isovanhemmat tosin muuttivat ensin Alilamppulaan mutta ne rakennukset on jo purettu.
Maanviljelyksen lisäksi Lamppulassa oli aikoinaan lehmiä sekä jonkin verran sikoja ja kanoja. Lapset tekivät töitä sen mukaan, mihin pystyivät. Tuomo pääsi jo pienestä pitäen äidin mukana lypsylle ja oppi lypsämisen taidon. Tuomolla oli kaksi veljeä. Koulua Tuomo kävi Kirkonkulmalla, heidän lapsensa puolestaan Saukonojalla. Muutaman kilometrin matka taitettiin jalan tai suksilla. Opettajana alakoulussa oli muun muassa Emmi Laaksonen, joka poti alkavaa muistisairautta. Pojat juksasivat opettajaa, kun tämä ei aina muistanut kenet oli määrännyt jälki-istuntoon päivän päätteeksi. Kerran poikaviikarit ilmoittivat väärän pojan nimen, ja syytön poika joutui kärsimään rangaistuksen.
Talkootöitä ei lähikulmilla liiemmin tehty. Ihmisten kanssa oltiin muuten tekemisissä. Naapuritaloissa oli paljon sukulaisia ja niissä vierailtiin sunnuntaisin. Pettisissä asuvat Lamppulat ovat kokeneet olevansa nimenomaan pettisläisiä, Saukonojan nimitys on vieras.
Samassa Ylilamppulan pihassa Tuomo on kantanut puita 70 vuotta. Hän aloitti sen työn jo alle kouluikäisenä ja se jatkuu yhä. Talo lämmitetään kokonaan puilla, huoneissa on pönttöuunit. 1960-luvulla talossa oli öljykamiinoita, kun öljy oli halpaa. Asuintalon vanhin osa lienee 1800-luvun alusta. Tilan pellot ovat edelleen suvun hallussa, niitä viljelee Tuomon poika, joka asuu hieman kauempana Pettistentiellä.
Tuomo Lamppula.
Saukonojan koulun värikäs historia
Lähes sata vuotta sitten kuului Pettisten perukoilta kivimiesten moskan kumahduksia. Kulmakunnalla oli aloitettu Liedon kunnan yhdeksännen ja viimeisenä rakennettavan kansakoulun pystyttäminen. Koulupiiriksi määriteltyyn alueeseen kuuluivat Raukkala, Pettinen, Keppola, Rautasuo, Alho, Moikkinen, Lintula ja Laitio. Kivijalkaan lohkotut ja ladotut kivet olivat perusta komealle koulurakennukselle ja samalla kulmakunnan kokonaisvaltaiselle kehitykselle ja yhteisöllisyydelle.
Kärry- ja kinttupolkujen maisemassa alkoi uusi aika, jonka keskiössä oli kaksikerroksinen koulurakennus, jossa oli luokkatilat ala- ja yläkoululle sekä opettajille osoitetut asunnot kummassakin kerroksessa. Tontille nousi myös ulkorakennus navettoineen ja sauna. Opettajanhakuilmoitukseen oli kirjoitettu: ”Uudemman ajan vaatimukset täyttävä”, mikä tarkoitti muun muassa keskuslämmitystä ja viemäriä.
Saukonojan koulu 1930-luvulla.
Ensimmäinen kouluvuosi voitiin aloittaa suunnitellusti syksyllä 1927, joskin vielä hieman keskeneräisessä koulurakennuksessa. Tulokkaiden mukana oli paitsi oppivelvollisia myös joukko aikuisia, jotka halusivat sivistää itseään. Koulun oli ollut tarkoitus aloittaa niin sanottuna supistettuna kouluna, mutta tarve toimia ylempänä kouluna, eli kaksiopettajaisena, katsottiin välttämättömäksi pian aloittamisen jälkeen.
​
Koulussa oli myös Osuuskassan kassakaappi
Vuodesta 1928 alkaen oli Saukonojan koululla virallisesti myös pankkitoimintaa. Liedon Osuuskassa -nimellä toiminut pankki oli johtajaopettajan asunnon yhteydessä niin sanotussa kassahuoneessa. Kassaa hoiti johtajaopettaja oman työnsä ohessa. Kahden vuoden ajaksi, vuosina 1930–1931, kassa siirtyi Raukkalaan herastuomari Frans Kallion taloon, josta se palasi koululle. Kaiken kaikkiaan pankkitoimintaa Saukonojalla oli 17 vuotta.
Koulu oli myös paikkakunnan väkeä työllistävä. Lähistöltä löytyi muun muassa siivoojakeittäjä, halonhakkaaja, keskuslämmityksen hoitaja. Kun yksi lopetti, toinen löytyi vaikkapa tolppailmoituksella. Alun perin koulun siivous ja lämmitys kuuluivat opettajien toimenkuvaan. Näissä askareissa oppilaat olivat usein apulaisina. He kantoivat vettä ja puita keittolaan, hakivat havuja ulko-ovien eteen, siivosivat pihaa, ja joskus oppituntikin kului opettajan asuntoa siivotessa ja ikkunoita pestessä.
Saukonojan koulupiirin alueella oli myös pieniä useimmiten asuntojen yhteydessä toimivia kauppapuoteja. Lähinnä koulua Keskikylässä piti kauppaa Turusta muuttanut Mäntysen pariskunta. Jos jollakulla oli jokunen penni taskussa, haettiin kaupasta makeisia. Joskus opettajakin lähetti luotettavan oppilaan toimittamaan asioitaan.
Kerran opettaja antoi tehtäväksi käydä asialla Mäntysen kaupassa. Toimitusta varten tuli mukaan pieni pahvinen kotelo. Tämä mukanaan poikaoppilas kipaisi kaupalle, jossa kauppias kulmauksen takana täytti kotelon. Toimitus oli sen verran salaperäisen tuntuista, että asiapoika ei kerran voinut välttyä katsomasta, mitä kummaa hänet lähetettiin hakemaan. Hämmästys oli melkoinen, kun sisältö osoittautui tupakaksi – rasiassa oli seitsemän Klubi-tupakkaa. Ymmärrys salamyhkäisyydestä sai selityksen, mutta samalla epäilys, että kyse oli samalla koetella oppilaan rehellisyyttä, jäi kaihertamaan mieltä.
​
Kulkutauteja, uskonnollisuutta ja raittiusoppia
Historian saatossa on koettu niin lama-aikojen, kulkutautien kuin sota-aikojen ja jälleenrakennuksen vaikutukset koulunkäyntiin. Tuberkuloosi oli vitsaus 1940-luvulla. Koulussa 14 vuotta toiminut johtajaopettaja Armas Kaitanen menehtyi kesällä 1945 sairastettuaan tautia jo jonkin aikaa. Tauti koitui myös muutaman oppilaan kohtaloksi. Opettajapula vaivasi, johtajaopettajan virkaan ei ollut sotien jälkeen juurikaan hakijoita, tai valittu ei viihtynyt paikassa kauan.
Alakoulun, joka toimi koulurakennuksen yläkerrassa, kohdalla oli toisin. Jo vuonna 1928 virkaan valittu naisopettaja Elli Stenborg teki koulussa 30-vuotisen opettajauran. Hän oli monitaitoinen opettaja, jolla oli virkansa lisäksi monta rautaa tulessa niin kulmakunnan yhdistyksissä kuin ulkopuolellakin. Hän kävi monesti kaupungissa asioilla linja-autolla ja myöhästyi usein aamun ensimmäiseltä tunnilta. Hyvityksenä tunnollisesti odottaneet oppilaat saivat opettajalta karamellin, joka oli harvinaista herkkua. Jo vuonna 1928 hän perusti koululle opintokerhon, joka jatkui hänen eläkkeelle lähtöönsä asti. Hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja raittiusvalistuksensa määrittivät voimakkaasti opetusta. Ohjaus muutoinkin nuhteettomaan elämään ja työntekoon oli periaatteena maalaiskansakoulussa. Oppivelvollisuutta enempään koulutuksessa ei liiemmälti kannustettu.
​
Uudisosassa päästiin urheilemaan
Johtajaopettajana vuonna 1952 aloittanut Oiva Halme panosti liikuntaan. Hän lähti heti mukaan aktiivisesti Liedon Parman toimintaan. Parman Saukonojan kyläosastosta kasvoi nopeasti pienen seuran kokoinen, vuonna 1955 jäseniä oli 71. Oiva Halme anoi sinnikkäästi lupaa lisärakennukselle, joka sisältäisi voimistelu- ja juhlasalin ja keittolan asuntoineen. Hanke toteutui, ja vuonna 1956 vietettiin uudisosan vihkiäisjuhlaa noin 200 juhlavieraan voimin arvokkaan juhlaohjelman puitteissa. Tiloista kehkeytyikin monenlaisen yhdistys- ja harrastustoiminnan paikka kulmakuntalaisille. Vuonna 1960 Halme luopui virkaan luontaisetuna kuuluneesta viljelymaaosasta, joka kunnostettiin urheilukentäksi urheilevan nuorison hyväksi.
Elämään oltiin tyytyväisiä. ”Posti tulee, linja-auto kulkee, samoin myymäläauto, oma kyläkoulu toimii”, lausui Eino Saloranta koululla juhlapuheessaan vuonna 1966.
Poikien voimisteluesitys Saukonojan koululla.
Oiva Halme kuvassa vasemmassa reunassa keskellä, kuva 1950-luvulta.
Alakoulun opettajat pysyivät pitkään virassaan
​
Elli Stenborgin jälkeen Mirjam Anttila valittiin vakituiseen virkaan vuonna 1958, Hän opetti alakoululaisia 21 vuoden ajan rauhallisella otteella ja auktoriteetilla. Ajoittain oli tarvetta sijaistaa myös johtajaopettajaa. Mirjam Anttila s. Drugge oli alun perin Karjalan evakkoja. Hän säilytti puheenparressaan ainakin persoonapronominit ”mie” ja ”sie” koko ikänsä.
Mirjam Anttila ylimmässä rivissä oikeassa reunassa.
Peruskoulun aika alkaa
​
Koulu muuttui koululaitoksen uudistusten myötä perinteisestä kansakoulusta peruskoulun ala-asteeksi. Liedossa kokeiluperuskoulu aloitti syksyllä 1967. Kansakouluista tuli peruskoulun ala-asteita. Uudet ikäluokat aloittivat kukin vuorollaan, samoin osin vaihtuva opettajakunta. Myös koulun sisätiloja päivitettiin ajoittain vastaamaan ajan vaatimuksia.
Opettajapariskunta aloittaa
​
Vuonna 1975 kouluun tuli nuori miesopettaja Ari Niemelä, ja pian hänen jälkeensä Arja Niemelä. Ari toimi johtajaopettajana ja myöhemmin koulunjohtajana. Samalla parmalaisuus heräsi uuteen eloon kulmakunnalla sekä kesä- että talvilajeissa. Niemelöiden aikaan Saukonojan koulu kehittyi urheilukoulun maineeseen lukuisien kilpailumenestyksien myötä. Vaikka Saukonojan koulu oli tuolloin oppilasmäärältään pienin Liedon kouluista, oltiin palkintopallilla melkein lajissa kuin lajissa. Koulun 1950-luvulla alkanut urheilumenestys sai jatkoa.
Vuodesta 1983 koulu toimi kolmiopettajaisena. Pisimpään kolmannen opettajan tointa, 17 vuotta, hoiti Liisa Kesti, ja hänen ainevalikoimassaan olivat aina koulun musiikin ja kuvaamataidon tunnit.
Juoksukilpailun lähtöviivalla.
Opettajien asunnot koulutiloiksi
​
Opettajat muuttivat omilleen, ja koulun asunnot jäivät aluksi joksikin aikaa vuokralaisten käyttöön. Koulun asuntotilat sekä ylä- että alakerrassa muutettiin 1980-luvulla opetustiloiksi tarpeen mukaan. Jokainen soppi tarvittiin, sillä oppilasmäärä kasvoi tasaisesti. Vuonna 1987 oppilasmäärä oli 56.
Yläkertaan tehtiin mm. veistosali. Elettiin vuotta 1991, kun Saukonojan koulussa siirryttiin ATK-aikaan ensimmäisten joukossa. Kahdeksan suurikokoista konetta oppilaille ja yksi hallintokone opettajalle tarvitsivat myös luokkatilansa. Niemelän pariskunta teki vertaansa vailla olevan työuran Saukonojan koulun historiassa opettajina ja koulun kehittäjinä yhdessä monen erityisopettajana ja kouluavustajan kanssa. Arin työura kesti 36 vuotta, ja yli 30 vuoden työuraan ylsi myös Arja. Ari Niemelä jäi eläkkeelle vuonna 2011.
Koulun tulevaisuus vaakalaudalla
Seuraavat vuodet koulunjohtajana toimi Vesa-Pekka Mäkinen. Koulutyötä varjosti epävarmuus tulevaisuudesta, sillä 2010-luvulla nousi vakava uhka koulun lopettamisesta. Sitä oli ollut ilmassa jo toki aiemminkin, kuten 1990-luvulla. Tuolloin pelastukseksi koitui Opetusministeriöltä koululle anottu ja saatu virallinen esiopetuksen kokeilulupa. Mikään läpihuutojuttu lupa ei ollut, sillä Varsinais-Suomeen lupia oli jaossa vain kaksi. Esikoulu,”eskari”, lopetettiin Saukonojalla vuonna 2015. Lukuvuonna 2016–2017 koulussa oli 44 oppilasta. Luokat olivat yhdysluokkia 1–3 ja 4–6.
Koulun säilymisen puolesta taisteltiin ja neuvoteliin, valtuuston lehterit olivat vakavailmeisiä saukonojalaisia täynnä, kun koulun kohtaloa kokouksissa puitiin. Ilmeisesti kuitenkin herättiin liian myöhään. Liedon kunnanvaltuusto päätti kokouksessaan 21.1.2016 koulun sulkemisesta lopulta kuuden äänen erolla. Syynä mainittiin kustannussäästöt ja se, etteivät uuden opetussuunnitelman toteuttamiseen kyläkoulun rahkeet riittäneet. Koulutoiminta Saukonojan koulussa loppui kevätlukukauteen vuonna 2017.
Tappiosta huolimatta vireä kyläyhdistys ja vapaaehtoiset talkoolaiset kokosivat jälleen kerran voimansa ja järjestivät helatorstaina 25.5.2017 juhlat koulun 90-vuotisen taipaleen kunniaksi. Juhlasali oli viimeistä penkkiä myöden täynnä. Moni koulun entinen oppilas halusi tulla vielä kerran vuosien tai vuosikymmenien jälkeen oman koulunsa juhlaan. Monipuolisen juhlaohjelman lisäksi päivän antina oli iloisia jälleentapaamisia ja nostalgisia muistoja. Samalla julkaistiin koulun historiasta kertova kirja.
Tyhjilleen jäänyt rakennus sai syksyllä 2019 uudet omistajat. Koulun entinen oppilas on paikkakuntalaisten suureksi iloksi ryhtynyt kunnostamaan koulun rakennuksia pieteetillä.
25.1.2021
Elisa Kastu, käynyt Saukonojan koulua 1959–1963 ja kirjoittanut kirjan koulun 90-vuotta kestäneestä jaksosta Olipa kerran kyläkoulu.
Koulun ensimmäisiä luokkakuvia 1920-luvulta.
RAUKKALA
Mallastamojen historiaa Raukkalassa
Raukkalan kuulut mallastamot
Viimeistään 1600-luvulta Liedossa jalostettiin viljaa maltaiksi ja myyntiin, erityisesti Raukkalassa. Hans Ramsayn kartanossa Riikilässä oli erillinen mallashuone, muut imellyttivät maltaansa saunassa. Imelien valmistusta Raukkalassa voi 1800-luvun lopulta lähtien sanoa jo kotiteollisuudeksi. Se toi kylään melkoisesti varallisuutta. Kylässä oli useita valmistajia, myös torppareita.
Maltaita tehtiin kahta lajia: mämmimaltaita ja kaljamaltaita. Maltaat kävivät Turun torilla hyvin kaupaksi. Raukkalan maltaitten maine oli kiirinyt laajalle, sillä Raukkalasta kyseltiin mestaria Viipuriin. Aino Äyräs (1893-1961) Äyrään tilalta lähtikin Viipuriin, mutta palasi muutaman viikon perästä, sillä mallastamo oli palanut.
​
Toisen maailmansodan jälkeen tämä sivuelinkeino taantui. Viimeisenä tehdasmaisena maltaanvalmistajana toimi Pilpolan talo.
Mallassaunassa laulettiin ja jaariteltiin
Maija Hanhijärvi kertoo teoksessaan ”Liedon Raukkalan Kyläkallion suku”, että hänen kotonaan Äyräällä oli Maismäen kupeessa saunapirtti, savusauna, jota lämmitettiin jatkuvasti, sillä siellä tehtiin maltaita. Se oli naisten työtä.
​
Rukiinjyväsäkkejä liotettiin kesäaikana joessa, josta ne nostettiin rannalle itämään. Sitten jyvät levitettiin saunan lavolle, jossa ne saivat kauniin ruskean värin. Jyviä piti sekoittaa usein. Imeltämisen aikana myös saunottiin ja saatiin maistella jyvien makeutta. Kun jyvät olivat kuivuneet kovaksi, ne jauhettiin käsikivillä saunan porstuassa. Tämän raskaan työn teki Äyräällä vahva iso nainen, Iso-Tilta. Jos Tilta ei ehtinyt, jauhajia tarvittiin kaksi. Iso-Tilta oli päivätyöläinen.
​
Mallassaunailtaan kerääntyi aina kylänväkeä. Ensin saunoivat vanhemmat, sitten nuoret. Samalla sai maistella parvessa maltaitten makeutta. Niilo Ylijoki (s.1898) kertoo: ”Siäl jaariteltii, siäl laulettii ja kellä oli jonkunlaine soittokone ni se soittiki. Ja kaikkii arvotuksii ja sen semmosii siäl sit sanottii ja. Olkii levitettii permanol, ja siäl kiärittii niitten joukos, sit mentii maate lopult sit. Pualen yän aikan kaikki hiljeni siäl saunas sit. Ja nukuttii siäl.” Malturi ei silmiään ummistanut ja neljältä hän herätti koko porukan. Oljet koottiin nurkkaan, ja jokainen lähti taholleen päivän töihin.
Raukkalalainen viidennessä polvessa
Juhani Pilpola on raukkalalainen viidennessä polvessa. Hänen esi-isänsä saapui Raukkalassa olevaan torppaan 1850-luvulla. Eero Rosvall osti myöhemmin Pilpolan tilan ja muutti myös nimensä Pilpolaksi. Juhani itse ei ole asunut Pilpolassa, sillä se siirtyi perinnönjaossa vanhimmalle pojalle eli hänen sedälleen. Tällä hetkellä tilalla asuu tämän tyttären sukuhaara eli Alikirrit. Mutta talon nimi on pysynyt Pilpolana.
Juhani Pilpola on tullut tunnetuksi pitkäaikaisena ja aktiivisena kunnallispoliitikkona. Hänen edesmennyt veljensä Jouko Pilpola on jäänyt historian lehdille ahkerana kylävalokuvaajana sekä Liedon Parman urheilumiehenä.
Juhanilla on Raukkalan Kyläkallion suvusta kertova kirja, josta selviää, että hänen äitinsä suku ulottuu kylässä vielä kauemmaksi. Irma Äyrään esi-isä muutti Kyläkallioon jo 1700-luvun alussa. Raukkalassa pitkäaikaiset suvut ovat vuosisatojen aikana kietoutuneet toisiinsa. Monien talojen asukkaat ovat yhä jonkinlaista sukua keskenään.
Juhani Pilpola.
RÄHÄLÄ
Outoja tapahtumia Koivunkannossa Rähälässä
Koivunkannon paha haltija
Koivunkannon torpassa, joka sijaitsi Kaskalan ja Rähälän välimailla, harjoitettiin Ruotsin vallan aikana luvatonta salakapakointia. Taloon liittyi muutakin epäilyttävää: haltija teki usein kiusaa talonväelle. Kerrankin kun emäntä oli leipomassa, tuli paloi jo leivinuunissa ja leivät olivat laudalla nousemassa, haltija ilmestyi paikalle ja heitti raakoja leipiä lattialle ja uuniin, jossa ne paloivat syöntikelvottomiksi.
Erään toisen kerran isäntä oli lähdössä hevosella Turkuun heiniä myymään, mutta kun hänen piti valjastaa hevonen, haltija tuli ja heitti valjaat talon katolle korsteenin nokkaan. Kerran taas haltija vei isännän kintaat.
​
Itkevä poika
​
Joskus nähtiinkin viiden tai kuuden ikäisen pojan kuljeskelevan kartanolla, mutta sitten sen kuultiin itkevän ja valittavan kovasti. Haettiin sitten pappi, että hän olisi siunannut sen itkijäpojan. Mutta poikapa ei suostunut tälle mitään puhumaan, vaan rupesi luettelemaan papin omia syntejä.
Tuli jouluaatto. Vanhaisäntä istui tuvassa raamattua lukemassa, muu väki oli saunassa. Taas kuului itkua. Vanhaisäntä kyseli, mikä poikaa vaivaa, kun on noin surullinen. Poika sanoi, että hänen luunsa ovat multapenkissä ikkunan alla ja että hän haluaisi päästä siunattuun maahan. Joulupäivänä haettiin rovasti. Tälle poika suostui puhumaan, sanoi, että hänen äitinsä kulkee sen ja sen talon tanhuvilla ja sillä on punainen villatakki ja villahuivi päässä.
Keväällä roudan sulettua kaivettiin multapenkistä pienen pojan luut ja siunattiin kirkkomaahan. Niin tuli rauha Koivunkannon torppaan. Ennen vanhaan asuinrakennuksen alushirret sijoitettiin multapenkin päälle lattian alle. Kivijalka tuli talonrakennuksessa yleisemmin käyttöön vasta 1700-luvulla, mutta siihen ei tietysti kaikilla ollut varaa. Rakennustavasta voi päätellä, että tarina ärtyisästä haltijasta on kuitenkin melko vanha.
SILLILÄ
Lietniemi Sillilässä
Marja-Riitta Perttula (s.1942)
Lietniemen ahteessa miehet ulos bussista
Vanhan Hämeentien hankalimpia ylitettäviä ojankrotteja oli aikoinaan Sillilän kylän Lietniemenahde. Lietniemessä Tarvasjoen Lietsuolta alkava Savijoki yhtyy Aurajokeen. Vaivaisen puusillan tilalle saatiin vuonna 1911 sentään 60 metriä pitkä kivisilta. Sen tekijä oli kivityömies Simo Lehto Marttilasta. Ennen Hämeentien korjausta, 1950-luvun puoleenväliin saakka, kaikki liikenne Savijoen yli kulki Lietniemen kivisillan yli. Sen molemmin puolin on jyrkät ahteet, ja varsinkin talvisaikaan oli hankaluuksia.
Itse kävin Yliskulmalta oppikoulua Turussa ja kuljin paimiolaisella Santalan linja-autolla. Tienvarressa piti olla varttia yli seitsemän, koulu alkoi kahdeksalta. Santalan auto tahtoi jäädä kiinni ahteeseen, mutta ei huolta: autossa oli paljon Turkuun töihin meneviä miehiä, miehet siis ulos ja työntämään. Niin jatkui matka, kunnes Kupittaan Saven savijuna Nummenpakalla taas pysäytti linja-auton. Kouluun muistan kuitenkin aina ehtineeni ajoissa.
​
TEIJULA
Kunnalliskodin sitkeä syntyhistoria Teijulassa
Valtiovalta rohkaisi pitäjiä jo 1800-luvun alkukymmeninä perustamaan huollettavilleen vaivaistalon. Liedossa asia otettiin vakavasti puheeksi ensimmäisen kerran vuoden 1887 alussa, ja silloin päätettiin kiivaan sanaharkan ja äänestyksen jälkeen olla rakentamatta mitään.
Karmeaa välinpitämättömyyttä
Kysymykseen olisi tuskin palattu, jollei Lieto olisi pari vuotta myöhemmin joutunut kiusallisen huomion keskipisteeksi. Erään torppariperheen huostaan oli uskottu Loukinaisissa iäkäs ja sairaalloinen nainen, joka kuoli kurjuuteen jäätyään vaille alkeellisintakaan huolenpitoa. Syypääksi todettiin torpparin vaimo, vaivaisnaisen oma tytär, jonka oikeus tuomitsi puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen. Sakkorangaistuksia langetettiin myös kunnan vaivaishoitohallituksen puheenjohtajalle ja kahdelle valvojalle valvontavelvollisuuden laiminlyömisestä.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vaivaisia elätettäväkseen ottaneet olivat surkein seurauksin kiinnostuneempia kunnan maksamasta hoitoavustuksesta kuin hoidettavasta, vaikkei siitä yleensä kohistu. Nyt kohistiin. Ihmisten sosiaalinen oikeudentunto oli parhaillaan heräämässä, ja sen vuoksi sanomalehdistö Viipuria myöten kauhisteli palstoillaan lietolaisvanhuksen kohtaloa.
Ei vieläkään
Maan vaivaishoidontarkastajan puututtua asioihin vaivaistalon rakentamista ryhdyttiin korvat julkisesta hälystä punoittaen valmistelemaan uudestaan vuoden 1890 alussa. Puoli vuotta myöhemmin kuntakokous päätti syvän yksimielisyyden vallassa, että vaivaistalo tehdään mitä pikimmin. Sopiva paikka löytyi Hyvättylän Mikkolan pellolta, vastapäätä kansakoulua. Rakentamiseen päätettiin pyytää valtiolta 20 000 markan kuoletuslainaa ja vaivaishoitoviranomaisilta piirustuksia. Tarvittavat hirret sovittiin hankittavaksi maanomistajilta manttaalin mukaan. Tähän saakka riitti myötämieltä. Mutta kun rakennustöiden piti keväällä 1893 vihdoin alkaa, huomattiin rahoituksessa 10 000 markan aukko, jonka tukkimiseen olisi tarvittu lisää valtion lainaa. Myötämieli loppui kuin seinään, ja tilaisuutta hyväksi käyttäen kuntakokous päätti yksimielisesti luopua koko hankkeesta.
40 vuoden odotus päättyi
Kansakoululaitos vei lietolaisten voimat eikä vaivaisasia hievahtanut vuosikausiin huolimatta viranomaisten toistuvista kehotuksista. Kunnan ostettua Möyrän ja Laurilan talot Rähälästä vuonna 1913 heräsi ajatus vaivaistalon sijoittamisesta Möyrään, mutta sekään ei toteutunut, sillä maaperä oli liian pehmeää. Vasta kun kunta osti Teijulan talon vuonna 1920, asia liikahti eteenpäin. Kalliiksi tiedettyä hanketta ei kuitenkaan haluttu pilata liialla kiireellä, ja vasta kun kaksi vuotta myöhemmin säädetty uusi köyhäinhoitolaki antoi kunnille vuoteen 1933 saakka aikaa perustaa kunnalliskoti, alkoi hitaasti tapahtua.
​
Pitkään pohdittuaan kunnanvaltuusto päätti keväällä 1926, että Teijulaan rakennetaan 60-paikkainen kunnalliskoti tiilestä nykyaikaisimpien vaatimusten mukaan. Mittavan suunnitelman toteuttamiseksi Lieto ryhtyi ylempien viranomaisten kehotuksesta kyselemään osakkaiksi naapureita, joista lopulta vain Paattinen kiinnostui tarjouksesta. Syksyllä 1927 kunnat päättivät rakentaa yhteisen kunnalliskodin ja jakaa kustannukset asukaslukujen mukaisessa suhteessa. Piirustukset laadittiin Helsingissä Huoltolaitosten Rakennus- ja Neuvontatoimistossa arkkitehti A. Gauffin toimesta. Talo valmistui kesällä 1930, tasan 40 vuotta sen
jälkeen, kun lietolaiset olivat ensimmäisen kerran tehneet rakentamispäätöksen.
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​
​​​​
Teijulan vaiheikas elämä
Annina Ruottu on asunut perheineen 15 vuotta entisessä kunnantoimistossa. Kunnan virkailijat ja valtuusto kokoontuivat Teijulan talossa kymmenen vuotta vuodesta 1947 eteenpäin. Vuonna 1870 rakennettu iso punamullattu talo on palvellut myös neuvolana ja vanhustenhuoltopaikkana.
Nykyään salit ja toimistot on remontoitu nelihenkiselle perheelle. Päärakennus on alun perinkin ollut asunto, ennen kuin kunta osti sen. Teijulan tilalla on asuttu jo 1500-luvulta lähtien.Teijulan tilakeskuksen pihalta löytyy muitakin vanhoja rakennuksia, kuten navetta, luhti ja heinälato. Niiden väliin jää iso kumpuileva pihapiiri, jossa rönsyää kukkapenkkien ja kasvimaiden lisäksi harvinaisia perinnekasveja. Luonnon monimuotoisuus ovat erityisesti emännän mieleen, sillä hän opiskelee luonnonvaratuottajaksi Liviassa. Annina kerää pihamailtaan kukkia, lehtiä ja juuria, joista saa tuotettua elinvoimaista syötävää ja kosmetiikkaa sekä käsityötarpeita. Suunnitelmat niiden hyödyntämiseen ovat vireillä.
Teijulan talo.
Ihastus syntyi sekunneissa
Filosofian tohtori Annina on työskennellyt muun muassa Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa valtiotieteiden tutkijana, ja palannut miehensä Warrenin kanssa Turun seudulle parikymmentä vuotta sitten. Kaupunkilaistyttönä maaseutu oli hänelle vieras, mutta kaipuu luontoon syvä. Melkeinpä huvikseen pariskunta päätyi katsomaan myynnissä olevaa Teijulan tilaa ja se oli saman tien menoa. Ihastus syntyi ensi sekunneissa. - Tiesimme heti, että tästä tulee meidän kotimme. Lapset saisivat kasvaa luonnossa, voisimme ottaa eläimiä, mahdollisuudet olivat valtavat.
Kovin helposti koti ei muuttunut asuttavaksi, sillä päärakennus oli parhaat päivänsä nähnyt. Ovet falskasivat ja lattiat jäätyivät talvella. Osa yläkerrasta oli kylmää tilaa. Teijulan nykyinen asuintalo on valmistunut 150 vuotta sitten. Annina rakastaa vanhoja rakennuksia, niissä on oma ainutlaatuinen tunnelma ja monivaiheinen historia.
Saadakseen tietoa talon vaiheista Annina ilmoitti aikanaan paikallislehden haastattelussa, että toivoi talossa asuneiden tai sukulaisten yhteydenottoa. Kovin montaa yhteydenottoa ei tullut, mutta hän on haastatellut muun muassa pitkäaikaisia naapureita.
Naapurissa asuva vanhempi nainen kertoi, että päätalossa oli yksi huone, jossa hoidettiin vanhoja ihmisiä. Myös hänet kutsuttiin välillä vanhuksia hoitamaan. Yläkerrassa on ollut kaksi vuokra-asuntoa, joissa on aikoinaan asunut opettajaperhe.
Annina Ruottu.
VIERU
Luonnon ja talouden symbioosi
Lietoon kotiutumisen jälkeen Annina Ruottu on ollut poliittisesti aktiivinen. Kaksi kautta on mennyt kunnanvaltuustossa ja neljä vuotta hallituksessa. Alun perin hänet sai lähtemään politiikkaan Liedon kaavoitussuunnitelmat. Häntä kauhistutti kerrostalojen rakentaminen Aurajokilaakson arvokkaaseen kulttuurimaisemaan. Kolmas kausi kuntapolitiikassa on alkanut. Edelleen kaksi tärkeää arvoa Anninalle on luonto, sen kunnioittaminen ja hyvinvointi sekä terve talous. ”Näiden kahden ei tarvitse olla vastakkaisia.
Luonto pärjää ilman ihmistä, mutta ihminen ei pärjää ilman luontoa. Tulevaisuudessa tämän ymmärtäminen on entistäkin tärkeämpää”, toteaa Annina.
​
​
​
​
Neljä sukupolvea Sipilöitä myllyä pyörittämässä Vierussa
Vierun mylly on toiminut ammattimaisesti pidempään kuin yksikään muu koskimylly Liedossa. Vierunkoskella sijaitseva mylly aloitti jauhamisen vuonna 1858 ja viimeiset jauhot menivät myyntiin vuonna 2008. Toimettomana seisovasta rakennuksesta löytyy vieläkin neljässä kerroksessa lukuisia koneita, kuten valsseja, kauramankeli, kuorinta- ja lajittelukoneita sekä kivipareja, joilla hienonnetaan sihtijauhoja. Lattialla lojuu siellä täällä jauhokasoja. Huoltamalla mylly toimisi vieläkin. Viimeinen mylläri Heikki Sipilä vääntää sähkökatkaisijaa ja puhdistuskone hurahtaa käyntiin. Tunnelma rakennuksessa on hieman aavemainen mutta kiehtova. Vieressä kohisee Vierunkoski. Pudotus on vain neljä metriä, mutta koskessa olleilla turbiineilla koneita pyöritettiin 1970-luvulle saakka.
Sipilän suku on saanut elantonsa myllystä neljässä polvessa. Juho Sipilä tuli mylläriksi 1900-luvun alussa, tointa jatkoi Uuno Sipilä, seuraavaksi Uunon tyttären mies Keijo ja viimeisenä Heikki Sipilä. Sukupolvenvaihdos tehtiin vuonna 1991.
Heikki kertoo, että myllyssä jauhettiin viikoittain vielä 2000-luvun alkuun saakka. Sen jälkeen kotileipominen alkoi vähetä ja jauhokilojen hinnat laskea. Toiminta tuli kannattamattomaksi. Jauhoja vietiin kolmekin kertaa viikossa isoissa 25–50 kilon säkeissä kauppahalliin 1980-luvulla. Silloin vielä kaupattiin irtojauhoja. Maanviljelijät toivat jyviä Vierun myllyyn saaristosta ja Ahvenanmaalta saakka. Muutakin asiaa oli kaupunkiin ja samalla jauhettiin viljat.
Heikki Sipilä myllyssä.
Sahakin toi elantoa
Myllyn lisäksi Vierun tilalla on ollut muutakin toimintaa. Paremmat päivänsä nähnyt saha on kiinni myllyrakennuksessa. Heikki Sipilä ei tiedä milloin saha on perustettu, mutta 1960-luvulla koneet on uusittu. Niillä on sahattu niin omia kuin lähimetsien tukkeja. Merkittävä vuosikymmenen oli 1980-luku, jolloin Vierun tila myi nykyisen Vierunpuiston maat kymppitien toiselta puolen Liedon säästöpankille. Alue kaavoitettiin, ja monet uusista asukkaista sahauttivat puunsa laudoiksi.
Heikki Sipilä asuu perheineen 1900-luvun alussa rakennetussa päärakennuksessa. Vierun vanhaan kantatilaan kuuluu peltojen lisäksi navetta ja muita talousrakennuksia. Aurajokimelojille Vierunpuiston asukasyhdistys ja Aurajokisäätiö ovat rakentaneet puisia kulkuteitä, joiden avulla pääsee rantautumaan ja ohittamaan kosken.
Myllyn laitteistoa.
Vierun outo olento esti sulhasen matkan
Tämä tapahtui 1930-luvulla. Yhdellä Viikassa asuvalla tytöllä oli sulhanen, joka asui Vierun metsän toisella puolella. Silloin oli tapana käydä yöjalassa tervehtimässä mielitiettyä. Pitkän työpäivän jälkeen, iltamyöhällä, sulhanen oli pyörällä menossa tyttöä tervehtimään. Keskellä Vierun metsää hänen eteensä ilmestyi joku valkoinen olento. Se levitti siipiään kuin enkeli. Mies pelästyi koko lailla, pysäytti pyöränsä ja palasi kappaleen matkaa takaisin, mutta sitten hän kokosi rohkeutensa, palasi takaisin ja päätti mennä olennon ohi. Olento ilmestyi hänen eteensä uudelleen. Nyt sulhaselle tuli niin kammottava olo, että hän kääntyi ja palasi kotiin.
​
Seuraavana päivänä sulhanen sai tiedon, että hänen tyttönsä oli pannut kamarinsa pellit liian aikaisin kiinni ja kuollut häkään. Tytölle oli tullut noutaja, ja ilmeisesti Vierun metsän valkoinen olento oli estänyt sulhasta pääsemästä tyttönsä luokse. Miksi ihmeessä? Ilmeisesti tytön oli aika lähteä, eikä ollut tarkoitus, että sulhanen olisi tullut pelastamaan hänet elävien joukkoon.
VIIKKA
Kuinka Viikan kummituksesta päästiin eroon
Viikan taloa häiritsi jokin yliluonnollinen. Yöllä saattoi kuulua salin kamarista meteliä, aivan kuin joku olisi siellä aukonut ja sulkenut piirongin laatikoita. Talossa on joskus istuttu käräjiä, ja ehkäpä joku väärän tuomion saanut etsi yhä kadonneita asiapapereitaan, jotka osoittaisivat hänet syyttömäksi.
​
Kerran erään palvelijan piti mennä salia siivoamaan. Hän aukaisi oven ja painoi sähkökatkaisijaa, mutta valo ei syttynyt. Kuului vain kuinka sohvan vieterit vingahtivat, aivan kuin joku olisi noussut ylös. Kun siivooja painoi hädissään uudelleen sähkönappulaa, valo syttyi, mutta sohvalla ei ollut ketään. Silloin tällöin salissa kiikkui myös keinustuoli aivan itsekseen.
​
Talon väkeä häirinneeseen säikyttelyyn saatiin muutos, kun Heikki Isotalo jäätyään eläkkeelle muutti Helsingistä Viikkaan 1980-luvulla. Hänelle kerrottiin, että talossa kummittelee. Erityisesti talon vanhaemäntä istuskeli mieluusti keinutuolissa. Järkimiehenä agronomi päätti tehdä asialla jotain. Hän nosti keinutuolin vahvoihin kouriinsa, kantoi sen pihan poikki aittaan ja sanoi kuuluvalla äänellä: Keinu täällä minkä keinut!
Tämän jälkeen eivät kummitukset enää talon väkeä vaivanneet.
Viikan talo vuonna 1926.
Muonamiehenä Viikan tilalla
Niilo Ylijoki, s.1898, oli muonamiehenä Viikan tilalla 1920-30-luvulla.
”Se elämä oli simmosta ko moonamiehen elämä oli siihen aikaan. Se oli kakskymment yhreksän syksyl ko määki menin, Viikkaa muutettiin. Sillon oli palkka, se oli neljätuhat kakssataa markkaa rahaa ja kahreksan hehtoo rukkei, kaks hehtoo ohrii, kaks kauroi ja yks hehto nisui, se oli viljan puali. Ja pual hehtoo pauvii. Ja kolme litraa maitoo päiväs, vapaa asunto ja poltinpuut. Se oli vuatinen tyäansio, mut sit se laski viissataa markkaa toisena syksynä – se pula-aika oli – kaikilt moonamiähilt ja kolmannelt vuarelt se ja viissataa markkaa vähemmä.” Pulavuosien aikana karttui velkaa muonamiehen perheelle.
Viikan tilalla oli neljä muonamiestä ja kuusi ruokamiestä. Vielä ensimmäisenä syksynä kaikki vilja niitettiin viikatteella, mutta seuraavana vuonna oli jo hevosvetoinen leikkuukone. Kyntöjä tehtiin neljällä hevosparilla, traktori ajoittain apuna. Etenkin syksyn sadeilmoilla tappuroitiin, mutta sade ei estänyt ulkotöitäkään, vaikkapa perunannostoa. Perunannostokonekin talossa oli, mutta kuokalla ja ihmisvoimin sato kuitenkin nostettiin. Talvisin oli lumenajoa, metsätöitä ja klapintekoa. Rehua tuotiin hevoskuormin kaukaisemmista ladoista. Sontaa ajettiin pellolle ja maata parannettiin multakuormilla. Jäitä nostettiin lämpimän ajan
maidonjäähdytystä varten. Jäät peitettiin sahajauhoilla.
Työkalujen huollon hoiti talon vouti, hän kun osasi puutöitä, mutta aika ajoin taloon tuli seppä kengittämään hevoset. Niilo Ylijoki hallitsi myös puutyöt, teki käden käänteessä perunannostajille pärekopat kaatamastaan puusta. Savipäivän aika oli palvelusväen ainoa lomaviikko marraskuun alussa. ”Sil viikol moonamiähet muuttivat ja ruakamiähet ja piikat ja trenkit.” Jo syyskuun alussa mies pyysi halutessaan isännältä todistuksen eli ulossetelin, jolla pääsi talosta ulos hakemaan uutta työpaikkaa. Samaan aikaan isäntä pestasi mieleisiään miehiä vuodeksi eteenpäin. Vakuudeksi isäntä antoi pestirahan. Ulosseteliin kirjoitettiin arvio käytöksestä, ahkeruudesta, työtaidosta ja rehellisyydestä.
Vuosituhannen verran saukonojalainen
Vuosituhannen verran saukonojalainen
Muutimme Saukonojalle, Ukurantielle, uuden vuosituhannen alussa. Paikka oli linnuntietä vain muutaman kilometrin sekä minun että vaimoni lapsuudenkodeista, mutta emme olleet kumpikaan edes tietoisia moisesta tiestä. Saukonoja sentään oli etäisesti tuttu: se oli mielikuvissa jonkinlainen periferioiden periferia, jonne ei kellään sivistyneellä ihmisellä ollut asiaa, koska eihän siellä edes ollut mitään, enintään susia.
​
Taloamme myös myytiin vähintään oudosti: se mainittiin hevostilaksi (jota se toki oli mutta oli paljon muutakin), mikä karkotti ostajista jo suuren osan. Lisäksi sen mainittiin olevan ”Viikan kylässä”, mikä meille, paljasjalkaisille lietolaisille, ei sanonut yhtään mitään, joten kuvittelimme, että noin kohtuuhintaisen suuren talon ja tilan täytyy sijaita jossain metsien takana, jonne ei pääse edes autolla.
​
Hämmästys oli suuri kun menimme katsomaan paikkaa ja se olikin lähes Saukonojantien vieressä ja kun katseli peltojen yli, näki keskustan kerrostaloja sekä vesitornin: paikkahan oli melkein Liedon ydincityssä!
*
Muutimme ränsistyneelle tilallemme kesällä 2000. Pihalla oli romahtamaisillaan oleva navetta, ruma hevostalli, rikkinäinen ulkosauna sekä talo joka toden totta kaipasi kunnostusta. Mutta paikka oli kaunis: pellot, oma pieni puolentoista hehtaarin satumetsä, idyllinen hiekkatie, lammenalku, varsinaissuomalaiset perinnemaisemat. Jos siellä ei kelpaa lasten kasvaa niin sitten ei missään!
​
Vuonna 2016 lapset vihdoin olivat aikuisia, alkoivat suunnitella poismuuttamista ja remonttikin valmistui, niin että kaikilla oli hieno iso huone eikä kenenkään tarvinnut syödä enää aamiaiseksi hiomapölyä. Taisikin käydä niin, että yhtä paljon kuin paikka tarjosi mielikuvituksellisia paikkoja leikeille ja elokuvanteolle (esikoinen on tehnyt elokuvia ikänsä sisarustensa kanssa ja valmistuikin nyt sitten elokuvaajaksi muutama vuosi sitten), se tarjosi loputtoman puuhamaan myös minulle. Talo on kasvanut molempiin suuntiin viisi metriä, pihalle on ilmestynyt lampi (jokaisella saukonojalaisella on oma lampi) ja rantasauna, ja se hevostallikin on nykyään hieno, joskaan ei hevostalli.
Mutta maalla asumisessa on toki muutakin kuin tuo idylli, jossa pihalla on tilaa on niin paljon että helsinkiläiset pyörtyisivät ja rauhaa piisaa ja saa olla oman valtakuntansa kuningas. Maaseudulla oleellista ovat myös naapurit ja yhteisöllisyys, jota ei ihan ensin edes huomaa, kun kuvittelee muuttaneensa korpeen. Pikku hiljaa huomaa, että täällähän on kaikenlaista toimintaa ja aktiviteetteja ja jopa palveluita. Meillä esimerkiksi naapurista on saanut puut ja laudat, toisessa paikassa asuu kaivinkonekuski ja kolmannessa kivikauppias. Kätevää on, että teeveekorjaaja sekä kodinkonekorjaaja asuvat niin ikään naapurissa. Naapuriksi tosin lasketaan kaikki alle kolmen kilometrin säteellä asuvat.
​
Ja sitten on koulu.
​
Yksi tärkeä asia ja muuttomme ponnin oli, että Saukonojalla oli oma pieni kyläkoulu. Kuinka hienoa olikaan käydä tutustumassa siellä ja ymmärtää että kuudesluokkalaiset tunsivat jokaisen ykkösen nimeltä. Ei olisi onnistunut Turun keskustassa. Toki myöhemmin kävi selväksi myös, että ei pieni koulu pelkkä autuus ole: kaveripiirissä ei ole paljon valinnan varaa ja jos sattuu huono tuuri, luokalta ei löydy yhtään sydänystävää. Eikä opettajan kanssa kannata joutua tukkanuottasille, sillä hänestä ei pääse eroon kuuteen vuoteen.
​
Meidän lapset kuitenkin viihtyivät koulussa ja myös koulu osoittautui melkoiseksi kylägeneraattoriksi: vanhempainyhdistys oli hyvin aktiivinen ja sitä kautta tulivat tutuksi koko kulmakunnan nuoret aikuiset. Kyläyhdistyksessä puolestaan hääräsivät loput, eli ne joilla ei ollut enää koululaisia.
​
Koulu ylipäänsä oli kaiken keskus: sen kentällä liikuttiin, sen salissa jumpattiin ja sen luokissa pidettiin kokoukset. Kun koulu lakkautettiin muutama vuosi sitten, se oli suuri isku Saukonojalle. Yhteisö ikään kuin hajosi.
​
Hassua on ollut huomata, kuinka oma identiteetti on muuttunut: en koe niinkään olevani lietolainen vaan pikemmin saukonojalainen. Siinä on hienompi klangi, saa olla vielä maalaisempi kuin lietolaiset!
​
Roope Lipasti
