Asemasota 1942 - 1944
Jatkosodan hyökkäysvaihetta seurasi kesään 1944 jatkunut asemasotavaihe. Sota - veteraanien muistista museon muistiin -hankkeessa kerättiin etenkin tähän sotavaiheeseen liittyviä tietoja. Joillekin ajanjakson osa-alueille on omat sivut. Vaikka asemasotaan Karjalan kannaksella siirryttiin jo vuoden 1941 puolella, keskitytään asemasodan tarkastelussa pääosin Maaselän kannakselle päätyneiden lietolaisten vaiheisiin. Suomalaisten ainoalle hyökkäysoperaatiolle, Suursaaren valtaukselle maaliskuussa 1942 on olemassa oma sivu.
Asemasodan vuosia 1942–1944 käsitellään kahden viikon jaksoissa. Jaksot on koottu tietyn kuukauden alle, vaikka jaksotus ei aivan kuukausien mukaan rajaudu. Sivujen alaosassa on linkit, joita pitkin pääsee siirtymään tarkastelemaan ajanjaksoa seuraavalle kuukaudelle tai palaamaan kuukautta taaksepäin. Osassa sivuja toistuu tietoja tai esittelyjä, jotka on mainittu aiemmissa ajanjaksoissa: tämä siksi, ettei joidenkin tietojen tarkistamiseksi tai henkilöiden ja ilmiöiden esittelemiseksi tarvitse kahlata sivulta toiselle.
Mahdollisten täydentävien tietojen antamiseksi tai väärien oikaisemiseksi voi olla yhteydessä Liedon museon henkilökuntaan. Uudet tiedot pyritään päivittämään sivuille mahdollisimman pian.
Asemasota vuonna 1942
Asemat vakiintuvat 1942
Vuoden 1941 loppuun mennessä oli miltei saavutettu hyökkäyssodan tavoite, kolmen kannaksen puolustuslinja Karjalan–Aunuksen–Maaselän -kannaksilla. Neuvostoliitto yritti vuoden alussa suurhyökkäystä Maaselän kannaksella sekä Syvärillä. Molemmat hyökkäykset lyötiin etenkin suomalaisen tykistön voimin.
Neuvostoliitto oli vetänyt vuoden 1941 lopussa miehityksen Suomenlahden ulkosaarilta, mm. Suursaaresta. Suomalaiset saivat kuljetettua saarelle vaikeissa olosuhteissa pienen miehitysjoukon, mutta tammikuussa venäläinen osasto karkotti suomalaiset saaresta. Jatkosodan viimeisessä hyökkäysoperaatiossa suomalaiset joukot valtasivat taitavalla operaatiolla saaren takaisin maaliskuussa.
Vanhimmat ikäluokat kotiutetaan
Vanhimpia ikäluokkia alettiin kotiuttaa vuoden 1942 alussa. Hyökkäysvaihetta varten Suomen armeijaa oli kasvatettu yli maan voimavarojen: odotettavissahan oli lyhyt kesäsota. Lietolaisyksiköistä vanhimpien ikäluokkien kotiuttamaminen näkyi erityisesti Jalkaväkirykmentti 35:n kolonnassa, josta valtaosa oli 40-vuotiaita lietolaisia. Kotiuttamisen jälkeen kolonna oli lähinnä 1910-luvulla syntyneitä, ja henkilöstöstä vain murto-osa oli enää lietolaisia. "Nuorennuksen" jälkeen jäljelle jääneet lietolaiset olivat melkein kaikki saaneet ylennyksen vuoden 1941 sotilasarvostaan. Uutena lietolaisena kolonnaan oli tullut sotamies Olavi Kavander.
Lietolaisista
Jatkosodan hyökkäysvaihe oli saatu päätökseen ja oli päädytty asemasotaan. Suomalaisten puolustus nojasi kolmen Kannaksen (Karjalan, Aunuksen ja Maaselän) puolustuslinjoihin. 1. Divisioona oli Maaselän kannaksella eli Seesjärven ja Äänisen välisellä kannaksella Maaselän Ryhmässä. Tutuiksi tulivat mm. Poventsa, Karhumäki ja Pindus eli Pintuinen, pieni kylä seitsemän kilometriä Karhumäestä itään.
Viestipataljoona 33:n keskuskomppaniassa palveleva lietolainen alikersantti, puhelinryhmänjohtaja Oiva Ryökäs piti vuoden halki aktiivisesti päiväkirjaa päivittäisistä tapahtumista. Hän aloitti vuoden 1942 tammikuun ensimmäisen päivän merkinnän kirjoituksella:
"Maailman 2000 miljoonasta asukkaasta elää nykyisin rauhassa vain noin 200 miljoonaa eli 10%"
Hiljainen vuosi 1943
Jatkosodan vuosi 1943 oli sodan rauhallisin, ilman suurempia sotilasoperaatioita Suomen rintamilla. Vuoden aikana menehtyi sotilaspalveluksessa 6.202 henkilöä. Näistä viisi oli lietolaisia. Etulinjasta kotirintamalle puheenaiheena oli rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa sekä Saksan kohtalo. Etenkin saksalaisten perinpohjainen tappio Stalingradissa huolestutti suomalaisia. Vuoden lopulla keskusteltiin pitkään mahdollisuuksista rauhaan.
Maaselän kannaksella palvelevat lietolaiset kokivat vuoden aikana kaksi muuttoa: kesällä Karhumäeltä Saravaaran ympäristöön, linnoitustöihin 1. Divisioonan antaessa Poventsan lohkolla rintamavastuun 6. Divisioonalle. Vuoden lopulla 1. Divisioona siirtyi linnoitustöistä rintamavastuuseen Suurlahteen. Saravaara osoittautui monille mieltä kirveleväksi paikaksi, sillä majoitusolot olivat alkeelliset. Aluksi miehet asettuivat asumaan pahvitelttoihin, sitten itse rakennettuihin taloihin. Vuoden lopulla rintamalle siirryttäessä päästiin huomattavasti mukavampiin majoitusoloihin, ja käyttöön saatiin erinomainen kanttiini.
Valistusupseerien työnsarkaa
Asemasodan pitkittyessä valistusupseerien merkitys korostui, ja näille järjestettiinkin useita koulutustilaisuuksia. Karhumäen Urheilutalolla pidettiin useita kursseja urheilu-upseereille. Huoli kansan yhtenäisyydestä oli ilmeinen, ja sotilaille haluttiin tehdä tiettäväksi monin luennoin ja muin keinoin, että sodasta selviytyminen oli mahdollista yhdistynein voimin. Asemasotavuosi 1943 poikkesi edellisestä vuodesta valistustoiminnan paisumisella. Vuonna 1942 rintamaopiskelu 1. Divisioonassa mainitaan vain muutamassa asiakirjassa, mutta tänä vuotena rintamalle järjestettiin useita luennoitsijoita yliopistoista ja joukoista etsittiin jatkuvasti sopivia kurssienvetäjiä. Opiskelu kirjeopistoissa yleistyi, vaikka kaikki eivät harrastukseen ryhtyneetkään.
Vaikka mielialan parantamiseksi ja kurin ylläpitämiseksi järjestettiin luentoja, urheilua, pelejä, opiskelua ja mahdollisuuksia puhdetöihin, oli kaikkein tärkein asia seuraava loma. Moni lietolainen herkesi kiroilemaan toukokuussa 1943, kun Päämajan päätöksellä maatalouslomat luettiin kuuluvaksi prosenttilomaan, eli rivimiehelle kuuluvaan loma-aikaan vuodesta. Samoin pitkä kiista syntyi siitä, että perheelliset miehet saivat pidemmät lomat kuin poikamiehet. Etenkin maataloissa perheen poikien lomallepääsy oli kyntö- ja kylvötöiden onnistumisen kannalta olennaista.
Materiaalipulaa ja uusiokäyttöä
Sodan köyhdyttämässä maassa jouduttiin keksimään uusia keinoja varojen ja raaka-aineiden säästämiseksi ja keräämiseksi. Rationalisointi ja säästäväisyys olivatkin usein oppituntien aiheina. Erilaisia romunkeräyksiä, pihkankeräyksiä ja muita vastaavia järjestettiin usein teollisuuden materiaalipulan helpottamiseksi. Puhdetyökilpailuja järjestettiin useita, mutta metallien käyttö rautaa lukuun ottamatta kiellettiin. Puhdetöiden tekotahti heijastui hyvin divisioonan muuttoihin: ensin miehen kunnostivat itselleen asunnot tai rakensivat pahviteltat, ja päivänvalon salliessa miehet aloittivat pärekorien teon. Sähkövalojen sekä työkalujen järjestyessä ryhdyttiin yhä vaativampiin puhdetöihin. Kunakin kuukautena tehdyt esineryhmät luetellaan valistusupseerien raporteissa.
Asemasodan viimeiset kuukaudet vuonna 1944
Koulutus- ja muissa asiakirjoissa muistuteltiin yksiköiden upseereita usein siitä, että sodan ratkaisutaistelut olisivat vasta tulossa.
Vuoden 1944 alun sotapäiväkirjoissa toistuu viestipataljoonalaisten osalta merkinnät "Jatkettiin parakkien rakentamista", "Jatkettiin halonajoa", "Jatkettiin telttojen tekoa" tai "Jatkettiin halonhakkuuta". Jokaisen miehen piti hakata kesäkuun loppuun mennessä tietty määrä halkoja, keskimäärin 4 kuutiota. Puut tarkoitettiin ensisijaisesti yksiköiden omaan käyttöön. Niiden yksiköiden, joiden toiminta ei ulottunut etulinjaan, tuli pyrkiä huomattavasti suurempiin määriin. Pääosin Saajärven kylään majoittuneelle Viestipataljoona 33:lle tämä tiesi siis runsaasti halkohommia. 22. Elintarvikevarastokomppania oli saanut hakattavakseen 600 kuutiota halkoja.
Viestimiehet olivat toki mukana monessa muussakin, niin omassa aselajissaan kuin vieraissa yksiköissä. Pataljoonan miehet olivat usein hajallaan eri puolilla Maaselän kannasta. Sotapäiväkirjassa vilisevät edelleen puhelinkeskusten nimet "Anoppi", "Pellava", "Tappara" tai "Lalli". Näistä esimerkiksi Tappara oli 1. Divisioonan peitenimi, Lalli JR 35:n ja sen kolmen pataljoonan peitenimet olivat Arpi (I/JR 35), Torvi (II/JR 35) ja Pihlaja (III/JR 35). Puhelinkeskukset luonnollisesti muuttuivat paikka paikoin pataljoonien ja rykmenttien siirryttyä eri lohkoille. Jalkaväkirykmentti 35:stä oli aina yksi kolmesta pataljoonasta vuorollaan reservissä taaempana. Pääosa koulutuksesta keskittyi aina reservipataljoonaan, jolle pidettiin perinteisen sulkeisjärjestyksen lisäksi tyypillisesti aseoppitunteja, panssarintorjuntakursseja ja talvella hiihtomarsseja.