top of page
Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944 ja vetäytymisvaihe

Leningradin kaupungin vapauduttua tammikuussa 1944 saarroksista Neuvostoliiton johto alkoi suunnitella hyökkäystä Suomeen. Lähimmät suomalaiset olivat puolustusasemissa Valkeasaaressa muutaman kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. Tavoite oli hyökätä kahdella rintamalla, Laatokan pohjois- ja eteläpuolella kesäkuussa, tuhota suomalaisjoukot ja valloittaa Suomi. Suomalaisten sotajohto tiesi suurhyökkäyksen tulevan, ja keväällä 1944 oli annettu kehotuksia rakentaa linnoitteita sen varalta. Myös koulutusta, naamiointia ja muita toimenpiteitä käskettiin tehostaa. Kaikilla kannaksilla tehtiin linnoitustöitä, ja parhaimmat asemat saatiin rakennettua Äänisjärven ja Seesjärven väliselle Maaselän kannakselle. Varsinaissuomalainen 1. Divisioona ja sen myötä lietolaisia oli rakentamassa näitä linnoitteita.

Armeija kesällä 1944 oli huomattavasti pienempi kuin suomalaisten hyökkäysvaiheessa vuonna 1941. Vanhimmat ikäluokat kotiutettiin vuodenvaihteessa 1941–1942. Divisioonien määrä oli laskenut kahdella ja tilalle oli perustettu pienempiä prikaateja. Perustetuista prikaateista ainoastaan 3. Prikaati oli saatu perustettua suunnitellusti. Samoin moni rykmentti oli lakkautettu ja nuorempi henkilöstö niistä oli sijoitettu muihin divisioonan rykmentteihin. Käytännösä jalkaväkirykmenttien määrä divisioonissa putosi kolmesta kahteen, ja tilalle saatiin perustettua ainoastaan erillispataljoonia. Myös muita yksiköitä divisioonista ja rykmenteistä jouduttiin lakkautumaan, muun muassa Kevyet osastot. Kesällä 1944 myös maatalouslomille laskettujen määrä vähensi etulinjassa olevien sotilaiden määrää.

Suomalaistenkin huomio suuntautui 6.6.1944 Ranskaan, missä liittoutuneet suorittivat maihinnousun Saksaa vastaan. Maihinnousun onnistuminen tietäisi Saksan voimien repeytymistä itärintaman ja Italian lisäksi länteen, mikä lisäsi suomalaisten pessimististä arviota Saksan kohtalosta. Suurhyökkäys Suomea vastaan alkoi Karjalan kannaksella 10.6.1944 ja 11 päivää myöhemmin Aunuksen ja Maaselän kannaksilla. Hyökkäykset porrastamalla saatiin suomalaiset vetämään joukkojaan muilta kannaksilta Karjalan kannakselle, jolloin eteneminen täällä helpottui. Leningradin rintaman hyökkäys yllätti suomalaiset, vaikka suomalaisten tiedustelu oli jo saanut vihjeitä hyökkäyksestä. Ensimmäiset linjat murtuivat muutamassa tunnissa, ja suomalaisten oli vetäydyttävä taaemmas seuraavalle puolustuslinjalle. Täällä onnistuttiin viivyttämään vihollista monin paikoin, mutta murtuma Kuuterselässä ja vastahyökkäyksien epäonnistuminen pakottivat vetäytymään viimeiselle puolustuslinjalle Moskovan rauhan 1940 ulkopuolella: Viipuri–Kuparsaari–Taipale -linjalle eli VKT-asemaan.

Suomalaisten mielialaa masensi Viipurin kaupungin menettäminen 20.6. lähes taistelutta. Muilla osilla VTK-asemaa vihollisen hyökkäykset pysäytettiin. Neuvostoliittolaiset pääsivät kuitenkin läpimurtoon Viipurin koillispuolella, mutta vastahyökkäykset ja suomalaisten rintamalle tuomat verekset joukot pysäyttivät nämä lopullisesti. Tali-Ihantalan taistelussa, suurimmassa koskaan Pohjoismaissa käydyssä taisteluissa neuvostoliittolaiset lyötiin lopullisesti. Avainasemassa oli heinäkuun alusta varsinaissuomalainen rykmentti JR 35, joka pysäytti vihollisen Tähtelässä ja Pyöräkankaalla. Näihin taisteluihin osallistui moni lietolainen. Viimeiseksi Neuvostoliitto yritti hyökkäystä Vuoksen joen yli Vuosalmella sekä maihinnousua Viipurinlahden yli, mutta hyökkäykseen käytetyt venäläisjoukot kuluivat näissä taisteluissa niin pahoin ettei niillä ollut enää lainkaan taisteluarvoa. Karjalan kannas oli pitänyt. Karjalan kannaksen taisteluihin osallistui monia varusmiehenä asemasodan aikana 1942–1944 armeijaan lähtenyttä lietolaisista. Moni kaatui, eikä kaikkia sankarivainajia saatu kotikuntansa sankarihautausmaalle. Heidät on merkitty kadonneiksi ja julistettu kuolleiksi.

Suomalaiset vetäytyivät Aunuksen ja Maaselän kannaksilta kohti Suomen rajaa (tarkoittaen Tarton rauhan rajaa) viivyttäen vihollista. Aunuksen kannaksella vetäytymissuunnitelmat sotki neuvostoliittolaisen merijalkaväen maihiunnousu suomalaisten selustaan Laatokan rannalla Tuuloksessa. Maaselän kannakselta 1. Divisioona ja 21. Prikaati pystyivät sen sijaan vetäytymään suunnitelmien mukaisesti. 1. Divisioonan mukana kulkivat myös monet lietolaiset, sillä nämä palvelivat pääosin divisioonan viestiyksiköissä ja jalkaväkirykmenteissä. Kun Neuvostoliiton hyökkäys Karjalan kannaksella epäonnistui suomalaisten lyömisessä, siirtyi painopiste Laatokasta pohjoiseen. Täällä hyökkäys pysäytettiin ensin Laatokan rannasta pohjoiseen kulkevaan U-linjaan, sitten siitä pohjoiseen oleviin erämaihin. Viimeinen torjuntavoitto saatiin Ilomantsin taisteluissa, missä saarrettiin ja tuhottiin kaksi neuvostodivisioonaa. Suomalaiset saavuttivat taisteluissa torjuntavoiton, jonka ansiosta Neuvostoliiton kanssa saatiin neuvoteltua rauhansopimus ilman ehdotonta antautumista. Rauhanehdot olivat raskaat, mutta tärkeimmässä onnistuttiin: Suomi säilyi itsenäisenä.

Kesän 1944 tapahtumien tutkiminen on haastavaa, sillä moni sotapäiväkirja katosi tuolloin. Mahdolliset merkinnät on tehty jälkikäteen, ja tuolloinkin tilanne on usein ollut hyvin epäselvä merkinnät tehneelle upseerille. Monesti tutkimuksissa, muun muassa Niilo Lappalaisen Karjalan kannaksen tapahtumia kuvaavissa teoksissa on jouduttu turvautumaan veteraanihaastatteluihin. Tällä sivulla käsitellään sotatoimia eri kannaksilla keskittyen niihin tapahtumiin joissa oli osallisena sellaisia yksiköitä, joissa palveli lietolaisia sotilaita. Tapahtumat käsitellään kronologisesti kannaksittain. Tali-Ihantalan suurtaistelulle on luotu tälle sivustolle oma sivunsa.

Karjalan kannas

Karjalan kannas oli kolmesta puolustettavasta kannaksesta se, jolla vihollisen suurhyökkäyksen oletettiin alkavan ja olevan ankarimmillaan. Kannaksella oli rakenteilla kolme puolustuslinjaa: Päälinja, joka oli samalla etulinja, VT-asema sekä VKT-asema. Suomalaiset eivät voineet hyödyntää talvisodassa ja sitä ennen rakennettua Mannerheimlinjaa, sillä neuvostoliittolaiset olivat tuhonneet linjan rakenteet välirauhan aikana 1940–1941.

Monet talvisodassa evakuoiduista siviileistä olivat palanneet kotikunnilleen asemasodan aikana. Joillekin vallatuista alueista ei voitu palauttaa evakuoituja karjalaisia, sillä ne olivat liian lähellä etulinjaa. Vilkkainta muutto oli ollut keväällä 1942. Palanneita saatiin hädintuskin evakuoitua venäläisten suurhyökkäyksen tieltä kesällä 1944. Vihollisen ilmavoimat hyökkäsivät paikoitellen länttä kohti vetäytyvien evakkojen kimppuun, verisimmillään Elisenvaarassa missä junan pommituksessa kuoli useita siviilejä.

Puolustusasemat merkitty karttaan sinisellä.

press to zoom

Venäläisten hyökkäyssuunnitelma. Viipuriin oli tarkoitus päästä kymmenessä päivässä.

press to zoom

Suurin osa Suomen armeijasta oli  keskitetty Karjalan kannakselle: yhteensä Karjalan kahdessa armeijakunnassa (armeijakunnat III ja IV) oli viisi divisioonaa (kenraalimajuri Armas-Ensio Martolan 2. Divisioona, kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. Divisioona, kenraalimajuri Johannes Sihvon 10. Divisioona, kenraalimajuri Niilo Hersalon 15. Divisioona sekä kenraalimajuri Paavo Paalun 18. Divisioona) ja kaksi prikaatia (Ratsuväkiprikaari sekä 19. Prikaati). Kannaksen joukkoja johti kenraaliluutnantti Karl Oesch. Yhteensä Karjalan kannakselle oli keskitetty noin 75.000 miestä. Armeijakunrien välisen vastuualueen raja kulki keskellä pääasemaa Lempaalan kohdalla. Kannaksella oli kolme divisioonaa vastuussa etulinjassa ja kaksi taaempana linnoitustöissä. Suomalaisten puolustus Karjalan kannaksella nojasi kolmeen puolustuslinjaan. Etummaisena oli 76 kilometriä leveä Pääasema, joka kulki Valkeasaaresta Laatokan rantaan. Tämän takana oli 84 kilometriä leveä Vammelsuu–Taipale -asema (VT-asema, tarkka linja Vammelsuu–Kuuterselkä–Kivennapa–Siiranmäki–Rautun edusta–Vuoksi–Taipale). Taaimpana oli VKT-asema, joka kulki linjaa Viipuri–Kuparsaari–Taipale. Näistä VT-asema oli linnoitettu parhaiten, kun taas VKT-asemassa ei ollut linnoitteita käytännössä ollenkaan. Suurhyökkäyksen alkaessa pääasemalle olivat ryhmittyneinä 2. ja 10. Divisioona IV Armeijakunnan lohkolla ja 15. Divisioona sekä 19. Prikaati III Armeijakunnasta. Taaempana olivat linnoitustöissä hyökkäyksen alkamisajankohtana 3. ja 18. Divisioona sekä Ratsuväkiprikaati.

Linnoitustöitä oli tehty jatkuvasti asemasodan aikana, mutta vaihtelevin tuloksin. Toukokuussa 1944 Kannaksella tarkastuksella käynyt Operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä moitti monin paikoin linnoitustöiden tuloksia. Ohdassa ja Vaskisavotassa oli saatu aikaiseksi hyvät asemat monilinjaisin taisteluhaudoin, pst-kaivannoin ja miinoituksin, mutta monesti asemat puuttuivat tyystin. Joistakin esikunnista ja huoltopaikoista puuttuivat alkeellisimmatkin suojautumisvarustukset ilmapommitusten ja tykistökeskitysten varalta. Loppuun asti mietitty suunnitelma puuttui monilta alueilta. Joillakin paikoilla rykmentinkomentajan tai muun päällystön vaihtuminen merkitsi kaiken edeltävän komentajan aikana rakennetun varustus- ja rakennustyön hylkäämistä ja uuden aloittamista. Valmiiksi saatuja hevostalleja, puolustuskaivantoja ja muita vastaavia hylättiin niiden valmistuttua ja uusia alettiin rakentaa. "Turha työ" heijastui myös miehistön intoon tarttua töihin.

 

Puna-armeija oli tiedustelullaan selvittänyt suomalaisten puolustusasemat hyvin yksityiskohtaisesti pääasemalta Viipuriin asti. Hyökkäystä edelsi 610 tiedustelulentoa, ja lentokonekuvauksen perusteella laadittiin ilmakuvakartat. Suomalaisten tiedustelu oli vastaavasti saanut etulinjan havaintoja sekä lentotiedustelun avulla viitteitä tulevasta hyökkäyksestä. Ilmatiedustelun tulokset eivät kuitenkaan kulkeneet päämajaan. Suunnitelmana oli ensin murtaa suomalaisten pääasema 2–3 päivässä, edetä siitä suomalaisten toisen puolustuslinjan (VT-asema) tasalle ja vallata se 5–7 päivässä ja lopulta kymmenen päivän kuluttua hyökkäyksen alkamisesta vallata Viipuri. Suomalaisten voimat Karjalan kannaksella piti tuhota talvisodan aikaisen Mannerheim-linjan tasalle. Viipurin valtaamisen jälkeen neuvostojoukkojen piti jatkaa eteenpäin syvemmälle Suomeen.

Leningradin Rintama keskitti kannakselle kaksi armeijaa: 21. sekä 23. Armeijan. 21. Armeijan oli tarkoitus edetä kannaksen halki Viipuriin ja 23. Armeijan Pääseamalta VT-aseman läpi Vuokselle. Venäläisillä yksiköillä oli tukenaan suuri määrä tykistöä, kranaatinheittimiä ja lentokoneita. Jalkaväkeä tukivat raskaat ja keskiraskaat panssarivaunut. Yksiköt olivat lisäksi Kaartin yksiköitä, puna-armeijan hyvin varustettua eliittiä. Jalkaväkiyksiköt olivat kooltaan aikaisempaa kokoonpanoa pienempiä, mutta huomattavasti tulivoimaisempia. Neuvostoliittolaiset onnistuivat salaamaan uusien voimien keskittämisen hyvin. Yhteensä Leningradin Rintamalle keskitettiin hyökkäykseen 24 divisioonaa eli 260.000 miestä, 7.500 tykkiä ja kranaatinheitintä sekä 630 panssarivaunua

Valkeasaari murtuu

 

Hyökkäystä oli edeltänyt pelottava hiljaisuus, ja Valkeasaaren lohkolla osattiin varautua tulevaan. Miehet saivat käskyn pysyä korsuissa tykistökeskitysten ja pommitusten aikana ja siirtyä asemiin vasta kun tuli siirtyisi taaemmas. Vihollisen rynnäkköasemat olivat kuitenkin hyvin lähellä suomalaisten asemia, joten paljon aikaa ei olisi ennen vihollisen pääsemistä käsikranaattien heittoetäisyydelle.

Suurhyökkäystä edelsivät alustavat tiedusteluhyökkäykset pääasemaa vastaan 9.6. Pommitukset ja tykistökeskitykset suomalaisten asemiin aloitettiin tuon päivän aamuna kello 08.00. Tiedusteluhyökkäyksissä käytettiin aiemmin Karjalan kannakselle keskitettyjen neuvostodivisioonien joukkoja, jotta suomalaiset eivät saisi mahdollisesti saamiltaan sovangeilta tietoja uusista kannakselle siirretyistä puna-armeijan joukoista. Tiedusteluhyökkäykset torjuttiin, mutta ne sitoivat suomalaisten reservit Valkeasaaren lohkolla. Samoin ampumatarvikkeet alkoivat loppua suomalaisten puolella.

Suomalaiset olivat suunnitelleet pystyvänsä taistelemaan pääasemassa useita viikkoja ennen vetäytymistä VT-asemaan. Kun venäläisten suurhyökkäys aamulla 10.6. alkoi, murtuivat asemat kolmessa tunnissa. Hyökkääjä sai aikaiseksi 10–15 kilometriä syvän murron. Valkeasaaressa ollut suomalainen Jalkaväkirykmentti 1 kärsi pahoja tappioita, ja vastuussa olevat 10. Divisioonan joukot jättivät asemansa. Pohjoisempana oleva 2. Divisioona selviytyi vähemmällä ja onnistui joukkojaan siirtelemällä torjumaan omaan sivustaansa kohdistuvan uhan. Valkeasaaren ohella Rajajoen aseman alue sekä Raivola ja Kivennapa joutuivat 10.6. pommitusten kohteeksi.

IV Armeijakunnan esikunnassa annettiin heti Valkeasaaren menettämisen jälkeen suunnittelutyö pääaseman valtaamiseksi takaisin. Vastahyökkäys arvioitiin vaikeaksi toteuttaa, ja armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen esittikin hyökkäyksestä luopumista. Mannerheim antoi iltapäivällä 10.6. luvan vetää IV Armeijakunnan joukot VT-linjalle. Samalla Aunuksen ja Maaselän kannaksen joukot saivat käskyn siirtää divisiooniaan avuksi Karjalan kannakselle. Taaempana Karjalan kannaksella ollut 3. Divisioona sai käskyn ottaa vastuun 10. Divisioonalta, joka vetäytyi kohti VT-asemaa.

Vetäytyminen Vammelsuu–Taipale -asemaan


Vammelsuu–Taipale-linja saatiin miehitettyä 12.6. mennessä. Tuolloin suomalaisista joukoista asemissa olivat 

  1. Vammelsuussa (VT-aseman eteläisin pää aivan Suomenlahden rannalla) Ratsuväkiprikaati, eli Uudenmaan sekä Hämeen Ratsuväkirykmentit sekä Erillispataljoona 20 (Er. P 20)

  2. 3. Divisioona välillä Sahakylä–Riihisyrjä. Divisioona käsitti Jalkaväkirykmentit 53:n sekä 11:n ja Er. P 13:n.

  3. Riihisyrjästä pohjoiseen 2. Divisioona ja 18. Divisioona.


Taaempana reservissä oli Panssaridivisioona, komentajanaan Mannerheimristin ritari kenraalimajuri Ruben Lagus.

Ensimmäisissä taisteluissa VT-asemalla venäläisen 109. Jalkaväkidivisioonan hyökkäys pysähtyi VT-linjaan ja suomalaisten vastahyökkäykset aiheuttivat divisioonalle pahoja tappioita. Kivennavalla sijaitsevat suomalaisasemat arvioitiin Leningradin Rintaman esikunnassa liian vahvoiksi nopeasti murrettaviksi. Neuvostoliittolaiset siirsivät hyökkäyksensä painopisteen Vammelsuun ja Kuuterselän väliselle alueelle ja saivat 13.6. tehtyjen valmistelujen jälkeen aikaiseksi läpimurron Kuuterselässä 14.6. Läpimurtoa auttoi, että venäläiset saivat tuoduksi runsaasti tykistöä pioneerien korjaamia teitä ja siltoja pitkin.

press to zoom

Sotaveteraani Markku Junnila muisteli haastattelussa, että hänet oli käsketty suurhyökkäyksen sattuessa taamemmaksi rakennettuun bunkkeriin, jossa oli kiinteä tykki. Hänen ja muiden bunkkerissa olijoiden tuli ampua tykillä niin kauan kuin ammuksia vain riitti. "Siitä olisi tullut meille hautakammio" Junnila totesi. Hyökkäys kuitenkin ehti ylittää aseman ennenkuin hän sai komennuksen.

VT-asema romahti venäläisten suurhyökkäyksessä Vammelsuusta Kuuterselkään asti. Asemiin syntynyt aukko oli liian suuri, että sitä olisi pystytty paikkaamaan vastahyökkäyksin. Viholliset etenivät niin nopeasti, että hyökkäyksen kärki ilmestyi yllättäen Ratsuväkiprikaatin Esikunnalle asti. Esikunta hävitti kiireesti asiakirjansa sytyttämällä rakennuksensa palamaan. Esikunnan henkilöstä pakeni ikkunoista ja takaovista.

Neuvostoliittolaiset joukot saivat kesäkuun puolivälissä suomalaisilta valtavan sotasaaliin. Monet tykkipatteristot hylkäsivät kalustonsa, ja venäläiset saivat runsaasti tykkejä ja muuta raskasta aseistusta. 1. Panssariprikaati sai suurimman saaliin, johon kuului 15 henkilöautoa, 60 kuorma-autoa, 25 tykkiä, kokonainen kranaatinheitinkomppanian kalusto ja sotalippu. Vaikka prikaatin esikunta joutuikin yllättävän hyökkäyksen kohteeksi, pystyi Ratsuväkiprikaati torjumaan hyökkäyksen omalla rintamaosuudellaan. Yhteyksien katkeaminen taakse sai prikaatin kuitenkin vetäytymään VT-asemasta taka-asemaan.

Kuuterselän läpimurron jälkeen IV Armeijakunnan esikunta ryhtyi suunnittelemaan Panssaridivisioonan käyttöä vastahyökkäykseen asemien palauttamiseksi. Divisioona sai käskyn hyökätä ensin Kuuterselkään ja tämän jälkeen vallata takaisin menetetyt osat VT-asemaa. Koko divisioonan sijaan käytettiin vain siihen kuuluvaa Jääkäriprikaatia. Jääkäriprikaatilla oli hyökkäyksessä tukenaan saksalaisilta saatuja rynnäkkötykkejä.

Hyökkäys menestyi aluksi, mutta tyrehtyi myöhemmin. Vastahyökkäys katkaisi hetkeksi vihollisen 286. Jalkaväkidivisioonan yhteydet selustaan, joten divisioonan oli pysäytettävä etenemisensä Vammeljoelle. Jääkäriprikaatin vastahyökkäys keskeytettiin 15.6. aamulla. Hyökkäyksessä vahvennettu Jääkäriprikaati menetti 3.000 miehestään 624. Lisäksi viisi sen rynnäkkötykeistä tuhottiin. Venäläiset olivat saaneet jo sotavankikuulusteluissa tietoja Jääkäriprikaatin hyökkäyksestä.

SA-kuva: 120857_r500
SA-kuva: 120857_r500

Suomalainen pommikone matkalla kohti Kuuterselkää 14.6.

press to zoom
SA-kuva: 1143088_r500
SA-kuva: 1143088_r500

Panssaridivisioonan jääkäreitä siirtymässä polkupyörillä Suulajärven eteläpäässä vastaiskuun Kuuterselkään 14.6.

press to zoom
SA-kuva: 1143213_r500
SA-kuva: 1143213_r500

Siiranmäen kovia kokeneet puolustajat puhdistamassa konekiväärejään levossa Viipurin pohjoispuolella.

press to zoom
SA-kuva: 1143360_r500
SA-kuva: 1143360_r500

Panssarintorjuntamiehiä siirtymässä asemiin. Olalla miehillä panssarinyrkit.

press to zoom

Taistelut Siiranmäessä

 

Kuuterselän taistelujen jälkeen suomalaisille joukoille annettiin käsky vetäytyä viivytellen VKT-asemaan. Kuuterselästä pohjoiseen suomalaisten asemat olivat pitäneet Siiranmäellä. Pataljoona, jossa Markku Junnila palveli alistettiin Adolf Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7:lle. Pataljoonan asemat olivat Siiranmäellä Kekrolan kylässä. Junnilan ryhmän 45 mm:n panssarintorjuntatykki oli laitettu täällä asemaan tien viereen. Tielle oli myös laitettu panssarintorjuntamiinoja, mutta niiden varmistussokat oli unohdettu vetää irti. Junnila eteni vihollisen konekivääritulen alla poistamaan ne ryömien miinojen välissä.

Junnila muistelee "Ammuimme vihollisen panssarivaunua, joka laukaisi tykkinsä samanaikaisesti. Tähtäsin vaunun tornin alaosaan. Tankin kranaatti osui tykkimme kilven etupuolelle ja lennätti maata niskaamme. Tykin putki juuttui taka-asentoon. Panssarivaunu lääntyi oikealle ja jatkoi ajamista asemamme edessä. Sitten vasemmalla ollut divisioonan 75 mm:n pst-tykki huokaisi. Vaunu pysähtyi." Junnilan pst-tykkiryhmän kokemukset olivat surullisen tuttuja eri puolilta kannasta. 37 tai 45 mm:n panssarintorjuntatykeillä tai pst-kivääreillä ei pysäytetty kuin kevyimpiä vaunuja. Niitä pystyi myös käyttämään jalkaväkeä tai vihollisen asepesäkkeitä vastaan. Vihollisen keskiraskaat panssarivaunut T-34:t, "sotkat" ja raskaat vaunut kuten JS-2 vaunut eli "Josif Stalinit" tai  KV-1 eli Klim Vorosilovit ,"Klimit" olivat näille tykeille ylivoimaisia.

Rintamalle alkoi suomalaisten onneksi ilmestyä saksalaisia 75 mm:n M/40 panssarintorjuntatykkejä, jotka rynnäkkötykkien ohella olivat suomalaisten parhainta panssarintorjuntakalustoa. Tällainen 75 mm:n tykki pelasti Junnilankin ryhmän Siiranmäellä. Merkittävä vaikutus oli myös tehokkailla lähitorjunta-aseilla, Panzerfaust "panssarinyrkeillä" sekä 8,8 cm Raketenpanzerbuchseilla eli "panssarinkauhuilla". Kertakäyttöisiä panssarinyrkkejä tilattiin Suomeen keväällä 1944 yhteensä 25.812 kappaletta. Aseella pystyi ampumaan vain muutaman kymmenen metrin päähän, joten se edellytti panssarintorjujan pääsyä vaunun lähelle. Panssarinkauhuja saatiin Suomeen keväällä ja kesällä 1944 yhteensä 1.854 kappaletta, ja niihin yhteensä 18.000 rakettia. Määrän laskettiin riittävän yhden venäläisten suurhyökkäyksen pysäyttämiseen.

Kuuterselästä pohjoiseen suomalaisten asemiin hyökkäsi neuvostoliiton 98. Jalkaväkiarmeijakunta 13.6. Suomalaiset onnistuivat valtaamaan vihollisen VT-asemien kohdalta valtaamat alueet takaisin vastaiskuilla, ja suomalaisten tykistö pystyi usein hajottamaan vihollisen hyökkäysryhmitykset. 2. Divisioonan asemat VT-linjalla pitivät. Taistelut olivat kiivaimmillaan Siiranmäellä, missä torjuntavoitolla onnistuttiin suojaamaan pohjoisen III Armeijakunnan (komentajana kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo) sivusta. Illalla 13.6. vihollinen yritti yllätyshyökkäystä suomalaisasemiin ilman tykistön tukea, mutta hyökkäjät tuhottiin esteille. Suomalaisten raporttien mukaan vihollinen oli hyökätessään liian juovuksissa edes suojautuakseen.

Aamulla 14.6. suomalaiset saivat niskaansa maataistelukoneiden tukeman tykistökeskityksen. Vihollinen sai aikaiseksi sisäänmurrot kahdessa kohdassa Siiranmäkeä, mutta vastahyökkäykset tuhosivat nämä. Myöhemmin samana päivänä venäläiset saivat aikaiseksi huomattavasti vakavamman läpimurron. Monet suomalaiset katosivat ankarassa tykistötulessa, muun muassa puolustusministerin poika luutnantti Walden, jota oltiin kuljettamassa joukkosidontapaikalle. Murtumakohtia pystyttiin paikkaamaan illalla 14.6. ja selustassa panssarinkauhupartiot JR 49:stä tykkikomppaniasta (14./JR 49) metsästivät läpimurtautuneita Klim-panssarivaunuja Siiranmäen laella. Näissä panssarintuhoamisoperaatioissa  Mannerheimristin sai 19-vuotias Eero Seppänen, joka tuhosi useita vaunuja. Panssareiden rooli oli muuttunut, ja venäläiset panssarimiehet tiesivät sen. Ilman jalkaväen tukea etenevät panssarit tulivat usein suomalaisten lähitorjunta-aseiden tuhoamiksi, joten panssarit yhä useammin jäivät suomalaisten asemien eteen ja jalkaväki joutui etenemään ilman niitä.

Hyvästä torjuntamenestyksestä huolimatta suomalaiset joukot kärsivät ankaria tappioita Siiranmäellä. Komppaniat, joukkueet ja yksittäiset ryhmätkin saivat jatkuvasti alistuksia eri puolelle rintamaa murtumakohtien paikkaamiseksi. Puolustustaisteluiden johtajalle everstluutnanttii Adolf Ehrnroothille ehdotettiin lepoa, mutta hän halusi johtaa taistelun loppuun saakka. Väsyneitä olivat venäläisetkin. Hyökkäykseen aamulla ryhtyneet rykmentit olivat joutuneet palaamaan pahoja tappioita kärsittyään lähtoasemiinsa, ja illalla monet läpimurtautuneet panssarit oli tuhottu. Venäläisten yritys laajentaa murtumakohtaa aamulla 15.6. torjuttiin, ja suomalaiset käynnistivät oman vastahyökkäyksensä. Vihollinen yritti vielä heikkoja hyökkäyksiä 16.6., mutta ne torjuttiin helposti. Lähes 19.000 miehen vahvuinen 98. Jalkaväkiarmeijakunta oli menettänyt kolmessa päivässä yli 3.500 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Suomalainen 2. Divisioona menetti vastaavasti 873 miestä. Siiranmäestä luovuttiin vasta, kun ylipäällikkö antoi käskyn vetäytyä VKT-asemaan.

Vetäytyminen Viipuri–Kuparsaari–Taipale -asemaan

 

Leningradin rintama oli saavuttanut sille annetut maastokohdat annetussa aikataulussa. Ne olivat kuitenkin epäonnistuneet tärkeimmässä tavoitteessaan, suomalaisten joukkojen tuhoamisessa. VT-linjan taisteluissa suomalaiset saivat voitettua aikaa Aunuksen ja Maaselän kannaksilta siirtyville divisioonille.

Karjalan kannaksen hyökkäyssuunnitelma oli VT-aseman valtaamisen jälkeen vallata Viipuri sekä hyökätä sen koillispuolelta ja Vuoksen rannalla Vuosalmen kohdalla suomalaisten asemien läpi. 21. Armeijakunnan tehtävänä oli vallata Viipuri ja edetä siitä kohti Lappeenrantaa ja länteen kohti sisä-Suomea. 23. Armeijakunnan tehtävä taas oli edetä Talin läpi luoteeseen ja kohti Laatokan rantaa. 23. Armeijakunnan eteneminen olisi onnistuessaan saartanut suomalaisen III Armeijakunnan Vuoksen pohjoispuolelle.

press to zoom

Taistelu VTK-linjasta alkoi suomalaisten kannalta lamauttavalla uutisella: Viipurin puolustuksesta vastaava 20. Prikaati jätti kaupungin miltei taistelutta venäläisille. Prikaatilta puuttuivat lähes täysin ajanmukaiset panssarintorjunta-aseet eikä ammuksiakaan ollut riittävästi. Muualla suomalaisten puolustuslinja piti pintansa. Hyökkäykset 20.–21.6. torjuttiin. Viipurin menetys sai neuvostoliittolaiset uskomaan, että suomalaisten vastarinta oli luhistunut, ja etumaiset yksiköt lähestyivät VKT-aseman puolustajia takaa-ajoryhmityksessä.

Reservejä Viipurin takaisinvaltaamiseksi ei ollut. Kaupunki oli menetetty ja puolustus oli siirrettävä kaupungin taakse. Suomalaiset ryhmitettiin linjalle Viipurinlahti–Kivisillansalmi–Konkkala–Tali. Viipurin koillispuolella käynnistyivät laajat Tali-Ihantalan taistelut. Näihin taisteluihin osallistui myös varsinaissuomalainen Jalkaväkirykmentti 35. Ihantalasta itään Noskualla venäläisten 6. Jalkaväkiarmeijakunnan hyökkäys ei edennyt Näätälänjärven ja Vuoksen alueella.

SA-kuva: 120992_r500
SA-kuva: 120992_r500

Viipurin linnassa liehui vielä 18.6. Suomen lippu.

press to zoom
SA-kuva: 121182_r500
SA-kuva: 121182_r500

Tyhjä, evakuoitu Viipuri.

press to zoom
SA-kuva: 121190_r500
SA-kuva: 121190_r500

Tyhjentynyttä Viipuria.

press to zoom

Suomi sitoutuu lujemmin Saksaan


Viipurin menettämisen jälkeen vastaus suomalaisten rauhantiedusteluihin oli Neuvostoliitolta ehdottoman antautumisen vaatimus. Neuvotteluissa Saksan kanssa saatiin lupaus avusta: Suomeen alettiin tuoda viljaa, saksalaisia joukkoja, lentokoneita sekä panssarintorjunta-aseita. Vastineeksi presidentti Risto Ryti sitoutui siihen, ettei hänen johdollaan tehtäisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Apu käsitti saksalaisten 303. Rynnäkkötykkiprikaatin sekä 122. Jalkaväkidivisioonan siirron Suomeen sekä lento-osasto Kuhlmeyn stuka-syöksypommittajien saamisen avuksi. Lento-osasto tosin oli jo ennen sopimusta pääosiltaan Suomessa.
 

Viipurinlahti

 

Kun Leningradin rintama alkoi pitää etenmistä Viipurin koillispuolella epätodennäköisenä, päätetiin hyökkäyksen painopisteiksi ottaa Viipurinlahti ja Vuosalmi. Viipurinlahdella 224. Divisioonan tuli vallata suomalaisilta Viipurinlahden saaret ja hyökätä lahden länsirannalle suomalaisten selustaan. Taistelut saarista olivat ankarat, ja puolustajat olivat käytännössä loppuunkulutettuja. Osa suomalaisista joutui pakenemaan saarilta uimalla omalle puolelle. Etenkin Teikarinsaaresta käytiin ankara taistelu, ja moni saaren suomalaispäällikkö kaatui taisteluissa. Sitä ankarammin kärsi kuitenkin 224. Divisioona, josta ei saaristsa käydyn kamppailun jälkeen ollut enää täyttämään sille annettua tehtävää. Saari menetettiin venäläisille 5.7. Viimeinen maihinnousuyritys suomalaisten puolelle 9.7. epäonnistui, ja Viipurinlahdella siirryttiin asemasotaan.

Vuosalmi


Vuosalmen taisteluja edelsivät kymmenen päivän alkutaistelut. Varsinaiset taistelut alkoivat 4.7., kun venäläinen 98. Armeijakunta sai tehtäväkseen vallata Kylä-Paakkolan ja Äyräpään harjanteet Vuoksen etelärannalla suomalaisilta. Harjanteiden valtauksen jälkeen armeijakunnan tuli ylittää Vuoksi ja vallata sillanpääasema Vuosalmelta.

Puolustuksessa oli 2. Divisioona, jonka vasutualue oli jaettu kahteen lohkoon. Lohkojen raja kulki Lehtolassa. Suomalaisista katsoen oikealla lohkolla oli vastuussa Osasto W eli everstiluutantti Wahlbeckin komentama Jalkaväkirykmentti 49 ja vasemmalla lohkolla everstiluutnantti Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7 eli Osasto E.

Neuvostoliittolaisen 98. Armeijakunnan hyökkäyssuunta Vuoksella.

press to zoom

Suomalaisten päävoimat olivat Vuoksen pohjoisrannalla, mutta molemmilla lohkoilla pidettiin kahta pataljoonaa sillanpääasemassa joen etelärannalla sijaitsevilla Kylä-Paakkolan sekä Äyräpään harjanteilla. Mikäli vihollinen saisi harjanteet haltuunsa, pystyisi se tähystämään tehokkaasti suomalaisten asemia ja tulittamaan niitä tykistöllään. Ankarissa taisteluissa neuvostojoukot lyötiin. Vuoksen etelärannan harjanteista taisteltiin viiden päivän ajan. 2. Divisioonan komentaja kenraalumajuri Martola halusi vetää joukot sillanpääasemasta Vuoksen toiselle puolelle, mutta III Armeijakunnan komentaja Siilasvuo kielsi tämän. Taistelut sillanpääasemassa päättyivät 9.7. Taisteluun oli osallistunut 11 eri pataljoonaa 2. Divisioonasta, jotka aina vuoroittain kuljetettiin joen yli vaihtamaan taistelussa rasittunut pataljoona taakse lepoon. Näiden pataljoonien melkein 7.000 miehestä puolet menetettiin kaatuneina, haavoittuneina tai kadonneina.

 

Maaliskuussa 1943 Santahaminassa varusmiespalveluksensa viestimiehenä suorittanut sotamies Keijo Isosaari osallistui Vuosalmen taisteluihin Vasikkasaaressa. Tätä ennen hänen yksikkönsä, JR 57 oli siirtynyt Lempaalalta Kiviniemen sillan yli toiselle puolelle Vuoksen jokea. Vetäytyvät miehet pysäyttivät ja tuhosivat tällä tiellään ilmeisesti eksyneen venäläisen autokolonnan Kuolemalaakson lähettyvillä Raudussa.

Suomalaisten asemat Vuosalmen edustan pelloilla.

press to zoom

Vetäytyessään pimeänä sateisena yönä Isosaaren joukkue majoittui riiheen. Joku kehotti muita vaikenemaan sanomalla oven suussa "Olkaa hiljaa, tääl o muitaki", sillä riihessä oli muita makaavia miehiä joita ei haluttu herättää. Aamulla havaittiin riihen ovessa lappu "Kaat. Kok. Paik." eli Kaatuneiden kokoamispaikka. JR 57:n miehet olivat nukkuneet yönsä ruumiiden seurassa.

Satakuntalainen luutnantti Aalto, Isosaaren pelikorttikaveri kokosi vapaaehtoisista joukkueen Rajajääkäripataljoona 2:een. Joukkue siirrettiin Vuosalmelle Vasikkasaareen puolustukseen, missä he olivat muutaman päivän. Yksikön saapuessa saaressa oli venäläisiä, mutta nämä lähtivät mustilla kumiveneillä omalle puolelleen. Eräänä aamuna venäläiset olivat päässeet saareen, ja Isosaari oli mukana taistelussa pikakivääriampujana. Kun tykistö aloitti ammuntansa, osui kranaatti Isosaaren yllä olevaan konekivääriasemaan jolloin viisi suomalaista kaatui. Vasikkasaaresta oli lähdettävä. Saaresta oli uitava pakoon venäläisten hyökkäystä, ja Isosaaren kypärä ja kivääri jäivät samalla Vuoksen pohjaan.

Luovuttuaan sillanpääasemasta 2. Divisioona ryhmitti joukkonsa Vuoksen pohjoispuolelle pelloille. Vihollisen ylimenohyökkäys 9.7. sai aikaiseksi viisi kilometriä leveän ja kaksi kilometriä syvän sillanpään. Ihantalassa tilanne alkoi kuitenkin rauhoittui, joten Suomen Ilmavoimat ja Lento-osasto Kuhlmey saatiin suunnattua apuun. Venäläisten sillanpääasemaa vastaan määrättiin vastaiskuun Panssaridivisioona. Samanaikaisesti vastahyökkäyksen kanssa venäläiset suunnittelivat laajentavansa sillanpäätään hyökkäyksellä. Venäläiset onnistuivatkin laajentamaan ja syventämään sillanpäätään 12.7., mutta eivät ratkaisevasti. Neuvostoliittolaiset joukot jäivät Vuosalmen pelloille kykenemättä jatkamaan. Näissä taisteluissa hyökkääjän 115. Armeijakunta menetti ankarien tappioiden vuoksi kokonaan taistelukykynsä. Vuosalmellakin siirryttiin asemasotaan.

Äyräpäähän päättyi monen lietolaisen sotatie. Lietoon haudattavaksi saatiin tuoduksi Tyrjän rykmentin (JR 7) 6. Komppaniassa palvellut korpraali Rudolf Mattila. Lisäksi Tyrjän rykmentin 2. Komppaniasta kaatui korpraali Aarre Ojala sekä Erillispataljoona 25:n 2. Komppaniasta sotamies Torsti Mäkinen. Heidän ruumiitaan ei löydetty. Vuosalmen ja Viipurinlahden myötä venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella hiipui. Suomalaisten kaukopartio Motti / ilmoitti 13.7. Uudeltakirkolta junaradan varrelta, että aikaisemmin täysinä kohti suomalaisten rintamaa matkanneet junat vaihtuivat nyt tyhjiin. Pian tavara ja joukot alkoivat virrata pois Viipurin suunnalta kohti etelää. Partio havaitsi muun muassa venäläisen IS-2 -panssarivaunun miehistöineen yhdessä vaunussa. Suomalaiset päättelivät Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella päättyneen. Painopiste siirtyi Laatokasta pohjoiseen.

Aunuksen kannas


Aunuksen kannaksella olevien suomalaisjoukkojen piti vetäytyä 16.6. saadun käskyn mukaan kohti Suomen rajaa viivyttäen samalla vihollista. Aunuksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Paavo Talvela suunnitteli ensin joukkojen vetämistä Syviltä taakse PSS-asemaan (Pisi–Saarimäki–Sammatus–Mäkrijärvi). Täältä irtauduttaisiin kuun vaihteessa, kun Äänislinnasta vetäydyttäisiin. Vihollinen lyötäisiin ja pysäytettäisiin U-asemassa, joka sijaitsi Sortavalasta itään välillä Pitkäranta–Loimola. Venäläiset olivat keskittäneet tänne Karjalan Armeijan, jonka alaiseen 7. Armeijaan kuului neljä armeijakuntaa, 368. Divisioona sekä 3. Merijalkaväkiprikaati.

Venäläisten hyökkäyksen alkaessa suomalaiset onnistuivat irtautumaan Syväriltä suunnitelmien mukaisesti. Vihollinen ylitti Syvärin Lotinapellon alueella 21.6. Suomalaisten vetäytymissuunnitelman sotki pahasti venäläisten merijalkaväen maihinnousu Laatokan rantaan suomalaisten selustassa Tuuloksessa. Maihinnousu katkaisi päätien, eikä tätä sillanpäätä pystytty vastahyökkäyksistä huolimatta kukistamaan. Uhkana oli, että PSS-asemassa taistelevat suomalaisjoukot jäisivät ilman huoltoa saarroksiin ja tulisivat tuhotuiksi. Tilanne PSS-asemalla kävi kriittiseksi samaan aikaan kun merijalkaväki piti puolensa Tuuloksessa suomalaisia vastaan. VI Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Blick antoi 24.6. joukoille käskyn vetäytyä asemista, seuraavana tasana Aunuksenjoki. Vetäytyminen onnistui juuri valmistunutta Säntämän ja Viteleen välistä tietä pitkin, joka vetäytyvien joukkojen kulutuksessa joutui huonoon kuntoon. Suomalaiset joutuivat hylkäämään kalustoaan tien varrelle.

Joukot ryhmitettiin U-linjaan 10.7. viivytystaistelujen päätökseksi. Venäläisten hyökkäys pysäytettiin Nietjärven taisteluissa. Venäläiset yrittivät kiertää U-aseman koukkaamalla pohjoisen erämaiden kautta, mutta nämäkin lyötiin.

press to zoom

Maaselän kannas


Samanaikaisesti Syväriltä vetäytyvien suomalaisten kanssa Maaselän kannaksen joukot aloittivat omalla suunnallaan irtautumisen kannakselta ja viivytystaisteluiden käymisen vetäytyen kohti Suomen rajaa. U-aseman pohjoiskärjestä Loimolasta eteenpäin alkoi II Armeijakunnan vastuualue, ja tänne alueelle päätyi moni 1. Divisioonan riveissä taisteleva lietolainenkin. Maaselän kannakselta vetäytymistä käsittelevässä osassa käsitellään etenkin 1./VP 33:n vaiheita.
 

Viimeiset päivät Maaselällä


Tieto suurhyökkäyksen alkamisesta kulki nopeasti Maaselällekin. Kesäkuun 10. alkaen lietolaiset liimautuivat monien muiden tavoin radion ääreen kuuntelemaan jännittyneinä uutisia ja "melkein joka päivä onkin joukkojemme vetäydyttävä ylivoimaisen teräsmyrskyn tieltä. Vihollisen ilma- tykistö- ja panssarivoimien käyttö on hirmuista". Samana päivänä julistettiin koko armeijaa koskeva lomakielto. Luutnantti Jaakko Säteri Viestipataljoona 33:n keskuskomppaniasta oli suurhyökkäyksen aikana lomilla, ja hänet käskettiin takaisin yksikköönsä. Junan matkatessa kohti Maaselän kannasta Säteri huomasi, että vastaantulevat junat olivat aivan täynnä sotilaita. Hän todisti divisioonien siirtämistä Syväriltä ja Maaselältä kohti Karjalan kannasta.

Viestipataljoona 33 vietti suunnitelmien mukaisesti yksikön 3-vuotissyntymäpäiviä Metsäpirtissä "aseveljeyden merkeissä" 17.6. Samana päivänä alkoi liikkua varmoja tietoja siitä, että divisioonalla olisi lähtö edessä. Edellisenä päivänä pataljoonan komentajan oli määrännyt muodostettavaksi pataljoonan esikunnasta ja keskuskomppaniasta jalkaväkikomppanian lähitorjuntaa varten. Ensimmäisenä vetäytymiseen liittyvänä käskynä annettiin 19.6. määräys perustaa Kumsajoen taakse vanhaan Kumsaan keskus ja miehittää se. Tehtävä annettiin luutnantti Säterille. Määrätyt joukot lähtivät yöllä 19.6. liikkeelle. Siika-keskus pystytettiin keskusautoon aamulla 20.6. Seuraavana päivänä suomalaiset vetäytyivät Poventsa–Krivi–Suurlahti linjalta Karhumäki–Vuosmajärvi–Liistepohja-linjalle.
 

Vetäytyminen Maaselän kannakselta kohti Suomen rajaa


Toisin kuin Karjalan kannaksella ja Syvärillä Maaselän kannaksella suomalaisten onnistui vetäytyä suunnitelmien mukaisesti. Mukana saatiin kuljetettua kaikki raskas kalusto. Vetäytymistä edeltävinä päivinä Liedossa syntynyt Tauno Hilden kaatui 2./JR 56:n riveistä Krivillä 18.6.1944. Uuno Keto II/JR 35:stä taas kuoli 15.6. sotasairaalassa. Vetäytyminen aiheutti Viestipataljoonalle paljon päivänvaivaa, sillä puhelinkeskuksiin liittyvät eivät osanneet pitää johtopareja selvillä.

22.6. annettiin käsky miehittää puhelinasemat Kumsassa, Mäntyselässä, Porasjärvellä, Juustjärvellä, Soutojärvellä ja Kontiovaarassa niin, että niiden johtajaksi tulisi upseeri, joka vastaa vikapartioinnista, puhelinaseman toiminnasta sekä keskuksen linjoista. Käytettävissä olivat 1. Komppaniasta luutnantit Helle ja Pajanto sekä vänrikki Tuominen. Puhelinasemien johtajien tuli opastaa ohikulkijoita ja vastaanottaa niille puhelinsanomia. Radioliikennettä varten yksikkö jaettiin yhdeksään radioryhmään. Lisäksi käskettiin seuraamaan lennättimellä Viestitystoimistoa ja perustettiin kaksi kuunteluasemaa. Keskuskomppanian päällikkö Ilmari Sipilä jakoi käskyn mukaisesti puhelinryhmät kymmeneen 10–13 miehiseen keskus- ja vikapartioryhmään, joille annettiin kalustoksi kolme kenttäpartiopuhelinta, neljä polkupyörää sekä vikapartiokalusto. Käsky tiesi komppanian hajaantumista pieniin, toisistaan kaukana oleviin ja toimiviin ryhmiin. Moni lietolainen tapasi toisensa vasta pitkän ajan kuluttua vetäytymisvaiheen päätyttyä. Tällä järjestelyllä viestiyhteydet ehdittiin porrastaa ja perustaa tarvittavat alakorjaamot syvälle selustaan.

Vetäytymisen yhteydessä ei kaikkia puhelinlinjoja ehditty purkaa, vaan osa piti hävittää. Hävitystyössä parhaimmaksi havaittiin partio, jonka vahvuus oli upseeri, kaksi aliupseeria ja kahdeksan miestä. Lisäksi partiolla oli työssä tarvittavan kaluston lisäksi viisi polkupyörää. Hävityspartio toimi kahtena ryhmänä, joista toinen ohitti aina pyöräillen toisen, paraikaa linjoja hävittävän ryhmän ohi. Ohittanut pyöräilevä ryhmä jätti pyöränsä tien viereen odottamaan takana tulevaa ryhmää ja aloitti oman osuutensa hävittämisen.

Paikkakunnat, joihin Viestipataljoona 33:n piti perustaa puhelinkeskuksia. Maaselän kannakselta vetäydyttiin kohti Suomen rajaa punaisia teitä pitkin.

press to zoom

Juhannuksen vastaisena yönä 20.6. venäläiset valtasivat Karhumäen. Vetäytyminen asemista piti aloittaa muutamaa päivää suunniteltua aikaisemmin juhannuspäivänä. Lietolaiset pääsivät hyvätelemään Jalkaväkirykmentti 35:n lietolaiset Vanhan Kumsan kohdalla yöllä 21.6. näiden aloitettua marssinsa kohti Karjalan kannasta. Päivällä keskuskomppanian miehet purkivat keskuksen Vanhassa Kumsassa ja lähtivät liikkeelle keskusautolla kello 11.00. Tämä ryhmä lähti ensin Porasjärvelle, mistä se jatkoi matkaansa edelleen Soutjärvelle jonne se saapui kello 17.00. Viestimiehet kulkivat vetäytymisvaiheessa yhtämittaa pitkiä matkoja ja usein vasta perille päästyään miehille selvisi, minne sotatie oli tällä kertaa heidät tuonut. Soutjärvellä lietolaiset näkivät kuorma-autojen lavoilla läpimärkiä miehiä. He olivat viimeiset Karhumäeltä tulleet suomalaiset, jotka olivat joutuneet ylittämään Kumsajoen uimalla välttyäkseen joutumasta saarroksiin.

Soutojärvelle siirtyi kersantti Oiva Ryökkään ryhmä sekä komppanian toimisto. Komppanian hevoset siirrettiin paikalle 25.6. Tämä väliasema purettiin 26.6. ja ryhmä siirtyi Soutojärvellä kuusi kilometriä idemmäksi. Mäntyselässä sijaitseva puhelinkeskus purettiin 27.6. Sitä mukaa kun itäisimmät keskukset purettiin siirtyivät niiden henkilöstöt Soutojärvelle. Vihollinen oli 28.6. mennessä edennyt Juustjärvelle asti. Samana päivänä suomalaiset luopuivat Äänislinnasta.

Vihollinen oli edennyt Karhumäeltä Juustjärvelle 30.6. mennessä.

press to zoom

Illalla 30.6. Soutojärven ryhmä siirtyi kuorma-autoilla Kostamukseen Aromi-keskukseen. Keskus sijaitsi Porajärven eteläpuoleisessa maastossa. Heinäkuun alussa siirryttiin edelleen Hyrsylän mutkassa sijaitsevan Suojärven ohi lähelle Hautavaaran kylää. Alettiin lähestyä tuttuja maisemia, samoja, joissa yksikkö aloitti sotatiensä kesällä 1941 melkein tasan kolme vuotta aiemmin. Matkaa kertyi 90–100 kilometriä.

 

Heinäkuun viidentenä kersantti Ryökkään ryhmä siirtyi Hautavaarasta 20 kilometrin päähän Ignoilan kylään ottamaan vastaan Hamsteri-keskuksen. Iltapäivällä ankara ukonilma tuhosi Aromi-keskuksen kuulokkeen ja poltti muutamia keskuksen läppiä käyttökelvottomiksi. Illalla keskuskomppania sai käskyn siirtyä Suojärven länsipuoliseen maastoon Korpiselän Varpakylän tiehaaran paikkeille. Komppania ei päässyt telttoja kummempiin majoitustiloihin tällä matkalla

Ignoilan kylässä Hamsteri-keskuksen miehet pääsivät ihailemaan Suojoen voimalaitosta sekä kylän kauniita rakennuksia. Ryökkään ryhmän piti lähteä Ignoilasta 7.7. Kylän oli oltava tyhjä kello 03.00. yöllä, jolloin vihollista viivyttävä komppania poistuisi paikalta.Iltayöstä tie oli täynnä liikennettä, mutta kello 02.00 lähtenyt ryhmä pääsi ajamaan aavemaisen hiljaista ja tyhjää tietä. Ryhmä liittyi muuhun komppaniaan aamulla Ryökäs, Antti Lehtonen ja "Topi" Veijula paistoivat seuraavana päivänä talossa pannukakkua vatsantäydeltä.

Luutnantti Helteen ryhmä palasi komppanian yhteyteen purettuaan Herttua-keskuksen Hautavaaran itäisestä maastosta. Kersantti Haavannon ryhmä purki Aromi-keskuksen, mutta ryhmälle ei saatu kuljetusta. Niinpä sen piti sijoittaa kalustonsa ohikulkevan kolonnan rattaille. Keittokalusto ja muonat piti jättää Hautavaaraan. Viestikalusto ja aseet saatiin sentään kuljetettua.  Kersantti Paavo Lehto ryhmineen sai 8.8. tehtäväksi perustaa Vuontele-keskuksen samannimiseen kylään.

Tietoja Karjalan kannaksen pitämisestä alkoi kuulua päivästä toiseen liikkuneelle komppanialle. Yksikkö muutti 25 kilometrin päähän Ägläjärvelle 10.7. Illalla osa yksiköstä saapui Tolvajärvelle, missä alkoi kiivas yhteyksien rakentaminen kolmelle eri yksikölle. Paine Karjalan kannakselta oli siirtynyt Laatokasta pohjoiseen, ja lietolaiset joutuivat myrskyn silmään. Viivytystaistelut olivat jo vaatineet uhrinsa täälläkin. Lauri Lepistö JR 56:n 7. Komppaniasta oli kadonnut lähettitehtävissä 3.7. Laatokan pohjoispuolella.

SA-kuva: 140201_r500
SA-kuva: 140201_r500

Ignoilan voimalaitos heinäkuussa 1943.

press to zoom
SA-kuva: 67283_r500
SA-kuva: 67283_r500

Vuonteleen kylää 21.8.1941.

press to zoom
SA-kuva: 119109_r500
SA-kuva: 119109_r500

Kokkarin kylää Korpiselässä.

press to zoom

Taistelu U-aseman pohjoispuolella

 

Keskuskomppania sai herätyksen keskiyöllä 18.–19.7. ja määräyksen siirtyä Tolvajärvelle. Kun venäläiset olivat epäonnistuneet murtautumaan suomalaisten asemiin Nietjärvellä, ryhtyi se hyökkäämään pohjoisempana. 40 kilometrin pyörämatkan jälkeen aloitettiin uusien keskuksien pystyttäminen Kokkariin. Täällä lietolaiset pääsivät ihailemaan vuonna 1929 pystytettyä patsasta "runo- ja metsämiessukujen muistolle". Patsaassa luki sanat: "Matkamies pysähdy. Sukukuntasi parhaat henget puhuvat sinulle muinaisuudesta."

Seuraavat päivät pitivät komppanian kiireisenä. Venäläisten pommikoneet tuhosivat monesti yhteydet ja vikapartioita piti lähettää jatkuvasti korjaamaan johtimia. Yhdellä tällaisessa vikapartioretkellä kersantti Paavo Lehto sai 20.7. sirpaleen takapuoleensa ja hänet vietiin taaksepäin haavoittuneena. Uusia keskuksia piti perustaa kiivaiden taisteluiden edellyttämiin paikkoihin. Tolppa-keskuksessa kymmenen kilometriä Tolvajärveltä pohjoiseen kulki vain muutama linja, mutta sitäkin tärkeämpiä: kolmen linjan kautta kulki jatkuvasti komentajapuheluita. Ryökäs siirtyi Tolpasta takaisin Tolvajärvelle ja entiseen Paavo Lehdon ryhmään. Ryhmän keskus siirrettiin turvallisempaan paikkaan metsään. 

Keskuskomppania koki järkyttävän tappion vihollisen ilmatoiminnassa. Alikersantti Armas Lindgren Uudestakaupungista joutui vikapartioreissullaan ilmapommituksessa pommin täysosuman uhriksi häviten miltei olemattomiin. Toverit löysivät etsinnöissä ainoastaan hänen muistikirjansa ja joitakin varpaita. 150 metrin päästä suolta löydettiin suurempia ruumiinkappaleita, jotka lähetettiin kaatuneiden kokoamispaikalle. Kersantti Ryökäs muisteli toveriaan: "Täytyy taas toistaa vanha sana: 'siinä meni hyvä mies'. Aina iloinen, reipas, ahkera, mitään pelkäämätön."

Vihollisen painostus Tolvajärvellä jatkui. Venäläistykistön kranaatteja ylsi Kokkariin asti ja siitä ylikin. Keskuskomppanian miehet kaivoivat korsuja ja yksi toisensa jälkeen puhelinkeskukset siirtyivät maan alle. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon lietolaiset pääsivät saunomaan 30.7. Haavoittunut Paavo Lehto muisti aseveljiään kirjeellä Outokummun sairaalasta. Tolvajärvellä alkoi rauhallinen vaihe, jota kesti sodan loppuun asti.

Vihollisen 313. ja 368. Divisioona hyökkäsivät Jalkaväkirykmentti 33:n asemia vastaan Ylä-Tolvajärven ja Paastojärven välisellä alueella 25.–30.7. Rykmentti torjui vihollisen hyökkäykset, ja pohjoisempana alkaneet Ryhmä R:n hyökkäykset pysäyttivät etenevän vihollisen.

Venäläisten 32. Armeijan eteneminen II Armeijakuntaa vastaan Loimolasta pohjoiseen 15.7.

press to zoom

Heinäkuun lopun ja elokuun alun alue, jolla VP 33:n lietolaiset liikkuivat.

press to zoom

Tilanne heinäkuun lopussa Pohjois-Karjalassa ja U-linjasta pohjoiseen.

press to zoom

Ilomantsin taistelut ja neuvostoliittolaisten divisioonien eteneminen 28.–30.7.1944.

press to zoom

Ilomantsin taistelut


Jatkosodan viimeiset taistelut käytiin Ilomantsin korvissa. Tänne suomalaisten joukkojen komentajaksi määrättiin kenraalimajuri Erkki Raappana. Heinäkuun lopulla paine suomalaisten linjoilla oli eversti Torvald Ekmanin komentaman 21. Prikaatin kohdalla. Vihollinen eteni koukaten tiheitä korpia pitkin, eivätkä prikaatin voimat riittäneet kahden hyökkäävän divisioonan pysäyttämiseen. "Venttiprikaati" oli joutunut 21.7. saarroksiin Liusvaaran länsipuolella ja menetti Raskas Patteristo 41:n kaluston. Raappana oli erinomainen valinta komentajaksi, sillä hän tunsi taistelualueen erinomaisesti rajavartioston ajoiltaan. Hänen johtamaansa Ryhmä Raappanaan kuului kaksi vahvennettua prikaatia, joista toinen oli alueella ennestään oleva 21. Prikaati, toinen Karjalan kannakselta siirretty Ratsuväkiprikaati. Raappanaan kuului myös Rajajääkäripataljoona 3 (RajaJP 3), Kenttätykistörykmentti 5:N 3. Patteristo sekä kaksi pataljoonaa everstiluutnantti Väinö Partisen johtamina (Osasto P). Ryhmän tehtävä oli etenevien vihollisten lyöminen ja Kuolismaan tienhaaran valtaaminen takaisin.
 

Moskovan 1940 rauhan rajaa läheni kaksi vihollisdivisioonaa, 176. sekä 289. Divisioona. Edellinen oli edennyt aivan rajan tuntumaan Vellivaaraan ja jälkimmäinen oli etelämpänä Lutikkavaaran tienovilla. Prikaatin III pataljoona oli siirtynyt 23.7. autokuljetuksin Ilomanstin kirkonkylän ja Korentovaaran kautta Ilajanjärven pohjoispuolelle. Viholliskosketuksen pataljoonan lähettämä osasto sai jo Moskovan rauhan länsipuolella Hietalammen maastossa. Pataljoona puolusti Ilajanjoen tasaa ja esti vihollisen etenemisen. Kenraalimajuri Raappana saapui II armeijakunnan esikuntaan ja täällä sekä eversti Ekmanin esikunnassa käytyjen keskustelujen perusteella päätti hän vetää 21. Prikaatin kauemmas lounaaseen. Raappanan suunnitelmana oli antaa vihollisen edetä raskaan kaluston kanssa kohti Möhköä.

Ratsuväkiprikaati saapui Ilomantsiin 28.7. Prikaati ryhmitettiin Ilomantsi–Hattuvaara -tien suuntaan Lehtovaaraan. Tällä välin etenevät venäläisosastot onnistuivat valtaamaan alueita. Ratsuväkiprikaatiin kuuluva Hämeen Ratsurykmentti (HRR) jouduttiin sijoittamaan Hattuvaaran kylään vihollisosaston uhatessa sitä. Venäläisten käskyt täsmentyivät 29.7. tavoitteiden suhteen. 32. Armeijakunnan esikunnan saaman käskyn mukaan 289. Divisioona ei saisi sitoutua taisteluihin Ilomantsissa ja sen tuli jatkaa hyökkäystä Ilomantsista Värtsilän suuntaan. 176. Jalkaväkidivisioonan tuli vallata Ilomantsi ja jäädä paikalle suojaamaan armeijakunnan sivustaa. 

Neljä päivää Raappanan saavuttua suomalaiset siirtyivät hyökkäykseen. Tavoite oli lyödä vihollinen kaksipuolisella maastossa samanaikaisesti suoritetulla saarrostusliikkeellä. Ensin tavoitteena oli eristää Vellivaarassa hyökkäävä vihollisdivisioona (176. Divisioona) ja samaan aikaan katkaista eteläisemmän divisioonan yhteydet taakse Luovejoen maastossa. Hyökkäystä heinäkuun viimeisenä ei kuitenkaan voitu aloittaa suunnitelmien mukaisesti. Venäläisten eteneminen sitoi Ratsuväkiprikaatin osia Hattuvaaraan. Hyökkäyksen pohjoispuolisesta saarrostuksesta vastasi Hattuvaarasta itään etenevä Hämeen Ratsurykmentti, joka yhdisti voimansa Osasto Parttiseen ja katkaisi täällä etenevän vihollisen yhteydet itään. Eteläisen saarrostuksen suoritti Uudenmaan Rakuunarykmentti ja Jääkäripataljoona 1. Näiden tehtävänä oli edetä Ilalanjärven ja Luovejärven eteläpuolelta Luovejoen sillalle. Eteläisen saarrostavan osaston hyökkäyssuuntia muutettiin hyökkäyksen alkaessa. Ilalanjärven pohjoispuolelle onnistuttiin saartamaan 176. Divisioona ja Möhkön ja Luovejärven alueelle 289. Divisioona. Niiden yhteydet taakse katkaistiin, joten neuvostolittolaisten oli huollettava motteja ilmasta käsin. Eteläisemmässä motissa ollut 289. Divisioona sai 6.–7.8. murtauduttua ulos Lutikkavaaralle muodostuneesta motista tuhottuaan raskaan kalustonsa. Suurin osa divisioonan elävästä voimasta pääsi omalle puolelle.

Pohjoisessa 176. Divisioonan vaikeassa tilanteessa oleva 63. Jalkaväkirykmentti sai 4.8. radiolla käskyn murtautua divisioonan pääosien yhteyteen. Merijalkaväenprikaatien (69. ja 70.) hyökkäykset saartorenkaan murtamiseksi ulkoa käsin epäonnistuivat. Näidenkin prikaatien kohtalo oli vaakalaudalla, ja esimerkiksi 70. Merijalkaväkiprikaatissa oli komppanioissa enää reilu tusina miehiä. Olemattomiin käyneille venäläisille 55. ja 63. Jalkaväkirykmentille annettiin lupa murtautua iskuosastojen avulla Lehmivaaraan 52. Jalkaväkirykmentin luokse. Ryhmä Raappanan saarrostushyökkäykset onnistuivat. Metsien halki pääsi pakoon paljon vihollisia, mutta ilman raskasta kalustoa. Suomalaisten sotasaalis jäikin runsaaksi, vaikka osa kalustosta saatiinkin hävitettynä. Ilomantsin operaation osallistuneet divisioonat eivät olleet pitkään aikaan taistelukykyisiä. Ilomantsin taistelu oli verinen lietolaisillekin. Tuolloin kaatui Jääkäripataljoona 6:n 2. Komppaniasta jääkäri Ilmari Järvinen 28.7.1944, Tuure (Rolf) Kulmala Hämeen Ratsuväkirykmentin 3. Komppaniasta 30.7. ja Urpo Nurmi 21. Prikaatin 12. Komppaniasta 2.8.1944.

Elokuun 10. päivään mennessä tällä viimeisellä taistelutantereella siirryttiin asemasotaan. Raappana palasi omien joukkojensa luokse Rukajärveen ja ryhmän komentajuus siirtyi eversti Ekmanille. Ilomantsin tärkeä voitto antoi suomalaisille mahdollisuuden neuvotella rauha ilman ehdotonta antautumista. Suomalaisten jatko-operaatiot Ilomantsissa päättyivätkin osaksi ulkopoliittisen tilanteen vuoksi.

bottom of page