top of page
Asemasota 30.7. - 12.8.1942

Viestikurssilla

Aliupseerien 28.7. alkanut kurssi Pinduisissa piti sisällään monipuolista ohjelmaa, kuten heinäkuussa laadittu koulutusohjelma lupasikin. Jatkuvat sateet tosin haittasivat kurssia. Osallistujat heräsivät aamulla kello kuusi, suorittivat kymmenen minuutin aamuvoimistelun jälkeen peseytymisen ja joivat sitten teetä tai korviketta. Ensimmäisen päivän oppitunnit pitivät sisällään suljettua järjestystä kello puoli kahdeksasta kello yhdeksään. Iltapäivällä pidettiin ulkoilmassa oppitunnit tapseista eli puhelinkaapeleista ja keskuksista. Seuraavana päivänä vuorossa oli suunnistusoppitunteja, joita seurasi 30.7. useamman kilometrin suunnistus – sateessa. Iltapäivästä likomärät miehet pääsivät saunaan. Teltankatot olivat käytännön harjoitusten jäljiltä iltapäivällä täynnä kuivumaan ripustettuja vaatteita ja varusteita. Osa aliupseerikurssilaisista kastui perusteellisemmin, tosin täysin vapaaehtoisesti suunnistuksessa: nämä uivat suunnistaessaan suoraan vastaantulleen Lumpusjoen yli. Yöllä kiiri kurssialueella huuto "Teltta palaa!" Tuuli oli heittänyt erään teltan hupun kuumaa savutorvea vasten, ja teltassa olijat huomasivat liekit sen juurella. Vettä paiskomalla ja tulessa olevaa osaa kaapimalla ja muilla yrityksillä tuli saatiin tukahdutettua. Kattoon tosin jäi suurehko reikä, joten se teltta oli yön kylmä asua.
 

Elokuun ensimmäisenä päivänä pidettiin oppitunti erilaisista käsiaseista ja iltapäivällä kurssilla oli tapsinvetoa muilla paitsi neljällä Viestipataljoona 33:n osallistujalla, jotka komennettiin Karhumäkeen kunnostamaan ampumatauluja. Tauluja tarvittiin 3.8., kun jokainen kurssilainen pääsi kokeilemaan konepistoolia ja pistoolia. Seuraavana päivänä pioneeriupseeri, luutnantti Pällö luennoi miinoista, miinoituksista ja ansoista. Viestipuolen luennoista vastasi luutnantti Halmevirta, jolle puhelinpuolen miehet saivat rakentaa 6.8. kiinteän linjan harjoitustyönä. Rakennettuun pätkään yhteyttä kuului seitsemälle pylväälle rakennettu avojohtolinja. Pylväät piti hakea metsästä. Tottumattomien langansitojien vuoksi lankoja ei millään oltu saada kireälle. Seuraavana päivänä vuorossa oli kivääriammuntaa ja tutustumista suurempiin puhelinkeskuksiin, joihin kuului muun muassa Salama eli 1. Divisioonan esikunta.
 

Kurssiin viimeisenä päivänä 8.8. viestikomentaja majuri Karkaus piti luennon omien edellisen kesän sotakokemustensa pohjalta. Aiheina olivat viestitaktiikka ja 1. Divisioonan viestitoiminta viestikomentajan näkökulmasta. Oiva Ryökäs ihmetteli muistiinpanoissaan, miten tarkkaan "ukko" muisti eri keskuksen ja linjat. Aamupäivällä radistit olivat tutustuneet puhelinkalustoon ja puhelinpuolen miehet radiokalustoon. Oiva Ryökkään telttakuntaan kuului viestipataljoonan lisäksi väkeä Jalkaväkirykmentti 101:stä. Väki oli kotoisin eri puolilta Suomea: yksi oli Helsingistä, yksi Halikosta, yksi Hovinmaalta, yksi Liedosta (Ryökäs itse), yksi Sortavalan läheltä, yksi Vaasasta, yksi Raumalta, kaksi Pohjois-Karjalasta ja Pohjois-Savosta sekä yksi Tammisaaresta.

 

Viestipataljoona: rauhallista eloa ja kaivattua täydennystä

 

Heinäkuussa saatu besorgauksen ehkäisemiskäsky johti luentoihin aiheesta. 1./VP 33:lle luennon piti luutnantti Pekka Pajanto 2.8., tarkkana aiheena "Varusteiden säästäminen". Samana iltana komppania osallistui pesulajunan tulipalon sammuttamiseen. Viestikurssilta juuri palannut Oiva Ryökäs komennettiin divisioonan esikunnan Nyrkki-keskukseen. Majoitus oli rauhallisella, kauniilla mäellä pahviteltoissa, jotka olivat mukavia asuinpaikkoja. Itse keskus sijaitsi autossa. Karhumäkeen jääneet viestimiehet päätyivät omalla tahollaan telttamajoituksiin tai Nappi-keskukseen. Salama-keskuskin siirrettiin telttaan. Syynä oli keskuksen talossa alkanut ludemyrkytys.
 

Sadepäivien vuoksi heinäkuun viimeiset päivät kuluivat varusteiden ja kaluston kunnostamiseen ja tarkastuksiin. Komppaniat saivat 3.8. käskyn alkaa varata polttopuita talveksi. Aikaisemmin raportoitua miesvajetta saatiin pikku hiljaa paikattua, ja etenkin pataljoonan 2. Komppania sai elokuussa miehistötäydennystä. Keskuskomppaniaan jaettiin lisää natsoja. Kersanteiksi ylennettiin Paavo Lehto, Kaskio, Haavanto ja Oiva Ryökäs. Lasse Järvinen ylennettiin ylikersantiksi ja Kalle Koski vääpeliksi. A. Jokinen sai ensimmäisen natsansa ja yleni korpraaliksi.
 

Suunnitelmat ja ohjeet vihollispartioiden takaa-ajoon


Vihollisen partiot hyökkäsivät kesän aikana suomalaisten selustassa huoltoyhteyksien kimppuun sopivissa väijytyspaikoissa. Teillä tehtyjen väijytysten lisäksi partiot tuhosivat myös viestiyhteyksiä sekä haittasivat vastustajiaan muilla tihutöillä. Vihollispartioiden vahvuus oli tavallisesti 40–100 miestä. Aseistuksena näillä oli tavallisesti konepistooleja, automaattikiväärejä ja räjähdysaineita, polttopulloja sekä ansoja. Partiot pukeutuivat usein suomalaismallisiin sotilaspukuihin ja niihin kuului karjalaisia tai kanadansuomalaisia, jotka puhuivat suomea.

Joukoille jaettiin elokuussa kapteeni Volasen opas Ohjeita vihollispartion takaa-ajossa. Olennaista oli saada vihollispartion toiminnasta nopeasti hälytys eteenpäin. Varmistuspartion tai kolonnan piti pitää mukanaan puhelinta asianmukaisine varusteineen, ja puhelin voitiin tarvittaessa kytkeä mihin linjaan tahansa hälytyksen tekemiseksi. Hälytyksen varalla piti  käytössä olla moottoroituja takaa-ajo-osastoja, jotka voitiin lähettää nopeasti tapahtumapaikalle. Takaa-ajo-osaston miesten piti olla kestäviä, fyysisesti vahvoja, harjoittuneita sekä valppaita ja huomiokykyisiä. Miesten keski-iän tuli olla alle 30 vuotta. Partiota vetämään sopi parhaiten aloitekykyinen, päättäväinen ja hyökkäävä johtaja, jota miehet seurasivat. Johtajan tuli olla perehtynyt vihollisen partiotaktiikkaan ja osattava maaston ja muiden seikkojen perusteella päätellä vihollispartion kulkusuunta. Takaa-ajo-osaston kooksi sopi joukkue, jos ajettavana oli 40–60 miehen vihollisosasto. Joukkueen kokoonpanoon kuului kaksi upseeria, kyvykkäitä aliupseereja sekä lääkintäaliupseeri ja neljästä viiteen lääkintämiestä. Lääkintämiehet olivat tarpeen paitsi taistelussa haavoittuneiden varalta, myös miinoissa ja ansoissa loukkaantuneiden hoitamiseksi. Aseistukseksi suositeltiin konepistooleja ja automaattikiväärejä. Varustuksen piti olla mahdollisimman kevyt, sillä nopeus oli takaa-ajossa välttämätöntä. Paikalle, missä vihollispartio oli havaittu, siirryttiin mieluiten autoilla mutta tarvittaessa myös polkupyörillä. Takaa-ajavalle osastolle kuului myös tarvittava määrä karttoja ja kompassi, sekä mielellään hyvä jälkikoira taitavan ohjaajan kanssa. Ainoa mahdollinen viestiväline osastolle oli kyynelradio, jolla yhteys tuli ottaa kolmen tunnin välein. Yhteydenotto tosin vei aikaa. Radioiden kutsu- ja aaltotaulukot piti luonnollisesti laatia ja jakaa etukäteen.

Osaston saapuessa tapahtumapaikalle, eli väijytys- tai tuhotyön paikalle piti ensimmäiseksi saada tietoja henkilöiltä, jotka olivat olleen väijytetyssä kolonnassa tai osastossa tai nähneet vihollispartion. Paikan ympäristö piti tutkia tarkkaan ja saada selville vihollisen vahvuus, aseistus ja mahdollisesti poistumissuunta. Poistumissuunnan pystyi tavallisesti päättelemään kysymällä haavoittuneilta tai muilta eloonjääneiltä, kummalla puolella tietä vihollisia oli enemmän ja kummalle puolelle näiden nähtiin poistuvan. Harhautuksen mahdollisuus piti ottaa huomioon. Ympäristöä piti tutkia rauhallisesti sekä paikantaa vihollisen poistumissuunta ja mahdolliset ansoitukset. Koska vihollinen usein poistui hajaryhmityksessä, ei lähimaastoa haravoimalla tavallisesti löytynyt selkeitä jälkiä. Siksi maastoa kannatti tutkia 200–500 metrin säteellä. Kun vihollisen vetäytymissuunta saatiin selville, määräsi osaston johtaja jäljittäjät, joiden ainoana tehtävänä oli seurata jälkiä. Näiden vierelle määrättiin tähystäjät, jotka tarkkailivat maastoa edessä ja ympärillä jäljittäjän pitäessä katseensa maassa ja jäljissä. Osasto eteni avoparijonossa näköetäisyydellä tähystäjästä ja jäljittäjästä. Vihollisen jättämää kulku-uraa, jotosta, ei saanut koskaan käyttää ansojen varalta. Jäljet näkyivät parhaiten kostealla maaperällä, soilla, hietikoilla ja heinikoissa. Jäljittäminen oli huomattavasti vaikeampaa kangasmaastossa, vanhemmilla palokankailla sekä kallioilla. Etenkin vesisade haittasi jälkien etsimistä. Volanen opasti tarkkailemaan monia erilaisia jälkiä erilaisissa maastoissa. Näiden lisäksi takaa-ajettavan osaston pudottamat paperit, esineet ja jätteet auttoivat sen seuraamisessa.

Kun vihollisosasto oli löydetty, piti se kohdata yllättäen. Takaa-ajettavalla oli monia etuja perässään tulevaan osastoon nähden. Tavoitteena oli päästä lähietäisyydelle ja avata tuli, sekä saartaa vihollinen. Äänettömyys ja muutenkin huomaamaton liikkuminen olivat tärkeitä pyrittäessä yllätykseen. Jos vihollinen yllätyksestä huolimatta pääsi vetäytymään, piti sitä ajaa takaa entistä ankarammin ja pyrkiä ajamaan se sellaiseen maastoon, jossa sen jäljet näkyisivät helpommin ja partiota pystyisi pitämään paremmin tulen alla. Vihollista takaa-ajettaessa tuli myös ottaa huomioon, että se saattaisi havaita takaa-ajajat ja ryhtyä itse väijytykseen. Sen varalta oli tärkeä pitää partion mukana koiraa ja liikkua niin, että vain etummaiset osat osastosta joutuivat väijytykseen. Venäläispartiot väijyttivät usein takaa-ajajat päästäen etummaiset tunnustelijat ohitseen, jolloin varsinainen pääosasto joutui väijytyksen kohteeksi. Vihollisen avatessa tulen kannatti Volasen mukaan edetä munakäsikranaatteja heitellen tämän asemia kohti. Volanen totesi, että tappioita ei aiheuttanut niinkään vihollisen tulen laajuus kuin sen kesto: mitä pidempään takaa-ajo-osasto makasi maastossa suojautuneena, sitä suuremmiksi sen tappiot kasvoivat. Etenkin avomaastossa vetäytyminen tiesi aina pahempia tappioita kuin eteneminen.

Vihollisosaston tuhoaminen epäonnistui usein hätiköinnin vuoksi, esimerkiksi jäljittäjän avatessa tulen sitä kohti odottamatta muuta takaa-ajo-osastoa paikalle. Taisteluun pitikin ryhtyä vain keskitetyin voimin. Ohje päättyi vankien ottamisen ja kohtelun ohjeistukseen sekä neuvoihin yhteistyöstä lentäjien kanssa. Lentokoneet pystyivät huoltamaan osastoa pudottamalla sille tarvikkeita ja tarvittaessa evakuoimaan haavoittuneita sopivista maastokohdista.

Liedossa asuva sotaveteraani Urho Jalonen osallistui Jalkaväkirykmentti 35:n riveissä yhteen onnistuneeseen partion takaa-ajoon Maaselän kannaksella. Hänen ryhmänsä onnistui jäljittämään noin sadan miehen partiosta eronneen pienemmän osaston, joka oli asettunut levolle. Jäljittäjät levittäytyivät ketjuun ja tuliylläköllä tuhosivat osaston. Vihollispartio oli niin uupunut, että sen jäsenet olivat riisuneet jalkineensa. He eivät edes asettaneet vartiomiestä. Tuhottua partiota tutkittaessa yksi sen jäsenistä osoittautui naiseksi. Tavallisesti jokaiseen vihollispartioon kuului yksi naissotilas tai sanitääri (lääkintämies) 20 miestä kohden.
 

Muuta ajanjaksolla tapahtunutta


Jalkaväkirykmentti 35:n lohkolla oli hyvin rauhallista. Sotapäiväkirja kertoo lähinnä molemminpuolisesta kranaatinheitintulesta sekä panssarintorjuntakivääreillä ja -tykeillä suoritetuista ammunnoista vihollisen pesäkkeisiin. Panssarintorjunta-aseiden oli havaittu soveltuvan tähän tarkoitukseen jo hyökkäysvaiheessa. Niiden kranaatit eivät enää riittäneet puhkomaan uusimpien venäläisten tankkien panssaria. Upseereille järjestettiin kurssi pst-kalustosta 1.–10.8. Kouluttajana oli kapteeni Lindqvist.

22. Talouskomppania kävi tutustumassa uuteen Elintarvikkeiden täydennyspaikkaan Karhumäellä. Kirvesmiehet kunnostivat ETp:n huoneita käyttökuntoon 8.8. Ajanjakson lopulla 11.–12.8. vihollinen yritti hyökkäyksiä JR 35:n miehittämiin tukikohtiin. Hyökkäyksissä kaatui viisi suomalaista. Venäläiset eivät päässeet tunkeutumaan suomalaisten asemiin, vaan joutuivat vetäytymään jalkaväen ja tykistön tulessa.

Jalkaväkirykmentti 35:n komentaja everstiluutnantti Sulo Laaksonen ylennettiin 6.8. everstiksi. Maaselän Ryhmän Henkilöstötäydennyskeskuksessa palvellut lietolainen alikersantti Väinö Salmi kuoli Kenttäsairaalassa 11.8.1942. Hänet on haudattu Lietoon.

Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Kurssin johtajana toimi luutnantti Jouko Mäntynen, ja muina kouluttajina olivat luutnantit Jaakko Säteri, Väinö Neuvo ja Pekka Pajanto.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Kurssilla opetettiin myös käsikranaattien käsittelyä.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Viestikurssilaiset kivääriammunnoissa.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Opastusta kurssilla.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Viestikurssilaisia.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Puhelinkeskus sijoitettuna autoon.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Puhelinkeskus pahviteltassa. Harvinainen 50-linjan LB-keskus.

press to zoom
SA-kuva: 35631_r500
SA-kuva: 35631_r500

Vihollisdesantteja ajetaan takaa Syvärillä.

press to zoom
SA-kuva: 18777_r500
SA-kuva: 18777_r500

Takaa-ajo-osasto levossa Pieningässä 13.8.

press to zoom
Asemasota 13. - 26.8.1942

Poventsassa pieniä kahakoita ja propagandaa
 

I/JR 35 siirtyi vähäksi aikaa Poventsan lohkolta Äänisen rantaan Perälahdelle osana II Armeijakunnan uudelleenjärjestelyjä. Pataljoona vaihtoi 20.8. II/JR 60:n, joka siirtyi Pintuisiin ja alistettiin JR 35:lle. Pataljoona palasi nopeasti takaisin Poventsaan, Pintuisiin ja palautettiin JR 35:n alle. Rintamavastuu Perälahdella siirtyi 26.8. III/12. Prikaatille. Perälahden lohkon rantavarmistuksen aikana I/JR 35:n  komentajaksi tuli 22.8. majuri Martti Sillanterä.

Poventsassa Kaupungin- tai Kanavanlohkoilla ammuttiin tavanomaisesti panssarintorjuntatykeillä ja kranaatinheittimillä päivittäin pesäkkeitä ja työryhmiä. Kanavan lohkon tulenjohtueen käyttämä talo syttyi 16.8. tuleen vihollisen ampullinheittimellä ampumista ampulleista. Myös 25.8. vihollisen kranaatit sytyttivät kaupungin lohkolla tulipalon, jossa tuhoutui kahdeksan taloa. Kranaateissa käytettiin todennäköisesti termiittiä eli alumiinijauhetta sekä muita palovaikutusta ja -herkkyyttä tehostavia aineita.

Vihollisosasto pääsi yllättämään Aalto-tukikohdan 17.8. ja pääsi etenemään etummaiseen pesäkkeeseen asti. Tunkeutujat saatiin karkotettua jalkaväen tulella. Yksi suomalainen haavoittui kahakassa. Vihollisia kaatui varmasti viisi ja mahdollisesti 17. Seuraavana päivänä toinen osasto yritti hyökkäystä tukikohtaan, mutta tykistö karkoitti sen. Vihollisen partiot ja tarkka-ampujat onnistuivat toistuvasti tuottamaan suomalaisille tappioita. Muun muassa 23.8. kaupunkilohkolle tunkeutunut osasto pääsi yöllä pimeän suojassa etenemään taisteluhaudoille asti ja surmasi käsikranaateilla molemmat kuulovartiossa olleet. Miehitysjoukkue karkotti vihollisen tulellaan.

Vihollinen järjesti kaupungin lohkolla propagandalähetyksen 20.8., josta merkittiin sotapäiväkirjaan "Sisältö entinen saks. ja suomal. solvaus". Illalla 20.30 alkaen alkoi 3½ tunnin propagandalähetys, jossa haukuttiin Väinö Tanneria ja Mannerheimia sekä tiedotettiin Stalinin ja Churchillin sopimuksesta. Kaksi vangiksi jäänyttä suomalaista lähetti terveisiä entisille aseveljilleen. Suomalaiset saivat esittää terveisten jälkeen kysymyksiä:


- Milloin Stalingrad vallataan?
Ei vastausta.

- Milloin Stalin tapetaan?
Ei vastausta.

- Milloin sota loppuu?
Kun kaikki suomalaiset on tapettu, kuului vastaus.
 

Propagandalähetys 22.8. sisälsi terveiset Jalkaväkirykmentti 35:n upseereille mainiten useat nimiltä. Lähetyksessä myös uhottiin, että "Tunnemme tarkoin Kauton komppanian". Nimien jälkeen luettiin kirjeitä ja selostettiin rykmentin aikaisempia vaiheita. Lähetys päättyi iskulauseisiin kuten "Nuoret miehet, ette tiedä vielä mitä on punaisen armeijan iskuvoima".
 

Viestimiesten hiljaiseloa


Keskuskomppanin miehiä kävi 14.8. poimimassa mustikoita. Yksi mustikoista ikuistui Jaakko Hannulan puhdistusoperaatioissa Oiva Ryökkään muistivihkoon punertavaksi tahraksi. Viereen on kirjoitettu selitykseksi "Ei siis veritahra". Liedon museo tosin sai veteraanihankkeen aikana digitoitavaksi Jääkäripataljoona 5:n sotilaalle kuuluneen lauluvihkon, jonka reunasta panssarintorjuntatykin kranaatti oli repinyt kulman pois.

Ajanjakso oli Viestipataljoona 33:n keskuudessa hiljainen. Tyypillinen merkintä on "Lepoa, uintia, urheilua", lentopallokilpailu järjestettiin 26.8. Keskuskomppanian miehet keskittyivät 20.–25.8.asuntojen kunnostamiseen, kirvesvarsien tekoon ja halonhakkuuseen. Asevelikeräyksen tulot kirjattiin pataljoonan sotapäiväkirjaan 25.8. Lietoon osoitettiin tuolloin 549,50 markkaa (113,58 €). Yhteensä varoja kerättiin lähes 6.754 mk:n (=n.1.400€) edestä, jotka menivät pääosin Kuusistoon ja Piikkiöön. Puolet kerätyistä rahoista osoitettiin juuri leskeksi jääneelle rouva Suszyckille.

Muuta ajanjaksolla tapahtunutta


Lomaprosenttia korotettiin 22.8. kuudesta prosentista yhdeksään prosenttiin, jolloin lukuun sisältyi myös maatalouslomat. Kaarlo Tuomisen lomaa Liedossa saatiin pidennettyä Liedon Työvoimalautakunnan anomuksesta viikolla 6.9. asti. Loma olisi muuten päättynyt jo 30.8., ja niitto- ja kylvötyöt tilalla olisivat jääneet kesken.

Päämajan tiedotusosasto käski 26.8. kirjeenvaihtajiaan vähentämään etulinjan vapaa-ajan harrastusten kuvailua.

Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Venäläisiltä jäänyt puhelinpylväs Salama-keskuksen lähettyvillä. Keskuskomppanian miehiä rakentamassa avojohtolinjaa. Pylvään alla sijaitsi varasto, jossa säilytettiin tykistön säähavaintopallon vety-typpikaasua. Pylväs ja varasto tuhoutuivat tulipalossa.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Krivin asema Maaselän kannaksella Muurmannin radan varrella. Aseman viereen putosi suuri lentopommi., jonka jättämä kuoppa näkyy kuvassa. Asemarakennuksessa oli 3. Prikaatin lääkintäjoukkue. Aseman vieressä näkyvältä vajalta kuljetettiin Krivillä kaatuneet moottorijunalla Karhumäkeen.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

3. Prikaatin lääkintämiehet tutkivat pommikuoppaa.

press to zoom
bottom of page