top of page
Asemasota 26.3. - 8.4.1942

Hiljaista asemasotaa
 

1. Divisioonan ja Jalkaväkirykmentti 35:n sotapäiväkirjat kertovat suhteellisesta hiljaiselosta Maaselän kannaksella. Tyypillisesti molemmat sodan osapuolet tekivät varustelutöitä ja silloin tällöin kranaatteja lensi puolelle ja toiselle. Ammutut ja vihollisen ampumat kranaatit laskettiin tarkkaan. Tarkka-ammuntatoimintaa harjoitettiin hiljakseltaan. Suomalaisten pst-tykki I/JR 35:n lohkolla onnistui ampumaan 4.4. hajalle halkopinon, jonka takana piileksi venäläisten tarkka-ampujia. Seuraavana päivänä lohkolla sattui räjähdysonnettomuus, jossa kuoli yksi mies ja kaksi haavoittui. Vihollisen joukkueen tai muutaman miehen vahvuisia ryhmiä karkotettiin tukikohtien edustalta harva se päivä tykistöllä tai kranaatinheittimillä.

VP 33 keskittyi lähinnä rakentamaan puhelinyhteyksiä Salamasta eli 1. Divisioonan esikunnasta eteenpäin.

Tiet poikki!

 

JR 35:n pioneerijoukkue ja jääkärijoukkue joutuivat 4.4. lumitöihin. Ahvenjärvelle ja rykmentin esikuntaan valtatietältä johtavalle oli muodostunut lumiesteitä. 1. Divisioonan pioneerit komennettiin kaikilta käytettävissä olevilta voimiltaan tietöihin. Työvoimalle oli tarvetta, sillä 28.3. Pioneeritoimiston päiväkirjaan on tehty merkintä "Kaikki tietyömaat ja tiet tukossa".

Pioneerien aurausauto meni 30.3. rikki Malun tiellä. Hinausauto ei saanut autoa liikkeelle, joten Raskas Patteristo 21:ltä pyydettiin traktoria avuksi. Patteriston komentaja kieltäytyi antamasta traktoria ennen kuin Lumbusijärven jään vahvuus olisi tutkittu: siihen oli alkanut jo ilmestyä aukkokohtia, joten jäätien käyttö epäilytti päällikköä. Niinpä lietolaisen luutnantti Paavo Isotalon (Pioneeripataljoona 29 eli PionP 29) johdolla lähetettiin osasto tutkimaan jään paksuutta 31.3. Jäällä oli vettä niin paljon, ettei jäätietä voitu enää ajaa traktorilla. Huhtikuuksi suunniteltu kahden prikaatin siirto Maaselän kannaksella jumiutui kuten kuljetuksiin tarkoitetut ajoneuvot. 1. Prikaati piti siirtää maanteitse Paateneesta Karhumäen kautta Aunukseen ja 12. Prikaati Rukajärveltä Paateneeseen. Siirtymiseen sijaan prikaatit päätyivät tietöihin, jotka päättyivät vasta toukokuun lopulla. 

Alueen tiet oli tarkoitettu lähinnä metsätalouden ja Stalinin kanavan tarpeiden mukaan. Kunnon teistä oli pula, ja harvat olemassaolevat olivat kurjassa kunnossa ja routivat pahoin. Tiet etulunjaan puuttuivat lähestulkoon tyystin. Käytössä tosin oli "puurautateitä" eli metsätyömaille rakennettuja puuteitä, joita pitkin venäläiset olivat kuljettaneet hevosvetoisin rullavaunuin puita. Näitä kunnostamalla ja laajentamalla saatiin aikaiseksi hyvät huoltotiet etulinjaan asti. Kannakselle määrättiin huomattavat määrät lisävoimia tietöihin. Syksyyn 1942 tultaessa tiet alkoivat olla kelvollisessa kunnossa.

Pirunsaari - nimensä veroinen paikka

 

Nimi kertoo kaiken oleellisen Vienan kanavan pahimmasta tukikohdasta, Pirunsaaresta, joka tuli tutuksi monelle Jalkaväkirykmentti 35:n sotilaalle. Sotapäiväkirjoissa tähän puolentoista kilometrin mittaiseen saareen viitataan yleensä yksinkertaisesti Saarena.

 

Pirunsaari eli Hussinsaari (myös Husinsaari joissakin yhteyksissä) oli Vienan kanavassa Kanavan lohkon pohjoisosassa. Saareen johti kaksi Laguksen pioneerien rakentamaa siltaa. Saaren eteläosassa kulki polkusilta, pohjoisosassa ruuhien varaan rakennettu ponttonisilta raskaalle liikenteelle. Pohjoisen sillan vieressä oli venäläisten räjäyttämä pato. Tukikohdan pesäkkeet oli nimetty naisten nimien mukaan (mm. Manta, Mimmi, Eila, Liisa, Leena ja Kerttu). Venäläisistä saaren erotti kuivunut joen uoma. Lähimmät vihollisasemat olivat kirjaimellisesti kivenheiton päässä. Tavallisesti tukikohtaa miehitti kolme kiväärijoukkuetta, yksi konekiväärijoukkue, yksi tykistön tulenjohtue  sekä kaksi kranaatinheittimien tulenjohtajaa. Lisäksi tukikohtaan kuului panssarintorjuntatykkejä, joita käytettiin jalkaväen tukena.

Pirunsaaren ohella Aallon tukikohta Pirunsaaresta etelään oli alttein vihollisen hyökkäyksille, sillä niillä ei ollut vihollisen linjojen ja itsensä välissä vesiesteitä. Niinpä tukikohtaa kulloinkin miehittävät yksiköt joutuivat rakentamaan taisteluasemia parhaansa mukaan. Aalto-tukikohta sai nimensä toukokuussa kaatuneen vänrikki Hugo Aallon mukaan.

 

Pirunsaari oli altis vihollisen tähystykselle, mikä tiesi aktiivista tarkka-ampujien ja tykistön toimintaa. Huoleton liikkuminen kostautui usein pahimmalla mahdollisella tavalla. JR 35:n 5. Komppania (pääasiassa Oripäästä kotoisin olevia) otti vastuun Pirunsaaresta 7. Komppanialta. Vihollisen pesäkkeitä pyrittiin tuhoamaan aktiivisesti panssarintorjuntakivääreillä (20 mm "norsupyssyt"). 5. Komppania joutui pian ottamaan vastaan vihollisen hyökkäykset saareen.

Yhden virkkeen ohje kesäajasta


1. Divisioonan Esikunta sai 30.3. tiivistetyksi yhteen hyvin pitkään virkkeeseen kesäaikaa koskevat ohjeet:

"Tiedoksi ja noudatettavaksi ilmoitetaan, että kesäajasta vuonna 1942 maaliskuun 20. päivänä 19142 annetun asetuksen mukaan on vuonna 1942 huhtikuun 2. päivän ja lokakuun 4. päivän välisenä aikana laillisena keskiaurinkoaikana noudatettava kesäaikaa, johon siirrtyään siten, että kello huhtikuun 2. päivänä kello 24 siirretään tunti eteenpäin, ja josta luovutaan siirtämällä kello lokakuun 4. päivänä kello 01, tunti taaksepäin."
 

Suursaaren valtaus

​

Suomalaiset aloittivat 27.3.1942 vuoden alussa menetetyn Suursaaren takaisinvaltauksen. Aiheesta pidettiin Nautelankosken museolla luento maaliskuussa 2012, ja sen pohjalta on näille sivuille laadittu oma sivu. Suursaaren valtaukseen osallistui lietolaisia, ja myöhemmin jatkosodan aikana saarella palveli useita lietolaisia. suursaaren valtauksesta kertovalle sivulle pääset tästä.

Asemasota 9. - 22.4.1942

Pieniä sattumuksia Maaselällä


VP 33:n palvelusohjelma piti sisällä tavanomaista vikapartiointia ja puhelinlinjojen purkamista ja rakentamista. Keskuskomppanian II joukkue oli 9.4. ampumaharjoituksissa 150 metrin radalla. Vanhempien ikäluokkien kotiuttaminen jatkui, ja huhtikuussa oli huollon vuoro. Tuolloin kotiin pääsivät muiden muassa Mikko Alho ja Jalmari Järvinen. Maire Mattilan ja Paavo Heinisen pitkään suunnitellut häät lykkääntyivät Paavon haavoituttua 16.4.1942. Paavo toipui onneksi haavoistaan, ja nuoripari sai toisensa helluntaina 24.5.
 

Kymmenen päivän taistelut Syvärillä


Maaselän kannaksen jäädessä rauhaan koettiin Aunuksen kannaksella Syvärillä ankarimmat taistelut sitten vuoden alun. Venäläiset aloittivat huhtikuun 11. päivä suurhyökkäyksen suomalaisten yllätykseksi. Viitteitä vihollisen hyökkäysaikeista oli jo saatu tiedustelun ansiosta, mutta huhtikuuta pidettiin epätodennäköisenä ajankohtana, sillä Aunuksessa ei ollut tuohon aikaan ainuttakaan kulkukelpoista tietä. Seurauksena oli lähes kymmenen päivän taistelut kelirikko-olosuhteissa.

​

Aluksi vaikutti siltä, ettei vihollisella ole selkeää painopistettä, mutta lentotiedustelu havaitsi vihollisen pyrkivän etenemään suomalaisten divisioonien välisessä saumakohdassa Semenskin ja Pertjärven välisellä alueella. vaikeakulkuisessa erämaassa. Suomalaiset lisäsivät joukkoja alueelle, ja venäläiset saivat tuotua alueelle 114. Divisioonan ja kaksi hiihtopataljoonaa. Lumeton suomaasto alkoi kuitenkin hidastaa hyökkääjää nopeasti, ja hyökkäys pysäytettiin 14.4. Suomalaiset saivat vuorostaan aloitteen, ja ryhtyivät valtaamaan takaisin liejun ja veden täyttämiä asemia. Vihollisen hyökkäyskärki saatiin motitettua Pertjärven alueelle. Venäläiset antautuivat täällä 18.4. ja lisävoimin saatiin tuhottua Aukijärven alueelle motitetut venäläiset. Hyökkääjä menetti taisteluissa yli 10.000 miestä suomalaisten tappioiden ollessa 440 miestä

​

Tiet huonossa kunnossa


1. Divisioonan sotapäiväkirja kertoo huhtikuun puolivälin lähestyessä teiden olleen edelleen Maaselän kannaksella sangen huonossa kunnossa. Vettä alkoi nousta useita kymmeniä senttejä eri lohkoilla jäiden yli kulkevien vesireittien päälle. Tämä helpotti monin paikoin omien joukkojen toimintaa, kun vihollisen partiot eivät voineet enää liikkua jäitse. Samalla kuitenkin omaa tärkeää jääpartiointia piti supistaa.

​

Hiisjärven–Vansjärven teillä  joka neljäs tie upotti pahasti, ja niitä pitkin pystyi kulkemaan vain pienin kuormin. Tästäkin huolimatta hevoset uupuivat taipaleelle. Soiden jäätynyt pinta kesti yhä hevosen painon. Eteentyönnettyjä tukikohtia oli vaikea miehittää veden vuoksi. Ylipäätään korsujen ja muiden asumusten rakentaminen ja kaivaminen syvälle oli hankalaa niihin tulvivan veden vuoksi. Asemille tosin oli tarvetta, sillä monin paikoin pesäkkeet ja poterot oli kaivettu pelkästään lumeen, joka suli alta pois.

Poventsan lohkoa koetellaan...


Ensimmäinen asemasotavaiheen todellinen taistelu Poventsan kaupungin hallinnasta käytiin 10.4., kun venäläiset yrittivät vallata suomalaisten asemat. Tykistön ja kranaatinheitinten tulivalmistelua seurasi jalkaväen hyökkäys JR 35:n 2. ja 3. Komppanian asemiin. Vihollinen pääsi tunkeutumaan etummaisiin asemiin, mistä se saatiin lähtemään tai tuhottua vastaiskuilla. Tykistö karkotti taaemmas ryhmittyneet venäläiset. Suomalaisilta kaatui kaksi ja haavoittui kaksi vastaiskuissa. Saadussa sotasaaliissa voitiin havaita amerikkalaisten Lend Lease -avun vaikutus: aseiden joukossa oli Yhdysvalloissa tehtyjä konetuliaseita.

​

...Kuten myös Pirunsaarta ja Aaltoa


Juuri Pirunsaaren tukikohtaan Vienan kanavalle asettunut 5./JR 35 sai kohdata noin sadan vihollisen tunnusteluhyökkäyksen 11.4. Vihollinen onnistuttiin kuitenkin lyömään jo hyökkäyksen alkuvaiheessa. Komppania oli saanut 9.4. kaksi vankia, jotka olivat paenneet vartiopaikaltaan Puna-armeijan huonoa ruokaa, majoitusta ja muuta kurjuutta. Kysyttäessä näiden viimeisimmästä lomasta vangit hölmistyivät: neuvostosotilaiden etuihin ei nimittäin kuulunut lomaoikeus. 

Aallon tukikohta Kanavan lohkon eteläosassa sai osakseen huomattavasti ankarampaa painostusta 10.4. samaan aikaan kuin Poventsan kaupunki: venäläisten hyökkäys suuntautui kahdelle suunnalle itse kaupunkiin ja sen pohjoispuolelle. Venäläiset yrittivät toden teolla tukikohdan valtaamista kello 04.00 alkaneen tykistökeskityksen jälkeen. Vihollinen torjuttiin Aallossakin aiheuttaen sille pahoja tappioita, ja III/KTR 5 (Kenttätykistörykmentti 5:n III patteristo eli "Auran patteristo") vaiensi hyökkääjää tukevan tykistön. Neuvostoliittolaiset yrittivät saartaa puolenyön jälkeen tukikohdan noin 170 miehen voimin kahdelta suunnalta. Valopistoolin valossa puolustajat näkivät idästä sadan miehen osaston ja etelässä 70 miehen osaston pyrkivän asemien edessä olevaan kuolleeseen kulmaan. Suomalaisten tykistö ei onnistunut täysin estämään vihollisen etenemistä suluillaan. Joitakin pääsi asemien lähelle suojaisaan kohtaan räjäytettyjen sulkuporttien betonivallien suojaan, mistä nämä oli karkotettava käsikranaatein. Melkein heti saapumisensa jälkeen ja vaihdettuaan 6. Komppanian lepoon menetti 7. Komppania (pääasiassa vampulalaisia) yhden miehistään vanginsieppauspartiolle Aalto-tukikohdassa.*

Vastaavanlainen hyökkäys seurasi ajanjaksolla vielä 16.4., jolloin Aallossa oli miehitysvuorossa taas 6. Komppania. Nyt tunkeutuva osasto yritti hyökkäystä huomattavasti sitkeämmin ja pääsi saaressa tulenjohtueen käyttämälle talolle ja sen ympäristöön. Puolustajien oli vetäydyttävä ja odotettava 7. Komppaniaa apuun. Seuraavana aamuna aloitettiin vastaisku. Oma tykistö ja kranaatinheittimet ampuivat venäläisten miehittämään taloon ankaran keskityksen. Tunkeutujat pysyivät kuitenkin sitkeästi asemissaan, joista nämä ajettiin pois vasta käsikranaatein. Vastaiskuun osallistunut alikersantti Mauno Markula muisteli JR 35:n historiikissa tulen määrää "Tuskin koskaan ammutaan niin pienelle alalle sellaista ammusmäärää kuin tämä alue oli. Perääntyviä vihollislaumoja tuhottiin kaikilla aseilla."

Taistelun jäljet olivat hirvittävät. Vastahyökkäyksen jäljiltä laskettiin Aallossa 64 vihollisen ruumiit, minkä lisäksi välimaastossa oli suuri määrä ruumiita, joita ei voitu laskea. Suomalaisia kaatui neljä ja haavoittui useita. Tukikohdassa riitti kuoleman viikatteen jäljiltä siivoamista. Kersantti Esa Rautala muisteli tätä toimitusta: "Työ tehtiin niin, että ruumiin jalkaan pantiin köysisilmukka, jonka jälkeen se vedettiin tarpeettomaksi käyneeseen ampumahautaan, joka sitten peitettiin hiekalla. Peittäminen tehtiin huolella, jotta olo tukikohdassa ei tulisi hajun takia sietämättömäksi." Aalto oli niin vaikea tukikohta, että majuri Jahnukainen päätti miehittää sitä vastaisuudessa viikon kerrallaan eri komppanioilla. Huhtikuun puolivälissä käydyn taistelun jälkeen majuri kävi tukikohdassa ja määräsi, että ruumiit oli riisuttava ennen hautaamista. Käsky ei miellyttänyt miehiä, sillä ruumiit olivat pahoin luotien ja sirpaleiden repimiä ja riisumatta ne sitten jätettiin. Jahnukainen uhkasi laiminlyönnistä joukon vanhinta sotaoikeudella, mutta asia jäi sikeen. Myöhemmin kirjelmällä kiellettiin koskeminen ruumiisiin pilkkukuumevaaran takia.

*Jalkaväkirykmentti 35:n historiikin ja sotapäiväkirjojen tiedot ovat ristiriitaisia sen suhteen, mikä komppania miehitti tukikohtaa.
 

Kurinpitoa


On muistettava, että asemasotavaihe toi tullessaan ja etenkin pitkittyessään monia ikäviä ilmiöitä kaatumisten, haavoittumisten ja muun yleisen hädän ohelle. Miesten mieliajaa ja kuria piti pitää yllä, ja toisinaan se vaati sotilaiden rankaisemista. Sotilaat syyllistyivät tavallisesti alkoholista johtuviin rikkomuksiin, joista pataljoonan komentaja määräsi  rangaistukseksi arestia. Vakavimmat rikokset puitiin kenttäoikeudessa, joka tavallisesti tuomitsi syyllisen vankeuteen.

Jalkaväkirykmentti 35:n päiväkäsky piti muiden yksiköiden päiväkäskyjen lailla sisällään ilmoitukset myönnetyistä kunniamerkeistä, ylennyksistä ja tehdyistä siirroista toisiin yksiköihin tai muualta tulleesta uudesta henkilökunnasta, kaatumisista sekä koulutuksista. Näiden lisäksi päiväkäskyssä lueteltiin yksiköissä annetut tuomiot. Päiväkäskyssä huhtikuun 11. päivänä lueteltiin jaettuja tuomioita pääasiassa juopuneena esiintymisestä lomamatkalla julkisella paikalla. Näitä yksinkertaisella arestilla suoritettavia tuomioita tuli kuusi kappaletta.

1. Divisioonan kenttäoikeus jakoi useita tuomiota. Syitä olivat muun muassa laiminlyönti lomalta palaamisessa ilman laillista estettä, kieltäytyminen tottelemasta esimiehen antamaa käskyä sekä pari asiakirjaväärennöstä. Näpistelystä annettiin yksi tuomio. Tuomioiden täytäntöönpanoa lykättiin toistaiseksi. Vastaavan laisia rangaistuksia annettiin kautta jatkosodan. Yleensä miehet eivät syystä tai toisesta ilman laillista syytä palanneet välittömästi yksikköihinsä loman päättyessä tai sotasairaalasta päästyään. Usein jouduttiin myös puimaan alkoholiin liittyviä rikkomuksia.

Suoranaisten rikkomusten lisäksi laadittiin kuulustelupöytäkirjoja myös tapahtuneista vahingoista, onnettomuuksista ja muista sattumuksista. Lietolaisten yhteydessä tehdyistä kuulustelupöytäkirjoista ei ole tullut ilmi laiminlyöntejä tai muuta vastaavaa. Nämä kuulustelupöytäkirjat ovat yleensä hyviä lähteitä asemasodan arkea tutkittaessa, sillä niihin on kirjattu muistiin todistajanlausuntoja useilta eri henkilöiltä, jotka ovat kuvanneet ympäristöään ja tapahtumakulkua. Asiaa koskevista asiakirjoista ja muista lähteistä saa kuvan lietolaisista yksiköistä hyvin kurinalaisena ja toimivana sota-ajan yksikkönä. Vakavista rikkeistä tai laiminlyönneistä ei ole viitteitä, ja yksiköiden keskuudessa kiertäneet ilmoitukset ja varoitukset tuomittavasta käytöksestä tai kuririkkomuksista oli laadittu Maaselän Ryhmälle tai koko kenttäarmeijalle yleensä.

 

Tappioita

 

Sodan vakavuudesta ja asemasodan näennäisen "rentouden" rikkoontumisesta muistuttavat aina säännöllisin väliajoin laaditut ilmoitukset yksiköiden kokemista tappioista. Moni suruviesti lähti varsinaissuomalaisiin koteihin tänäkin aikana. Lietolainen Helge Tillqvist kuoli Sotasairaalassa 11.4. haavoihinsa. Hän oli palvellut 17. Tienhoitokomppaniassa. Tillqvist on haudattu Hämeenlinnaan.

​

​

bottom of page