top of page

Evakot ja muut sodassa siirretyt siviilit

Sotien takia jouduttiin Suomen itärajalta ja rannikolta Neuvostoliitolle sotilastukikohdiksi luovutetuilta alueilta evakuoimaan lähes puoli miljoonaa ihmistä muualle Suomeen. Nämä sijoitettiin lähtöpitäjittäin eri puolille Suomea. Lietoon tuli evakkoja pääasiassa Uudeltakirkolta ja Johanneksesta.

Talvisota ja välirauha

Ensimmäinen kosketus karjalaisten ja lietolaisten välille syntyi lietolaisten majoittuessa Karjalan kannaksella asuvien perheiden taloihin. 1. Prikaatin lietolaisia oli etenkin Muolaalla Turulilan kylässä, muun muassa Kirjavaisten talossa. Sotilaiden perheiden ja evakoksi lähteneiden välille syntyi evakossa kirjeenvaihtoa, ja esimerkiksi 17.2.1940 Hilda Ryökäs kirjoitti "Kirjavaisen mammalle" Koskelle, ja tiedusteli samalla tämän tyttären kuulumisia.  Lietolaiset majoittaneita muolaalaisia pistäytyi Liedossa käymässä välirauhan aikana, Helli Kirjavainenkin kävi tervehtimässä 19.4.1940 lietolaisia. Johanneksen Kaijalan kylässä syntynyt Tuomo Heinemaan (alkuperäinen nimi Hiiri) perhe saapui Muurlan kautta Paimioon. Rokkalanjoen varrella sijaitsevasta kodista perhe oli lähtenyt ensimmäisen kerran evakkoon itsenäisyyspäivänä 1939. Tuomon isä ajoi Summan rintamalla omalla hevosellaan tarvikkeita rintamalla, muu perhe auttoi Muurlassa kartanossa työllään majoittajiaan.

 

Talvisodan jälkeen Lietoon tuli suuri määrä rautatievaunuja täynnä evakuoituja lehmiä ja lampaita. Lehmät olivat pääasiassa itäsuomalaisia kyyttöjä. Eläimet sijoitettiin navetoihin eri puolille Lietoa. Eläinten kuljettaminen asemalta navetoihin vaati melkoisia ponnistuksia. Ajan mittaan karjalaiset hakivat omat eläimensä, kun olivat ensin saaneet asumisensa järjestetyksi. Viimeiset lehmät lähtivät vasta vuoden 1940 lopulla. Hakulassa asui talvisodan jälkeen vähän aikaa perhe johannekselaisia, ja Moisiossa asui Tolvasen perhe. Sodan jälkeen eduskunta antoi pika-asutuslain, jonka tarkoitus oli hankkia maata karjalaisille. Liedossa ehdittiin lain perusteella perustaa ainoastaan 24 pika-asutustilaa ennen jatkosodan syttymistä.

Välirauhan ajan kiireellisimpiä tehtäviä oli evakoiden huollosta ja työllistämisestä huolehtiminen. Tätä varten perustettiin sisäasiainministeriöön Siirtoväen Huollon Keskus, jonka johtajana toimi lakitieteen tohtori, kansanedustaja Urho Kekkonen. Etenkin Länsi-Suomessa syntyi törmäyksiä kahden erilaisen kansanluonteen välille. Siirtolaisia kulkeutui eniten tänne, sillä rautatiet olivat parhaiten auki tähän suuntaan evakuointien aikaan. Jatkosodan aikana valtaosa evakoista palasi kotiseuduilleen suomalaisten vallattua Moskovan rauhassa 1940 menetetyt alueet takaisin. Suurin osa palaajista lähti koteihinsa vuoden 1942 alussa. Palautukset Karjalan kannakselle saatettiin aloittaa elokuussa 1941 koko Kannaksen ollessa taas suomalaisten hallussa.

Väestönsiirtolomake Johanneksesta.

press to zoom

Karjalainen kotitalo Johanneksessa ennen talvisodan syttymistä.

press to zoom

Sama talo johannakselaisten paluumuuton aikoihin. Taloon on osunut pommi, joka meni katon läpi sisälle. Räjähdys tuhosi talon sisäosat. Perhe kunnosti taloa, mutta joutui lähtemään lopullisesti evakkoon 1944.

press to zoom

Juridinen puoli ja alueiden hallinto

Evakuoidun väestön juridinen oikeus entisiin maa-alueisiinsa ja koteihinsa nousi ensimmäiseksi kysymykseksi. Yhden kannan mukaan Moskovan rauhassa menetetty ja nyt takaisin saatu alue oli sotalakien mukaisesti vallattua aluetta. Sen lopullisesta käyttämisestä oli tehtävä päätös vasta rauhan jälkeen, ja maahan olisi suhtauduttava kuin sotasaaliseen. Tämän näkökohdan perusteella siirtoväellä ei siis ollut oikeutta maihin. Hallintoneuvos Olavi Hongan mukaan Karjalassa ei kuitenkaan ollut kysymys valtauksesta vaan palauttamisesta. Sotilaallisista syistä väestön siirron piti tapahtua vähitellen ja sotilasviranomaisen määräämässä laajuudessa. Ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi Hongan kannan ja antoi 23.8.1941 julistuksen, joka tunnusti karjalaisen väestön oikeuden takaisin valloitettuun maakuntaan.

Suomelle palautuneiden alueiden hallinnosta vastasi aluksi Päämaja. Tätä tehtävää varten perustettiin heinäkuussa 1941 Päämajan sotilashallinto-osasto, jonka päälliköksi tuli eversti Arajuuri. Karjalan pitäjien palautuessa suomalaisten haltuun niihin perustettiin sotilashallintopäälliköiden johtamat piirit, jotka pyrittiin saamaan vanhojen kihlakuntien mukaisiksi. Hallintopiirien alla toimivat kunnanesikunnat, joiden perustana olivat karjalaisten kuntien hoitokunnat. Kunnanpäälliköksi oli nimitettävä nimenomaisen kunnan hoitokunnan puheenjohtaja tai jäsen.

Kunnanesikunnat perustettiin jo sijoituspaikkakunnilla. Jokaisessa esikunnassa tuli olla

  • Kunnanpäällikkö

  • Poliisijohtaja

  • Väestönsiirronjohtaja

  • Kansanhuollonjohtaja

  • Maatalousjohtaja

  • Metsätyönjohtaja

  • Kunnan rakennusmestari

  • Terveyssisar


Aluehallinnollisesti Johannes, Koiviston kunnat ja Koiviston kauppala kuuluivat Viipurin ympäristön sotilashallintopiiriin. Kuolemajärvi ja Uusikirkko taas kuuluivat Uudenkirkon sotilashallintopiiriin. Uudenkirkon ensimmäiseksi kunnanpäälliköksi 1941 tuli Viljo Vehola, Kuolemajärven Tatu Muurinen, Johanneksen Mikko Nieminen ja Koiviston maalaiskunnan Sulo O. Hoikkala. Kotiseudulle palanneen väestön elämä pyöri kunnan esikunnan ympärillä. Tänne käytiin ilmoittautumassa paikkakunnalle saapumisen jälkeen ja tätä kautta hoidettiin viralliset asiat.

Toukokuussa 1942 sotilashallinnon tehtäviä alettiin siirtää siviileille ja jo vuoden vaihteessa osa tehtävistä oli siirretty siviilihallinnolle. Sotatilasta johtuen muutoksissa oli lukuisia poikkeuksia ja rajoituksia: osa tehtävistä jäi sotilashallinnolle. Keskimäärin kuitenkin sotilashallinnon toiminto ja henkilömäärä supistui ja heikkeni.

SA-kuva: 92960_r500
SA-kuva: 92960_r500

Eversti Arajuuri pitämässä esitelmää Helsingissä 25.10.1941.

press to zoom
SA-kuva: 47404_r500
SA-kuva: 47404_r500

"Pääseeks miu tyttärein Mäntyharjult tänne?" tiedustelu Käkisalmen kunnanpäällikkö Vuohelaiselle.

press to zoom

Johanneksen kunnan esikunnan myöntämä oleskelulupa kesäkuussa 1942.

press to zoom

Paluu Karjalaan

Karjalan liitto järjesti heinäkuussa 1941 kiertokyselyn, jossa kysyttiin halukkuutta palata Karjalaan. Kyselyyn otti osaa evakoita 41 kunnasta, 32 seurakunnasta ja 23 järjestöstä. Kyselyn perusteella vain 5–8 % oli haluttomia palaamaan.  Yleensä haluttomimpia palaajia olivat kaupunkilaiset, jotka olivat perustaneet uudet yritykset evakkopaikkakunnalle. Siirtoväen Huollon Keskuksen järjestämässä kyselyssä  helmikuussa kevääksi 1942 halukkaiksi palaamaan ilmoittautui 110 000 karjalaista. Monet muuttajat joutuivat odottamaan paluuta viikkoja, sillä rautatiekaluston laskettiin riittävän vain puolelle.

Paluumuuton Karjalaan organisoi väestönsiirtotoimisto. Heinäkuussa 1941 tehtyjen tiedustelun perusteella laadittiin palautuskortit, joihin merkittiin henkilötiedot ja ajankohta, jolloin halusi palata kotiseudulleen. Kuntien esikunnat kävivät kortit läpi ja merkitsivät, pääseekö asianomainen kotiin. Mikkelissä korttien perusteella laadittiin palaamisluvat. Palaaminen Karjalaan oli pidettävä luvanvaraisena, sillä kuljetuksiin tarvittavasta rautatiekalustosta oli pulaa. Luonnollisesti sotatila ja kevään 1942 elintarvikepula ja monet muut ongelmat asettivat rajoituksia paluulle Karjalaan Ensimmäiset kunnan esikunnat saivat luvan ja kehotuksen valmistua kotiinlähtöön 3.8.1941. Nämä kunnat olivat Laatokan Karjalassa, missä sodat olivat tehneet vähemmän tuhoja, eikä miinakenttiä ollut yhtä laajalti.

Elo-lokakuussa 1941 lähes 43 000 karjalaista oli päässyt palaamaan koteihinsa. Lupia oli myönnetty enemmänkin, mutta rautatiekaluston puute haittasi kuljetuksia. Karjalan liitto alkoi vaatia vapaata paluuta Karjalaan. Liitto haki lupajärjestelmän kumoamista tai lieventämistä. Vaatimuksen taustalla oli huoli syksyn kyntötöistä ja sadonkorjuusta. Suurin osa evakoista oli edelleen vierailla paikkakunnilla. Lokakuun Karjala-lehdessä julkaistiin kirjoitus, jossa vedottiin karjalaisia maanviljelijöitä palaamaan välittömästi koteihinsa: ”Paluulupa ei ole kovin tärkeä – sijoituskunnasta lähtiessä voi kirjoittaa kunnanesikuntaan ja käskeä sitä lähettämään luvan valmiiksi rajatoimistoon.” Karjalan liiton tulilinjalle joutui väestönsiirtotoimiston päällikkö, luutnantti Johannes Virolainen. Virolainen puolusti lupajärjestelmää useissa tilaisuuksissa ja viittasi ensimmäisten vapaiden palaamisten epäonnistumisiin.

Paluu oli joka tapauksessa hidasta, sillä päivittäin saatiin vuoden 1941 aikana vain 100–200 vaunua evakoiden ja näiden omaisuuden siirtämiseen. Pahimmillaan joulukuussa pystyttiin antamaan ainoastaan 30 vaunua päivää kohden. Moni evakko muistaa paluusta Karjalaan pysähdykset Raivolan ja Viipurin rautatieasemilla. Asemalta kuljetuksissa auttoi kuorma-autoillaan Sotilashallinto-osaston kuljetus- ja liikennetoimisto. Renkaiden ja varaosien niukkuuden vuoksi nämä autot olivat kuitenkin usein korjaamolla. Talvella 1942 ei enää myönnetty palaamislupia. Maalis-toukokuussa 1942 evakoiden paluun huipun alkaessa piti siirtää 15 000 junavaunullista omaisuutta. Eversti Arajuuren käskystä junien vaunujen oli oltava tyhjiä 12 tunnissa ja valmiita palaamaan. Asemille palkattiin lastausryhmiä ja sotavankejakin käytettiin junanvaunujen purkamisessa apuna. Asemalta tavarat kuljetettiin kuorma-autoilla pitäjän keskustassa olevaan kokoamispaikkaan ja sieltä jokainen vei omansa hevoskyydillä kotiin.

Korvauskysymykset

Jo 9.8.1940 oli säädetty karjalaisten auttamiseksi korvauslaki, jolla korkeintaan 230 000 markan (59 510 €) omaisuudesta maksettiin täysi korvaus. 13.8.1942 säädettiin uusi korvauslaki edellisen, merkityksensä menettäneen tilalle. Kesäkuun 1941 lopun sotatoimet keskeyttivät talvisodan vahinkoja tutkivan arvioimislautakuntien työn. Niiden työ jatkui 26.9. menetetyllä alueella, sillä työskentely oli pohjana toiselle korvauslaille. 29.8.1941 annetulla päätöksellä jokainen Karjalaan palaava saisi ennakkokorvausta 10 000 mk (2189€). Raha oli käytettävä rakennusten korjaamiseen tai työvälineiden tai maatalousirtaimiston hankkimiseen.

Takaisin vallatun Karjalan rakennuskannan vauriot arvioitiin noin 60%  ja metsävauriot 20% laajuisiksi. Korvauksia oli vuoden 1940 lain nojalla haettu 30 miljardia markkaa (5,58 miljardia €). Karjalan takaisinvaltauksen jälkeen summa puolittui. Tämä 14,1 miljardin summa käsitti yksityisten omaisuuden, loput kuntien ja seurakuntien omaisuuden. Lopulta korvauksiin annettiin 9 miljardia markkaa (1,67 miljardia €).

Korvausriidat repivät suomalaisia ja karjalaisia. Korvaussummat aiheuttivat puolueiden välillä suuren riidan, ja aiemmin kokoomuslaiset sanomalehdet Karjala ja Laatokka julistautuivat riitojen seurauksena riippumattomiksi. Muu Suomi väitti, että Karjalaa suositaan sodan vahinkoja korvattaessa liikaa. Karjalassa taas katsottiin, että eteläistä osaa suositaan pohjoista enemmän.

1941–1942 tilapäisasumuksissa ja jälleenrakentamista valmistelemassa

Karjalan kylät ja kaupungit olivat talvisodan ja jatkosodan taisteluiden sekä välirauhan ajan neuvostomiehityksen seurauksena monin paikoin pahoin tuhoutuneita. Jäljelle jääneet rakennukset olivat huonokuntoisia ja täynnä syöpäläisiä. Vuonna 1942 uhkana oli, että osa evakoista jouduttaisiin jättämään muualle Suomeen tai lähettämään sinne takaisin asuntopulan vuoksi.

 

Ennen evakoiden paluuta ehjät rakennukset siivottiin perusteellisesti, ja tavallisesti vallatulle kunnalle 1941 saapuneen kärkiryhmän mukana seurasi siivousosasto. Siivoustyö tuli Naisten Työvalmiusliiton kouluttamien naisten osaksi. Ryhmiä johtavat naiset olivat käyneet kesä-heinäkuussa 1941 kursseilla. Puhdistusryhmän "arsenaaliin" kuului kloorikalkkia, lipeäkiveä, mäntysuopaa, myrkkyjä, harjoja ja muuta tarvittavaa siivouskalustoa. Puhdistusryhmiä oli Karjalassa 230 ja niihin kuului 2000 naista. Tavallisesti yhdessä ryhmässä oli kuusi  henkeä. 

Puhdistusryhmien työ paikkakunnilla alkoi omien majoitustilojen siivouksella. Ensin siirrettiin ulos jäljellä olevat huonekalut. Tässä työssä käytettiin paikoin sotavankeja työvoimana. Siivottavien rakennusten rikkinäiset tapetit ja seinäpahvit revittiin pois ja ikkunat tilkittiin. Rautapadassa poltettiin rikkiä, jonka höyryn odotettiin tappavan syöpäläiset. Rikitys uusittiin kahden viikon kuluttua, sillä ensimmäinen kerta ei tappanut syöpäläisten munia. Mikäli rikkikään ei auttanut, otettiin käyttöön sinihappo. Lopuksi lattiat kuurattiin ja irtirevitty seinäpahvi uusittiin.

Tiedot Karjalan pitäjien kokemista tuhoista vaihtelevat eri lähteissä. Ilmeisesti osassa lähteitä lasketaan mukaan vain asuinrakennukset, osassa myös muut rakennukset kuten navetat ja saunat. Asuinrakennusten kokemien tuhojen ohella monet teolliset rakennukset olivat kokeneet vahinkoja. Vaikka tehdasrakennus tai saha olisikin ollut pystyssä, koneet ja moottorit oli viety. Kuolemajärvellä noin 90% rakennuskannasta oli tuhoutunut ensimmäisten arvioiden perusteella. Johanneksessa, Koivistolla ja Uudellakirkolla taas noin 80% rakennuksista oli tuhoutunut. Uusissa laskelmissa vuonna 1942 tuhot havaittiin aiempia arvioita pienemmiksi, mutta niitä oli silti valtavasti.

Kotitalo Johanneksessa paluumuuton aikoihin lokakuussa 1941.

press to zoom
SA-kuva: 27545_r500
SA-kuva: 27545_r500

Pahviparakki rakentumassa Säiniössä.

press to zoom

Maalaiskuntien jälleenrakentaminen oli tarkkaan suunniteltua, ja valtio myönsi tähän lainoja ja erilaisia avustuksia. Elokuun lopulla 1941 asetettiin komitea laatimaan ehdotus ”Karjalassa ja Hankoniemessä olevien asutuskeskusten tuhoutuneiden ja vaurioituneiden asuinkiinteistöjen korjaamisesta ja uudelleenrakentamisesta sekä tarpeellisten uusien asuntojen rakentamisesta aiheutuvan rahoituksen järjestämiseksi.” Komitea ehdotti vuoden 1942 budjettiin 300 miljoonan markan (55,8 miljoonaa €) määrärahaa pitkäaikaisten ja halpakorkoisten lainojen myöntämiseksi asutuskeskusten kiinteistöomistajille. Budjetissa tämä summa tingittiin 200 miljoonaan markkaan (37,2 milj. €). Määräraha jäi kuitenkin käyttämättä Kansantalousosaston esityksestä. Sotilashallinto-osaston rakennustoimisto lakkautettiin toukokuussa 1942. Rakennustöiden yleinen suunnitteleminen ja valvominen palautetulla alueella siirtyi rakennustoimistolta kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön perustetulle väliaikaiselle rakennus-asianosastolle.

Uhtualla ja Kiestingissä aloitettiin syksyllä 1942 asevelitalojen rakentaminen tuhottujen rakennusten tilalle. Karjalan ja Aunuksen ryhmien rintamaosilla niitä rakennettiin joillakin paikoilla vain muutaman sadan metrin päässä rintamalinjoista. Myös lietolaiset rakensivat asevelitaloja, mutta ne oli tarkoitettu Lietoon kaatuneiden aseveljien perheille. Näistä asevelitaloista käytiin runsaasti kirjeenvaihtoa asemasodan aikana ja Liedon Aseveljet Ry:n keskuudessa. Arkkitehtiliitto Suunnitteluavun toimisto suunnitteli Helsingissä piirustukset kahta hirsikehikkotyyppiä varten. Tyyppi A:ssa oli 41 neliötä, ja siihen kuului tupa, tupakeittiö ja kamari.  Tyyppi S:ssä oli 22 neliötä, ja se oli suunniteltu tilapäiseksi talviasunnoksi jonka voisi myöhemmin muuttaa saunaksi, saunakamariksi ja pesutuvaksi. Eri talotyyppien osia saattoi yhdistellä.

Uudisrakentamisesta ja korjailusta huolimatta kevät ja kesä 1942 vietettiin tilapäisasunnoissa. Saunat, vanhat korsut, maakuopat ja tallit toimivat koteina. Vanhan talon raunioiden leivinuunilla paistettiin leipää. Monin paikoin pystytettiin myös pahviparakkeja. Nämä parakit pystytettiin ilman sokkelia, niiden seininä olivat pystytolppiin naulatut paksut pahvilevyt eikä välikattoa ollut. Keskellä parakkia oli uuni tai kiuas. Parakit olivat kesäasuttavia, mutta sade liuotti nopeasti niiden pahvimateriaalin. Sodan jatkuessa armeija tarvitsi parakkitehtaille tarkoitetun pahvin, ja sen sijasta käytetty korvikepahvi heikensi parakkien laatua entisestään. Parakit kuitenkin auttoivat  monet perheet yli kevään ja kesän 1942. Parakeissa asui useampi perhe. Jokainen oli rajannut huonekaluillaan, matoillaan ja vaatteillaan oman sijansa parakista.

Toukokuun alkuun 1942 mennessä saatiin sotilashallinnon ja väestön yhteistyöllä kunnostetuksi noin 60 000 asuinhuonetta. Lisäksi yli 17 000 muuta rakennusta saatiin korjattua käyttökelpoisiksi. Asevelitalojen kehikkoja saatiin tehtyä vuoden 1942 loppuun mennessä 830 kappaletta. Silti talvella 1942–1943 melkein 15 000 karjalaista uhkasi jääminen ilman talviasuntoa.

Pulaa puusta ja muista rakennustarpeista

Jälleenrakentamista haittasi pula kaikesta, etenkin rakennustarvikkeista. Uudellekirkolle kesällä 1942 Lempiälään palannut muisteli, miten pulaa oli myös sementistä ja nauloistakin. Vanhoja nauloja piti hakea rakennusten raunioista. Alueilla oli paha pula puutavarasta. Ennen sotaa Karjalassa oli toiminut yli 50 sahalaitosta. Vuoden 1941 jälkeen jokainen saha piti kunnostaa, ja oli turvauduttava paikkakunnalta toiselle siirrettäviin sirkkeleihin. Vallatuilta alueilla saatiin runsaasti venäläisten kaatamia tukkeja ja rautatieasemilta sekä tehdasalueilta saatiin myös puuta pinotavarana. Ongelmia koitui kuitenkin tämän puutavaran omistussuhteista. Samoin Suomen puutavarayhtiöiden ostajat yrittivät kahmia puutavaraa Karjalasta.

Puupulan helpottamiseksi Maatalouden työapu Suomelle –toimikunta lähetti Ruotsista Karjalaan 10 sirkkelisahaa ja niitä käyttämään 51 sahuria. Moottorit ja remmit oli hankittava näihin omasta maasta. Sahat sijoitettiin paikoille, joilla oli paljon venäläisten kaatamia puita, jotka uhkasivat pilaantua. Yksi näistä sahoista sijoitettiin Johanneksen kirkonkylään. Saha kävi aluksi traktorivoimalla ja käyttäjät olivat ruotsalaisia. Helmikuussa 1942 saha saatiin sähkökäyttöiseksi, ja jälleenrakentaminen Johanneksessa pääsi alkamaan. 

Sahatavaran riittämiseksi kiellettiin 30.4.1942 asetuksella puun ja puutavaran vienti Karjalasta. Ruotsalaisten sirkkelien lisäksi sotilashallinto-osaston oli ostettava kymmenen sirkkeliä lisää. Ammattitaitoisista sahaajista oli kuitenkin pulaa, joten 1942 Lappeenrannassa järjestettiin sahaus- ja puutavaran lajittelukurssit. Syksyllä 1942 Karjalassa oli toiminnassa 30 sahaa; arvio jälleenrakentamisessa tarvittavista oli 300.

Maanviljely Karjalassa

Karjalaisten paluumuutossa tärkeintä oli maanviljelyn käynnistäminen uudelleen. Karjalan 270 000 peltohehtaaria haluttiin taas ruoantuotantoon, sillä Suomea vaivasi paha elintarvikepula. Viipurin läänin maanviljelysseuran kirjelmän mukaan vuoden 1941 aikana näistä hehtaareista 180 000 olisi pitänyt saada kynnettyä. Syksyllä 1941 kuitenkin vain 12000 hehtaaria saatiin kynnettyä. Peltojen huono kunto, työkoneiden vähyys ja pula miehistä haittasivat peltotöitä. Talvi 1941–1942 oli ankarin vuosisatoihin (lumi tuli jo lokakuussa!), ja maassa kärsittiin lähes nälänhätää. Talvi oli kylmin sitten vuoden 1760. Mikäli Karjalan liiton ehdotukseen vapaasta muutosta olisi suostuttu, olisi Karjalassa ollut liikaa väestöä armeijan ja paikallishallinnon muonitettavaksi. Osasyynä pulaan oli arvioitua huonompi sato. Kuitenkin vain pieni osa Karjalan sadosta jäi korjaamatta, venäläisten viljelemiä perunoita lukuun ottamatta.

Vuoden 1942 karjalaisten paluumuutto ja viljely tunnetaan ”kevätkamppailun” nimellä. Maataloustoimiston suunnitelman mukaan keväällä 1942 olisi kylvettävä 84 000 hehtaaria. Helmikuussa 1942 tavoite supistettiin 71 500 hehtaariin (75% vuoden 1939 alasta), kun pula siemenviljasta sekä hevosista ja traktoreista jatkui, ja Karjalassa oli yhä monia isännättömiä tiloja. Väestöä Karjalaan palautettaessa kiinnitettiin erityistä huomiota maataloussiirtoväkeen. Ennen päivämäärää 15.5.1942 pyrittiin siirtämään Karjalaan ensisijaisesti maataloustöihin kykenevää väestöä. Viljelyksen kriittisyys heijastui rautatiekuljetuksiinkin. Tärkeysjärjestyksessä vaunuvarauksen saivat:

1) elintarvikkeet ja siemenvilja,
2) hevoset ja rehut,
3) maatalouskoneet ja työkalut,
4) väkilannoitteet.

Sotilashallinnon maatalousosasto muodostuikin laajaksi ja monitahoiseksi. Siihen kuului toimistopäällikkö ja 16 toimistoupseeria, melkein kaikki karjalaisia agronomeja. Samoin sotilashallintopiirien maatalousupseerit olivat vastaavanlaisesta taustasta. Talvisodan evakuoinnin yhteydessä suurin osa karjaa oli pitänyt teurastaa. Hevoset olivat pääosin säästyneet, ja niitä saatiin lisää sotasaalishevosina sekä ostoina. Hevosten hinnat kohosivat 1941 syksyllä 31 000 markkaan (7662 €, aiemmin vuonna 1939 hinta oli ollut 7000 mk eli 1532 €).

Keväällä siemenviljan kuljetusten tilanne parani. Se kuljetettiin Karjalaan sotilaskuljetuksina – siis etuoikeutettuina kuljetuksina. Perunanviljelyn kanssa oli myös ongelmia, sillä syksyn 1941 perunoista ei ollut siemeneksi. Toukokuussa 1942 Ruotsista ja Saksasta saatiin neljä miljoonaa kiloa siemenperunoita, jotka menivät pääosin Karjalaan. Lannoitteiden suhteen tilanne oli parempi, osaksi venäläisiltä Karjalan kannaksella saadun sotasaaliin vuoksi. Karjalannan puute oli kuitenkin ongelma. 

Pulaa oli myös maataloustyökoneista ja –välineistä. Evakuointi vuonna 1940 oli hajauttanut välineet eri puolille maata Siirtoväen Huollon Keskuksen varastoihin, tai sitten ne oli jätetty Karjalaan. Nämä evakuoidut välineet saatiin Karjalaan vasta 1942. Suurin osa välineistä oli huonossa kunnossa. Asutusvaliokunta ryhtyi hankkimaan erilaisia maataloustöissä tarvittavia koneita ja välineitä palaaville karjalaisille. Luovutettavat välineet sai käteismaksulla tai korvaussaatavaa vastaan tehtävällä velkasitoumuksella. Myös sotasaaliina saatuja välineitä sai ostaa. Keräys tuottikin runsaasti erilaista kalustoa. Karjalainen maatalousväestö sai apua myös Ruotsista, kun Riksförbundet Landbugdens Folk keräsi keväällä 1941 Ruotsissa maataloustyövälineitä. Keräys sujui hyvin, ja yhtenä ainoana päivänä saatiin 45 rautatievaunullista tavaraa. Koneita ei kuitenkaan saatu käyttöön vielä vuonna 1941. Vain pieni osa lahjoituksista kulkeutui lopulta Karjalaan.

Sato vuonna 1942 oli onneksi runsas. Kevätkamppailussa onnistuttiin ja paikoin asetetut tavoitteet ylitettiinkin. Karjalaan saatiin tuotua vuoden aikana 14 000 hevosta ja 300 traktoria. Myös hyvä sää auttoi viljelijöitä. Karjala oli tuona vuonna käytännössä omavarainen elintarvikkeiden suhteen.

Alku oli usein vaatimaton, kuten kertomus Uudeltakirkolta osoittaa:

- Keväällä 1942 sain yksiköstäni työlomaa kotitilallani tehtäviä maataloustöitä varten. Kävelin Kanneljärven asemalta jalkapatikassa n. 30 km matkan Anttonalaan. Minulta puuttuivat hevonen ja tarpelliset työkalut. Kaikki olivat palaneet rakennusten mukana.

Sortavalan kylässä olevan armeijan yksikön päällikkö lupasi kertojalle kaksi hevosta kyntöjen ja muokkauksen ajaksi.


- Kierreltyäni kylän peltoja löysin tarvittavat työkalut. Kiitos isäntien, jotka olivat jättäneet peltotyökalunsa taivasalle. Tulomatkallani Kanneljärven asemalla sain kuulla, että Peippolan kylässä on siemenviljavarasto. Hevosen saatuani hain Peippolasta siemenviljaksi sekä vehnää että kauraa. Syväjärven rannalla oli ollut venäläisten ja myöhemmin suomalaisten leiri… Selässäni kantaen kuljetin sieltä tavaraa kotipihaan ja rakensin eräänlaisen majan navetan kiviseinän viereen. Kotini raunioilta keräsin palaneita nauloja, tiiliä ja muita tarvikkeita joita voin käyttää majan rakentamiseen. Kun olin saanut viljat maahan ja käynyt kiittelemässä hevosten lainaajaa, palasin takaisin yksikkööni.

Kaupat palaavat

Ensimmäisinä kotiseuduilleen palanneet karjalaiset saivat elintarvikkeet aluksi armeijalta. Tätä jatkui niin pitkään, kunnes kauppoja saatiin avattua. Etenkin sekatavarakauppoja perustettiin paikkakunnille heti kun se oli mahdollista. Kauppoja perustettiin niin nopeasti, että jo vuoden 1941 lopussa oli välttämättömien elintarvikkeiden ja muiden tavaroiden jakelu turvattu.

Kauppojenkin nousua avitettiin keräyksin. Helmikuussa 1942 perustettiin Kaupanapu-toimikunta, joka ryhtyi yhteyteen Ruotsin yksityiskauppiaiden järjestön kanssa. Suoritettiin keräys, jolla Ruotsista saatiin tuotua parisataa vaakaa, kassakoneita, lihakaupan laitteita ja muita kaupoissa tarvittavia välineitä. Lisäksi saatiin kerättyä miljoona markkaa (186 000€), joka jaettiin palautetun alueen kauppiaiden kesken.

Uudenkirkon, Kuolemanjärven, Koiviston ja Johanneksen paluumuutto ja vertailua

Karjalaisten paikkakuntien kokemat tuhot ilmenevät hyvin verrattaessa niitä vuoden 1939 luetteloihin asukasluvusta ja asuinrakennusten määrästä. Joiltakin paikoilta on saatavissa myös julkaistua tietoa eläinkannasta. Alla on tiivistetysti tietoa neljästä pitäjästä sekä paluumuuton etenemisestä.

Uusikirkko

Ensimmäiset muutama sata evakkoa palasivat Uudellekirkolle jo talvella 1941. Varsinainen muuttoliike alkoi keväällä 1942. Jälleenrakentamisen yhteydessä asevelitaloja Uudellekirkolle saatiin 163 kehikkoa. Tarkkaa numerotietoa pitäjän uudelleenrakentamisesta vuoteen 1944 asti ei ole saatavissa. Vuoden 1942 aikana rakennettiin 206 uudisrakennusta. Suurin osa uusikirkkolaisista sai asua vielä talven 1942–1943 tilapäisasumuksissa.
 

SA-kuva: 121654_r500
SA-kuva: 121654_r500

Tilapäinen korsuasumus Uudellakirkolla 18.7.1943.

press to zoom
SA-kuva: 149965_r500
SA-kuva: 149965_r500

Kesäinen kuva asemasodan ajalta Uudeltakirkolta.

press to zoom

Kuolemajärvi

Urjalassa majaillut Kuolemajärven kunnan hoitokunta pääsi vierailemaan kotiseudulla syyskuussa 1941. Kunnanesikunta ja puhdistusryhmät pääsivät Kuolemajärvelle lokakuussa, jolloin alkoi jäljellä olevien rakennusten korjaaminen ja puhdistus. Kylät olivat alueella pääosin tuhoutuneita, etenkin Summassa. Maanviljely alueella alkoikin talvisodan taistelukenttien päälle, ja monen pellon reunassa oli talvisodan aikaisia esteitä ja varustuksia. Jäljelle jääneet rakennukset kylissä olivat pääosin huonossa kunnossa. Kirkonkylä oli pahoin hävitetty ja kaikki julkiset rakennukset olivat maan tasalla. Jälleenrakennuksen arvioitiin Kuolemajärvellä maksavan 377 035 000 markkaa (= 700 miljoonaa euroa). Kustannuksiin ei sisältynyt julkisten rakennusten vaurioita. Esimerkiksi Hatjalahden kansakoulun rakennuksen kustannusarvio oli 1 482 500 mk (275 759 euroa). Kunnan rakennuksista vain Kaukjärven koulurakennukset olivat säästyneet. 

Sotatoimialueella sijaitsevaan Seivästöön piti koulu perustaa Kymron pahviparakkiin. Lähes kaikki Kuolemajärveläiset opettajat palasivat virkoihinsa muualta Suomesta. Kansakoulujen rakentamiseksi oli kolmivaiheinen suunnitelma: 1) Ensin rakennettaisiin Penttilän kansakoulupiiriin suurehko koulurakennus, Hatjalahden ja Karjalaisten piireihin kumpaankin kahden opettajan koulu. 2) Toiseksi Inkilän, Kolkkalan ja Kämärän piireihin rakennettaisiin kahden opettajan koulut. 3) Kolmannessa vaiheessa Seivästöön ja Kirkonkylään kumpaankin kahden opettajan koulu.

Uudisrakentaminen pitäjässä oli kunnanesikunnan johdossa, ja rakennusmestarina sillä oli Leevi Valkonen. Maanviljelyksen asiantuntijana toimi alueneuvoja Iivo Koskenranta. Rakennustoiminta Kuolemajärvellä oli vaikeaa, sillä kunnassa ei saatu sähköä. Kuolemajärvellä ei myöskään ollut omaa sirkkeliä, joten lautatavara oli tuotava muualta. Myös rakennustyöväestä oli pulaa. Vuoden 1943 loppuun mennessä oli saatu rakennettua 324 uutta asuinrakennusta ja korjattua 155 vanhaa.  Kotieläinrakennuksia saatiin kuntoon 307 ja muita rakennuksia 447 kappaletta. Kuolemajärven Sähkö Oy onnistui jo 1942 palauttamaan verkkovirran joihinkin kyliin, vaikka kaikki voimaverkostoon liittyvät elementit olivat tuhoutuneet tai kadonneet. Jälleenrakentamisen tueksi saatiin käyttöön 19 sähkömoottoria. Nämä pyörittivät monenlaisia koneita eri puolella Kuolemajärveä. Tärkeitä halkaisusirkkeleitä oli käytössä kuusi. Hatjalahdella oli säästynyt Mähösen vehnämylly. Suunnitteilla oli myös Akkalaan Koivulan Sementtivalimo Oy, mutta evakuointi 1944 keskeytti työt alkuunsa.

Kuolemajärvellä kalastus oli monelle viljelijälle tärkeä sivuelinkeino, mikäli evakkoon oli otettu pyydykset mukaan.  Sittemmin kalastusta hoiti Viipurin läänin merikalastajain liitto, ja Kuolemajärvellä toimivat välikäsinä Muurilan ja Seivästön kalastajaseurat. Evakkovuosien aikana kalakannat olivat suuresti lisääntyneet rannikolla, ja etenkin siikasaaliit olivat runsaita. Kaupatkin palasivat pitäjään. Ensimmäisenä Kuolemajärvellä aloitti liikkeistä Kuolemajärven Osuuskauppa. Se hoiti yksin kulutustavaroiden jakelun koko kunnan alueella. Myöhemmin mukaan tuli Seivästön Osuuskauppa.

Kuolemajärvi oli 50 km päässä entisestä valtakunnanrajasta, mistä taistelun äänet aina välillä kantautuivat Kuolemajärvelle asti. Taistelujen lisäksi vaaroja aiheuttivat Suomenlahden toisella puolella sijaitsevat rannikkopatterit, jotka tulittivat toisinaan Seivästön kylää. Myös Lavansaareen ja Seiskariin kulkevat laivat saattoivat tulittaa alueelle ja Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat usein paikkakuntaa, mutta vahinkoja ei tapahtunut.

Kuolemajärven kirkon kirkonkellot olivat kadonneet talvisodan tiimellyksessä. Uudet saatiin armeijan sotasaalisvarastosta. Toinen ostettiin Lautarannalta ja toinen Kaukjärveltä. Kirkko kuitenkin oli raunioina. Niinpä kellot ripustettiin kirkkomaan portin ulkopuolelle vanhaan mäntyyn. Kelloja soitettiin ensimmäisen kerran seurakuntalaisille yllätyksenä hautajaistilaisuudessa, ja niiden ääni kantoi ympäri Kuolemajärven. Tätä tapahtumaa muisteltiin pitkään vielä vuoden 1944 jälkeen.

Johannes

Johanneksen pitäjän kunnanpäällikkö, esikunnan edustaja ja hoitokunnan jäsenet kävivät ensimmäisinä Johanneksessa 14.–19.9.1941 tutkimassa paluumahdollisuuksia. Palanneiksi ilmoittautuneista työkykyisistä muodostettiin 80-henkinen työryhmä, jonka kanssa esikunta palasi Johannekseen 28.9. Työryhmä ryhtyi siivoamaan jäljellä olevia rakennuksia sekä korjaamaan venäläisten välirauhan aikana kylvämää satoa. Satoa korjaamassa oli jo ennestään 200 sotavangin ryhmä. Samaan aikaan saatiin paluulupia myöntämällä 200 naisen työryhmä avuksi puhdistamaan rakennuksia.

Johanneksen pelloilta saatiin poikkeuksellisesti tervetullutta täydennystä ruokavarastoihin. Kunnan alueelta oli palaajien arvion perusteella saatavissa 
 

- Ruista 120 000 kg, 
- ohraa 150 000 kg 
- kauraa 673 000 kg.
- Perunaa 1 540 000 kg.
- Heinää 900 000 kg.

 

Jouluun 1941 mennessä kuntaan oli palannut yli 600 ihmistä. Näiden ansiosta pääosa perunoista saatiin nostettua. Rokkalassa sijaitsi valtion viljapiste, josta saatettiin hakea siemenkauraa, herneitä ja ohraa. Jakelusta ja sadosta huolimatta nälkä oli Johannekseen palaajien riesana. Ensi alkuun Osuusliike Torkkelin myymäläauto toi kerran viikossa elintarpeita Vaahtolan kylään. Jo marraskuun alkupuolella 1941 Johanneksen Ylämaan Osuuskauppa avasi kylässä myymälänsä. Saman kuun lopulla avattiin pääliike Karhulassa.


Johannes oli kärsinyt pahoin talvisodassa. Noin 70% pitäjän rakennuksista oli tuhoutunut ja jäljelle jääneet olivat huonossa kunnossa. Kirkosta oli jäljellä vain tiilimurskaa. Kunnan 12 kansakoulutalosta yhdeksän oli tuhoutunut täydellisesti. Johanneksen Sähkö Oy:n johtokuntaa yritettiin saada kokoon joulukuussa 1941, mutta tässä ei onnistuttu. Yhtiö aloitti uudestaan toimintansa 8.1.1942. Yhteensä 619 taloa saatiin sähköistetyiksi vuoteen 1944 mennessä. Ruotsalaisilta saatu ja helmikuussa sähkökäyttöiseksi muutettu sirkkelisaha mahdollisti jälleenrakentamisen aloittamisen, kun työtä voitiin tehdä kolmessa vuorossa. Kun sähkövirtaa päästiin johtamaan muihin kyliin, pystytettiin sirkkelisahat muun muassa Kaijalaan, Karhulaan, Koskijärvelle, Lippolaan ja Niemelän kyliin.

Määräys ilmasuojeluyksikköön Johanneksen pitäjässä.

press to zoom
SA-kuva: 62693_r500
SA-kuva: 62693_r500

Kaislahden asema 9.9.1941. Suomalaisten asema tuhoutui talvisodassa, ja venäläisten välirauhan aikana aloittamat rakennustyöt jäivät kesken.

press to zoom

Koivisto

Viimeisenä Karjalan pitäjistä venäläiset poistuivat Koiviston saarelta 1.11. laivakuljetuksilla Leningradiin. Venäläiset olivat ennen lähtöään miinoittaneet ja ansoittaneet Koiviston saariston tehokkaasti. Koivistolta löydettiin uudentyyppisiä miinoja, joiden huolimattomat raivausyritykset aiheuttivat tappioita. Marraskuun 23. päivään mennessä löytyi yli 12000 kg räjähdysainetta. Saaren miehittäneen Rannikkoprikaatin sotakokemusten perusteella tiet ja laiturit olivat yleensä miinoittamatta. Rannoilta löydettiin hv.- ja jalkaväkimiinoja runsaasti. Lisäksi tavattiin kranaateista valmistettuja ansoja. Rakennukset ja korsut olivat samoin tehokkaasti ansoitettuja. Saaren kasarmeista kuudessa oli ansoitus; pääkasarmissa yksinään löydettiin lähes kaksi tonnia räjähdysainetta moninkertaisin ansoituksin. Saarelle jätetty 152 mm patteri oli myös miinoitettu, mutta kellosytytin oli pysähtynyt.

Keskimäärin 85% Koiviston rakennuksista oli tuhoutunut talvisodassa. Näin oli käynyt Humaljoen, Römpötin ja Penttilän rakennuskannalle. Rautasen kylästä tuhoutui puolestaan 75%. Vatnuorin, Härkälän, Kiiskilän, Kurkelan ja Mannolan kylät olivat säilyneet parhaimmin. Makslahdessa Rouskun kylä oli säästynyt lähes kokonaan. Pääasiassa vain syrjemmässä olevat rakennukset, kuten mökit ja saunat olivat enää pystyssä. Pystyssäkin olevista rakennuksista oli usein uuni ja ovet viety, lattiat purettu ja sisältä turmeltuja.

Paluu Koivistoon alkoi syksyllä 1941. Koiviston kunnan ja kauppalan hoitokuntien jäsenet pääsivät tarkastamaan rakennuksia ja viljelyksiä syyskuun puolivälissä. Kauppalan esikunta palasi melkein heti valtauksen jälkeen. Toimisto sijoitettiin Asematien varrelle liikemies Taurun taloon, kunnan hallinnon keskus piti sijoittaa Kurkelaan. Esikunnat ottivat palaavan väestön vastaan ja täälläkin turvasivat sen toimeentulon ja jälleenrakentamisen. Koiviston kirkko oli yksi niistä 17 kirkosta, jotka ehdittiin korjata jatkosodan aikana. Alttaritaulu oli hävinnyt, mutta muuten välttämättömimmät välineet saatiin palautettua kirkkoon. Kirkon kunnostaminen alkoi toukokuussa 1942 ja jo kesäkuussa saatettiin aloittaa jumalanpalvelukset. Kirkonkellot alkoivat soida jälleen kesällä 1943.

Koiviston kauppalaan palasi vähän yli tuhat henkeä. Saaristoon oli lupa päästää 800 työkykyistä, mutta todellisuudessa sinne palasi noin 1200 henkeä. Mantereen kyliin asettui 4000 henkeä ja noin 6200 ihmistä palasi Koivistolle. Saarella siviiliväestö ja sotilaat rakensivat rinta rinnan kun siviilit tekivät uudisrakennuksia ja sotilaat linnoituslaitteita. Pankit ja kaupat palasivat myös nopeasti Koivistoon. Loppujen lopuksi kauppoja tuli liikaa, ja Osuusliike Torkkeli myi marraskuun 1942 lopulla toimipaikkansa Makslahden osuuskaupalle. Koiviston kirkon lähettyvillä ollut saha saatiin kunnostettua vuoden 1942 alkupuolella.

Koivistolla viljelyyn ryhtymistä helpotti se, että suurin osa vuonna 1940 jätetyistä lannoitteista oli jäljellä. Vuonna 1942 viljely onnistuttiin hyvin täälläkin. Viljelyn ohella kalastus oli Koivistolla tärkeässä asemassa. Ruokatapojen muutoksesta ja talven ruokapulasta kertoo, että aiemmin mereen takaisinheitetyt turskat päätyivät nyt ruokapöytään. Turskaa valmistettiin seuraavasti: ensin kala maustettiin suolalla, pippurilla ja voilla. Sitten se käärittiin kosteaan voipaperiin ja moninkertaiseen sanomalehteen ja kypsennettiin uunin hiilloksella.

Lähtö taas edessä - evakuointi 1944

Karjalaisten paluun huippuvuoden jälkeen palasi vuonna 1943 vielä 30 000 evakkoon lähtenyttä. Vuoden 1944 alkuun mennessä 275 000 oli palannut Karjalaan. Toukokuussa 1944 juuri ennen uutta evakkoon lähtöä 282 000 eli kaikkiaan 70% evakoista oli palannut Karjalaan.

Suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944 siviilien evakuointi Karjalasta hoidettiin suurella kiireellä. Evakuointikäsky koko Kannaksen väestölle annettiin 18.6.1944. Evakuointiin oli laadittu suunnitelmat, joiden mukaan käytettäisiin pääasiassa rautateitä. Osaksi juuri tämän vuoksi junaradat jäivät venäläisten haltuun kesällä 1944 tuhoutumattomina. Suomalaisten rautateiden kuljetuskapasiteetti keskittyi kuitenkin täysin joukkojen kuljetuksiin Karjalan kannakselle. Evakoiden oli taas lähdettävä matkaan jalan ja hevoskärryillä. Paikka paikoin evakkojen piti odottaa teillä kärryissä saarroksissa, kunnes edellä kulkevat sotilasosastot saivat raivattua tien auki. Karjalan kannaksen siviilit pääsivät kuitenkin vetäytymään taistelujen alta turvaan. Kesä-heinäkuun aikana kannakselta siirrettiin 258 882 henkeä ja 150 000 päätä karjaa. Mukaan evakot ottivat vain sen verran irtaimistoa kuin jaksoivat kantaa. Karjaa saatiin kuljetettua turvaan talvisotaa paremmin, sillä sitä oli mahdollista ruokkia teiden varsilla lepotauoilla. Saimaan kanavalla evakoiden kuljettamiseen käytettiin lauttoja ja proomuja, joilla siviilit kuljetettiin taaemmas turvaan.

 

Heinemaan perhe, Kalevi Leinosen ja Hugo Teräväisen perheet olivat viimeisiä kotipaikallaan Johanneksessa suurhyökkäyksen aikaan, kun muut olivat jo lähteneet matkaan. Kalevin 19-vuotias sisko juoksi Heinemaan pihalle itku kurkussa kertoen, että edessä oli äkkilähtö: venäläisten panssareita oli jo naapurikylässä. Teräväisillä oli kaksi hevosta, Heinemaalla ja Leinosella kummallakin yksi ja matka kulki Rokkalanjoen sillan yli. Heinemaat saivat pelastettua myös kolme lehmäänsä, joita Tuomo Heinemaan nuorempi sisko oli ryhtynyt viemään jo edellisenä päivänä.

Sommeen ja Porlammin tienoilla metsästä tuli tielle alikersantti ja muita sotilaita. Tiellä oli myös haavoittuneita suomalaisia. Alikersantti käski perheitä pysäyttämään ja kertoi venäläisten ylittäneen tien, jota oltiin juuri avaamassa suomalaisten vetäytymistä varten. Naiset alkoivat itkeä peläten tulevaa. Perheet eivät voineet muita kuin odottaa, katsella yli lentäviä maataistelukoneita ja kuunnella edestä kuuluvia taistelun aikana. Parin tunnin kuluttua alikersantti antoi käskyn: "Nyt menette niin lujaa kuin hevosella vain pääsee, tie on auki.". Hevosta ajava 70-vuotias renki oli aiemmin pudonnut hevosen kyydistä katkaisten jalkansa, jolloin 16-vuotiaan Tuomon oli otettava hevosen ohjat.

Evakot saapuivat Leningradiin vievälle tielle, missä oli valtavat jonot. Auton lavat olivat täynnä haavoittuneita. Evakkojen keskuudessa kulki sotilaiden saattamia nuoria ja nokisia sotavankeja. Johannekselaiset perheet saapuivat Viipurin toiselle puolelle. Illalla oli sateinen ilma, jolloin sateensuojaa haettiin kärryjen alta. Heinemaan äiti keitti lihakeittoa muille. Täältä päästiin rautatieasemalle, mutta Tuomo ajoi isänsä kanssa hevosen Lahteen asti. Isä, vanha mies, oli saanut luvan tulla evakuoimaan perhettään.

Heinemaat pääsivät talvisodan tuttunsa, paimiolaisen Juho Yrjövuoren luokse. Hän oli jo 1942 perheen lähtiessä ennustanut, etteivät karjalaiset pitkään kodissaan pystyisi olemaan vaan että nämä ajettaisiin pois Karjalasta. Yrjövuori kertoi, että hänen luonaan olisi heille aina paikka vapaana. Kuultuaan Karjalan kannaksen tapahtumista hän ilmoitti asemanpäällikölle, että Heinemaan perhe olisi ohjattava hänen luokseen. Näin kävikin.

Heinäkuun puolivälissä noin 15 000 henkeä palasi aiemmin evakuoiduille alueille sadonkorjuutöihin. Aselevon jälkeen vielä 66 750 karjalaista joutui siirtymään länteen.

SA-kuva: 127464_r500
SA-kuva: 127464_r500

Johannekselaisia evakkoja Mikkelin satamassa 22.6.1944.

press to zoom
SA-kuva: 120965_r500
SA-kuva: 120965_r500

Karjaa evakuoidaan Uudellakirkolla 16.6.1944.

press to zoom
SA-kuva: 121412_r500
SA-kuva: 121412_r500

Uudeltakirkolta evakuoituja Kaitjärven asemalla. Sotilaspukuinen isä pääsi evakuoimaan perhettään. Kuva otettu 25.6.1944.

press to zoom

Evakoiden asuttaminen Suomeen

Jatkosodan jälkeen asutustoimet kodin antamiseksi evakoille jatkuivat. Toukokuussa 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka perusteella aloitettiin maanhankinnat Karjalasta tulleelle väestölle, sotainvalideille, sotaleskille ja -orvoille, perheellisille rintamamiehille ja sellaisille maatyöläisille, joita uhkasi ansiomahdollisuuksien menetys asutustoimien takana. Lain perusteella muodostettiin enintään 15 peltohehtaarin viljelystiloja, kuuden hehtaarin asuntoviljelystiloja ja kahden hehtaarin asuntotiloja sekä lisäalueita. Tavoitteena oli turvata maataloudesta elantonsa saaneen väestön toimeentulo. Tämä aiheutti riitoja tilanomistajien ja tilojen silpomista vastustavien asiantuntijoiden kanssa. Ehdotettiin vanhojen maiden jakamisen sijaan uusien peltojen raivaamista Pohjois-Suomeen.

Runsaan työvoimapulan vuoksi huoltoavun tarvitsijoita oli jatkosodan jälkeen huomattavasti vähemmän kuin välirauhan aikana. Järjestelyjä helpotti myös se seikka, etteivät kaikki karjalaiset olleet palanneet kotiseuduilleen, joten sijoitettavaa väestöä oli vähemmän. Eri kuntien välillä aloitettiin tasoittavat siirrot, ja etenkin Vaasasta lähti suuret määrät evakkoja. Karjalaisiin suhtauduttiin usein kielteisesti. Eräs Äyräpäältä Vasikkasaaresta Turkuun tullut muisteli toverinsa kanssa hakeneen sahalta töitä jatkosodan jälkeen. Sahanjohtaja kyseli miesten taustoja ja sanoi kaverille: "Sinut minä voin palkata mutta tuota ryssää en ota". Äyräpääläinen kehotti toveriaan ottamaan työn vastaan, mutta tämä ei halunnut paikkaa ilman kaveriaan. He jatkoivat töiden etsintää muualta.

Evakkojen vaikutus Lietoon

Vielä heinäkuun alussa 1944 ei suurhyökkäys ollut tuonut evakkoja Lietoon saakka, mutta kuun alussa odoteltiin 2 000 lehmää sijoitettavaksi eri taloihin. Evakkovirrat toivat lopulta Lietoon lähes tuhat uutta asukasta, mikä merkitsi sitä, että lähes viidennes kunnan asukkaista oli karjalaisia. Enimmillään uusia asukkaita oli vuonna 1947, jolloin heitä oli 983. Vuoteen 1950 tultaessa tilanne tasoittui ja tuona vuonna siirtoväkeä laskettiin olevan 872 henkeä. Evakkojen saapuminen  aiheutti kärhämää Liedossakin. Ajan mittaan tosin moni lietolainen mies katsoi itselleen karjalattaren vaimoksi.

Heinemaan perhe sai Liedosta tilan valtiolta. Alue oli aiemmin ollut vuokralla Järvilahti -nimisellä miehellä. Nyt tila jaettiin kahtia, ja Järvilahti sai lunastaa toisen puolikkaan itselleen. Toinen puolikas jaettiin vielä kahtia, joista toisen puolikkaan saivat Heinemaat. Lisäksi heille annettiin 10 hehtaaria metsää Liedon kunnalta Paattisen ja Maarian pitäjien kulmasta. Heinemaat raivasivat lisää peltoalaa tästä maa-alasta. Metsästä saatiin myös kaadettua rakennuspuut uuteen taloon. Sementtitiilet saatiin tehtyä itse Jokisipilältä lainatulla tiilentekokoneella, ja navetan muurasi ammattimuurari. Tuttu Yrjövuoren isäntä myi Heinemaan maataloon nuoren hevosen. Navetan ja muut rakennukset muurannut muurari pyysi häntä avustanutta Tuomoa mukaansa työmaille, sillä töitä riitti ja apuvoimalle oli tarvetta. Tuomo oli myös mukana tekemässä Pansiossa sotakorvausaluksia lautamiehenä.
 

Inkeriläiset

Lietoon kulkeutui jatkosodan aikana monia inkeriläisperheitä, joissa oli tavallisesti vanhuksia, työikäinen nainen ja lapsia. Näitä asui monen lietolaisen lähettyvillä pienissä mökeissä. He osallistuivat monilla maatiloilla jokapäiväiseen työntekoon. Jatkosodan jälkeen inkeriläisillä oli kaksi mahdollisuutta Neuvostoliiton vaatiessa omilta alueiltaan Suomeen siirtynyttä väkeä takaisin: joko lähteä Ruotsiin tai lähteä määräysten mukaisesti Neuvostoliittoon. Itään lähteneistä ei kuultu sen koommin, ja oletettavasti he kuolivat vankileireillä.

bottom of page