Kohti Petroskoita - sitten Äänislinnasta pohjoiseen
Viestipataljoona 33 muuttaa Prääsään
1. Divisioonan esikunta muutti 25.9. Nuosjärveltä Prääsään. Viestipataljoona ryhtyi heti purkamaan yhteyksiä muuttaakseen pian esikunnan perässä. Muutto päätti pitkän joutilaisuuden ajan, ja keskuskomppania saikin huhkia 26.9. tosissaan. Sotamies Usko Virtanen haavoittui 27.9. pommituksessa ollessaan paluumatkalla Jandrijärveltä. Ensimmäiset viestimiehet alkoivat lähteä kotilomille. Vieno Lehtonen lähti 25.9. kymmenen päivän lomalle ja seuraavana päivänä kotiin pääsi Vilho Moisio.
Puhelinkeskus Prääsässä.
Marskin seurueen autot tien varrella.
Mannerheim vierailulla varsinaissuomalaisten sotilaiden parissa.
Mannerheimin vierailu
Ylipäällikkö Mannerheim vieraili tapaamassa 1. Divisioonan upseereja Matrosan länsipuolella 27.9. Tuolloin esikunnan yhteydessä olevat lietolaisetkin pääsivät todistamaan ylipäällikön vierailua. Huhuja sotamarsalkan tulosta oli liikkunut jo aiemminkin. Huhut kuitenkin osoittautuivat tosiksi, ja Matrosassa eversti Paavo Paalu ja muu 1. D.:n esikunta odottivat tien vierellä korkea-arvoista vierastaan.
​
Puolen päivän aikaan Prääsän suunnalta lähestyi ryhmä loistoautoja, joista ensimmäisenä ajoi punainen auto sotalippu lokasuojassa. Toisessa, harmaassa avoautossa istui itse sotamarsalkka. Mannerheimilla oli yllään ruskeanharmaa päällystakki ja päässään suikka. Marsalkka tervehti Paalua ja muita läsnäolevia upseereja ja seurue siirtyi esikunnan majoitusalueelle.
​
Paikalle alkoi kerääntyä sotilaita katselemaan autoja ja odottamaan ylipäällikön lähtöä. Mannerheim poistui kello 13 aikoihin kävellen autoja kohti keppi kädessään kenraaliensa seuraamana. Tien laidoille kerääntyneitä miehiä hän tervehti sanomalla "Hyvää päivää, sotamiehet" mihin vastattiin "Hyvää päivää, herra sotamarsalkka" niin että korpi raikui. Mannerheim tervehti kädestä pitäen kaikkia upseereita ja autojen kokoontuessa hän tervehti vielä kerran: "Hyvää päivää, varsinaissuomalaiset" ja jatkoi "Kiitän teitä divisioonan loistavista suorituksista". Sitten upseerit nousivat autoihin ja ylipäällikkö jatkoi matkaa kohti etulinjaa.
Hyökkäys kohti Petroskoita
1. Divisioonaan kuuluvista yksiköistä muodostettiin Petroskoin valtausoperaatiota varten Taisteluosasto Paalu, johon kuului JR 60, osia JR 56:sta sekä majuri Rönnqvistin kevyet osastot. Osasto eteni kaupunkia kohden pitkin tiettömiä metsiä Jandrijärven ja Matrosan suunnassa, joissa pääsi etenemään ainoastaan kuljettamalla raskaammat aseet purilailla ja rakentamalla puusta kapulateitä. Kesäkuussa keskittämisalueilla saadut opit tulivat viimeistään nyt suureen tarpeeseen.
Hevosten vetämät purilaat olivat ainoa kulkuneuvo, jolla raskas kalusto saatiin liikkeelle Itä-Karjalan korvessa.
Viestipataljoona etenemässä kohti Petroskoita
Viestipataljoona 33 aloitti taas kerran siirtymisen 1. Divisioonan perään illalla 27.9. Kuormauksen aikana vihollisen pommikoneet iskivät lähelle, jolloin kävi aiemmin mainittu vahtolaisen sotamies Virtasen lievä haavoittuminen. Keskuskomppania sai 28.9. uuden keskusauton, joka oli valmistettu sotasaaliina saadusta radioautosta. Sillä pystyi ajamaan hyvin maastossa ja eversti Paalu lainasi sitä aina tarvitessaan kyytiä hankalassa maastosa.
Pataljoona joutui siirtyessään ankaraan rääkkiin. Tiet huononivat jatkuvasti yksikön edetessä kohti Jandrijärveä. Teitä oli korjattu hakkaamalla sen päälle puita tai hakoja pahimpiin kohtiin. Hevosten piti antaa levätä vähän väliä. Pimeässä yössä piti lopulta ottaa kantamukset selkään ja jättää osa tien viereen. Eteneminen jatkui märkää ja kuraista kapulatietä pitkin. Puolilta päivin 28.9. loppui kokonaan kärryillä ajettava tie. Viestimiesten oli aloitettava rekien ja purilaiden valmistaminen. Niillä hevoset pystyivät kuljettamaan keskuskomppanian kaluston. Lopulta kello 14 komppania saapui Parakkikylä 1:een, jossa II joukkue miehitti Käki-keskuksen. Parakki II:een pystytettiin Otso-keskus.
​
Tie Petroskoihin oli auennut Pyhäjärven mottitaistelujen jälkeen. Kaupunkia lähestyivät 1., 4. sekä 11. Divisioona. Varsinaiset taistelut itse kaupungista käytiin sen ulkopuolella. Korpitietä pitkin liikkui 30.9. aamulla kohti Petroskoita suuri määrä kalustoa ja miehiä. Parakeissa asuvat lietolaiset huomasivat kaupungin suunnalta nousevia savupilviä 30.9. Illalla taivas oli sillä suunnalla punainen liekeistä.
Suomalaiset pääsivät etenemään tyhjentyneeseen kaupunkiin. Vihollinen ennätti evakuoida joukkonsa kaupungista maitse. Ensimmäisenä kaupunkiin ennätti Taisteluosasto Paalun eli 1. Divisioonan luutnantti Valon komentama 2./Kev. Os. 8. Yksikössä palveleva alikersantti Pekka Niemi kiskoi Euran lottien lahjoittaman Suomen lipun Petroskoin hallintorakennuksen katolla olevaan lipputankoon. Niemi oli aikoinaan tuomittu samassa rakennuksessa kuolemaan.
Prääsästä ja alueen parakkitukikohdista matka jatkui kohti Äänislinnaa kapulateitä pitkin.
Äänislinnan hallintorakennus.
Petroskoissa
Uutinen Petroskoin valtaamisesta saatiin tuoreeltaan 1.10. Puhelujen määrä VP 33:n linjoilla väheni huomattavasti liikenteen suunnatessa kohti vallattua Äänislinnaa. Petroskoin uuden nimen Äänislinna keksi akateemikko, kapteeni Paavo Ravila. Liikenteen hiljentyessä parakkikylissä aloitettiin keskusten purkaminen 3.10. Viestimies Haapanen sai kylää tutkiessaan vangin, joka tuli häntä kohti antautumiseen kehottava lentolehtinen mukanaan. Keskusjoukkueen parakkiin tuotiin vielä viisi vankia lisää. Yksi vangeista oli amerikansuomalainen. Hän oli katsonut parhaaksi antautua syötyään useamman päivän ajan pelkästään sieniä ja kaatuneiden hevosten lihaa.
Matka kohti Petroskoita alkoi kuuden kilometrin mittaista lankkutietä pitkin aamulla 4.10. Kuuden tunnin marssin jälkeen keskuskomppania saapui kaupungin laitamille Lohijärven tietä pitkin. Korpivaellus oli päättynyt uuteen suomalaiseen kaupunkiin. Vallatussa kaupungissa oli aiemman 80 000 sijaan enää 5 000 asukasta. Kaupungissa oli useita komeita rakennuksia mutta "ei vetänyt Turulle vertoja".
Alikersantti Oiva Ryökkään kirje Petroskoin liepeiltä 6.10.1941 kuvaa tunnelmia ja näkyjä kaupungissa.
Lietolaiset poseerasivat mielellään Leninin patsaan äärellä.
Patsas purettiin myöhemmin ja sen tilalle laitettiin muistomerkiksi kenttätykki.
Stalinillekin oli patsas.
Kaupungissa miehet saivat uudessa majapaikassa kenttäpostin ja ensimmäistä kertaa sotareissunsa aikana jättivät likapyykin pestäväksi. Aiemmin tämä oli täytynyt tehdä itsepalveluna matkan varrelle sattuneissa järvissä ja puroissa. II joukkue sai välittömästi lähtömääräyksen jatkaa kaupungista eteenpäin. Kaupungin halki ajettiin kuutamoyössä, mutta pohjoispuolella oleva lossi ei välittänyt pimeässä liikennettä eteenpäin. Joukkueen oli palattava takaisin kaupunkiin yöksi keskuskomppanian luokse. Palaava yksikkö pääsi todistamaan kaupungin viinavaraston löytäneiden suomalaisten riekuntaa. "Ikävä näky" kirjoitti Oiva Ryökäs päiväkirjaansa.
II joukkue lähti 5.10. aamulla kello 07.00 Lehtiniemeen, ja nyt syöksymoottorilla kulkeva lossi kuljetti sen Ukkosalmen yli. I joukkueen osia seurasi seuraavana päivänä. Venäläisillä oli kranaatinheittimiä ja tykistöä hyvin lähellä Lehtiniemen kylää. Vihollisen kranaatit katkoivat alinomaa puhelinkaapeleita. Yksi kranaatti osui vikapartioreissulla olleen Oiva Ryökkään lähelle lennättäen maata ilmaan. Ilmaan singonnut kivi iskeytyi Ryökkään selkään, mutta ei onneksi aiheuttanut korvien soimista ja selkäkipua kummempaa vahinkoa. Korpraali Urpo Paavola, Emil Tammelin ja sotamiehet Kosti Vainio ja Hannes Tuomola siirrettiin 6.10. Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin käyttöön maataloustöihin. Vilho Moisio ja Vieno Lehtonen palasivat lomilta seuraavana päivänä. Kaikkiaan lomalla oli ollut komppaniasta 20 henkeä. Vieno kertoi Mauno Liukkaan haavoittuneen olkapäähän ja olevan Jyväskylässä sairaalassa hoidettavana. Lietolaisia kohtasi raskas menetys Jalkaväkirykmentti 35:n jääkärijoukkueen johtajan luutnantti Olavi Sipilän kaatuessa partiomatkalla Motorinassa 8.10.1941. Hänen ruumiinsa saatiin noudettua kotiin vietäväksi vasta päivää myöhemmin. Venäläiset olivat ehtineet ryöstää kaatuneen jääkäriluutnantin ruumiin.
Vikapartiotoiminta oli jatkuvaa. Vasta 8.10. koitti päivä, jona viholliset oli ajettu niin kauas, että yhteydet säilyivät kunnossa koko päivän. Seuraavana päivänä satoi ensilumi. Keskuskomppania miehitti 10.10. seitsemää eri keskusta ja vikapartiointi niiden välillä oli jatkuvaa ja raskasta palvelusta. Seuraavana päivänä VP 33:n komentaja Armo Karkaus ylensi alikersantti Väinö Koivuniemen kersantiksi ja alikersanteiksi korpraalit Heikki Lempisen ja Antti Lehtosen. II luokan vapaudenmitalin saivat alikersantti Lauri Järvinen, korpraali Kaino Lähteenmäki, sotamies Frans Keskitalo ja sotamies Pauli Rindell. Karjalan Armeijan hyökkäys jatkui kohti pohjoista ja Maaselän kannasta. Täällä törmättiin vahvoihin vihollisasemiin Suununjoella. Miehet olivat Äänislinnan valtauksen ponnisteluista äärimmäisen väsyneitä, ja osa kieltäytyi jatkamasta. Suununjoki saatiin vallattua 17.10. Äänislinnassa uskollisesti keskuskomppaniaa palvelleet 40 polkupyörää luovutettiin 1. Divisioonan korjaamolle.
Petroskoita Viestipataljoonan ajaessa kaupungin halki.
Äänislinnaksi muuttuneen Petroskoin rautatieasema.
Telttamajoitus Petroskoista pohjoiseen.
Nivajoen silta tuhottuna 11.10.1941 JR 35:n etenemistien varrella.
JR 35 Kenjakissa
Viestipataljoona 33:n selviytyessä Petroskoihin ja siitä pohjoiseen kävivät Jalkaväkirykmentti 35:n pataljoonat taisteluja eri puolilla Itä-Karjalaa. Taistelut Nelkanjärvellä 2.10. edelsivät Kenjakin kylää kohti tehtyä koukkausta. Kylästä käytiin Nelkanjärvellä tehdyn läpimurron jälkeen pitkä kamppailu. Nämä Kenjakin mottitaistelut olivat ankaria, ja moni hyvä komppanianpäällikkö kaatui tai haavoittui täällä. Kapteeni Niilo Honkalasta tuli III/JR 35:n komentaja kapteeni Ahti Petramaan haavoituttua.