Rauha 1944
JR 35:n viimeiset alistukset
Presidentti Risto Ryti oli eronnut ja tilalle tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla 4.8.1944 Carl Gustaf Emil Mannerheim. Rytin eroaminen vapautti Suomen Ribbentrop-sopimuksesta, olihan hän antanut siihen itsensä ja hallituksensa henkilökohtaisen sitoutumisen. Mannerheim mitätöikin sopimuksen 23.8. Uusi hallitus nimitettiin 8.8. ja Ilomantsin taisteluiden torjuntavoiton jälkeen neuvottelut Neuvostoliiton kanssa saatettiin aloittaa.
Tali-Ihantalan taisteluiden hiljennyttyä asemasodaksi JR 53 Aaro Pajarin 3. Divisioonasta oli vaihtanut JR 35:n lepoon. Rykmentin viimeinen taistelu jatkosodassa käytiin 27.8. vihollisen yrittäessä häiritä hyökkäyksellään 7./JR 35:ttä. Vihollinen torjuttiin, ja vain yksi vihollinen pääsi pikakivääripesäkkeen taakse. Rykmentti siirtyi Kilpeenjoen–Rättijärven linjalle linnoitustöihin. Tavanomaisen linnoitus- ja huoltotyön ohella rykmentti osallistui lähiseudun maatiloilla sadonkorjuuseen. Elokuun alussa todettiin 6. Divisioonan alueella – jolle JR 35 oli edelleen alistettu – suuri määrä hedelmä- ja marjatarhoja, joissa sato alkoi olla kypsä. Alueella olevia yksilöitä kehotettiin ilmoittamaan alueellaan olevien tarhojen määrä ja arvioitu sato. Kerättävät hedelmät ja marjat tulisivat sotasairaalan käyttöön, ja ylijäämä jaettaisiin ETP:N kautta etulinjan joukoille. Satoon ei saanut kajota ilman divisioonan esikunnan määräystä.
Rykmentti sai vielä syyskuussa alistuksia eri divisioonien reserviksi, kunnes 26.9. rykmentti aloitti siirtymisen kohti Joensuuta ja Kaltimoa. Perille päästiin 29.9. I Pataljoona majoittui Majoinvaaran ja Rasinvaaran maastoon,. II/JR 35 Sarmingin kylään ja III/JR 35 Tuupovaaraan. Rykmentin vanhimpia ikäluokkia alettiin kotiuttaa. Rykmentti kokoontui viimeiseen paraatiinsa 8.10.1944. Kenraalimajuri Fagernäs tarkasti joukot eversti Laaksosen kanssa. Jumalanpalvelusta ja everstin puhetta seurasi ohimarssi.
Rykmenttien valistusupseereille annettiin vielä yksi oppituntiaineisto. Se piti sisällään itsekurin merkityksen korostamisen, siirtymiskauden raskaan luonteen selittämistä ja siinä selviteltiin taloudellisia ongelmia kuten toimeentuloa ja siirtoväen asemaa. Vielä korostettiin yksimielisyyden voimaa sekä toivottiin luottamusta valtion ylimpään johtoon. Viimeinen osuus luennosta oli otsikoitu "Ennenkin on selviydytty - selviämme nytkin."
​
Viestipataljoona Tolvajärvellä
Viestipataljoona 33 vietti viimeiset jatkosodan päivät Tolvajärvellä maan alla seuraten radiouutisia ja kuunnellen venäläisten tykkien jylinää. Kaikki puhelinkeskukset Tolvajärvellä oli siirretty korsuihin harhautuvien kranaattien ja ilmapommitusten varalta. Elokuun alussa korsuja alettiin kaivaa asunnoiksikin, sillä venäläisten tykistö ampui Tolvajärven kylää. Kuuden miehen piti eräässäkin asunnoista ahtautua 2,5 x 2,5 x 1,4 metrin kokoiseen korsuun. Saunan lähelle oli Tolvajärvellä iskenyt 16.8. kranaatti Tauno Tuomen ja Väinö Sondellin saunoessa.
Jotain tunnelman muutoksesta kertoo, että kahden viestipataljoonalaisen häitä vietettiin elokuussa. Aimo Aho meni naimisiin Mäkkylässä 6.8. ja muutama päivä myöhemmin vihkilomalle lähti viestimies Linnamäki. Aho palasi lomaltaan 14.8. ja hänen kunniakseen juotiin hääkorvikkeet Teräksessä. Tarjolla oli myös seitsemää lajia leipää. Sulhaset saivat häälahjaksi sata markkaa jokaiselta mieheltä. Miehiä pääsi myös työlomille elokuun puolivälin jälkeen. Lomaprosentti oli 5% ja loman pituus viikon verran kotona. Liedosta saaduissa kirjeissä kerrottiin Tuure Kulmalan ja Mauno Sipilän hautajaisista. Viestipataljoonaakin pidemmälle sotatiellä edenneitä Jalkaväkirykmentti 14 miehiä tavattiin 27.8. He olivat sotineet sotansa kaukana pohjoisessa Petsamossa, Kiestingissä, Uhtualla ja lopulta Ilomantsin suunnan taisteluissa. Rykmentti kuului alunperin 1. Divisioonaan, mutta se oli sijoitettu Ahvenanmaalle jatkosodan alussa. Täältä rykmentti siirtyi kauas pohjoiseen saksalaisten avuksi. Myös yksi lietolainen kaatui täällä. Tauno Peltola palasi Tolvajärvelle 30.8. moottoripyöräkurssilta Lahdesta saksalaisen sivuvaunullisen moottoripyörän kanssa.
Elokuun mielialailmoituksen mukaan mieliala oli keskuskomppaniassa odottava, ja rauhasta keskusteltiin usein. Monet kuuntelivat radiosta venäläisten propagandalähetyksiä saadakseen uutisia tapahtumien kulusta. Lomille pääsy ja tilanteen rauhoittuminen olivat parantaneet mielialaa suuresti. Eduskunta järjesti 2.9. kaksi suljettua istuntoa. Illalla miehet valvoivat myöhään kuunnellakseen pääministeri Antti Hackzellin puheen kello 23. Viidentoista minuutin puheessa pääministeri totesi Saksan olevan häviämässä sodan, ja koska Suomen sotilaallinen asema kesällä oli huonontunut, tehtiin Neuvostoliitolle rauhantiedusteluja. Maanantai-aamuna kello 4 soivat puhelimet Tolvajärvellä. Sanoma kuului: "Kello 7 tänä aamuna lopetetaan vihollisuudet". Puhelinasema Teräs 6 eli itse kenraalimajuri Fagernäs käski ilmoittaa asian eteenpäin.
Aika kului, mutta vielä aamupäivällä vihollisen tykistö ampui keskityksiään, jopa ankarammin kuin ennen vihollisuuksien lopettamista. Iltapäivällä venäläiset alkoivat liikkua Tolvajärven tien suunnassa, mutta suomalaiset eivät käskyn mukaisesti ampuneet. Suomalaisten viittilöinnin seurauksena kymmenien miesten osasto palasi omalle puolelleen. Venäläisiä upseereja saapui pyytämään suomalaisia neuvotteluihin. Iltapäivällä kello 15–16 sovittiin, ettei enää ammuta. Päätökset päälle poltettiin tupakat. Pohjoisessa Neuvostoliiton joukot tosin lopettivat tulituksen vasta 5.9., vuorokauden suomalaisten jälkeen.
Rauhanvaltuuskunta lähti neuvottelemaan Moskovaan 7.9. ja sen neuvottelema välirauhansopimus astui voimaan 19.9. Jatkosota oli päättynyt.
Rauhansopimus
Tehdyssä rauhassa Suomi menetti laajoja alueita, nyt Moskovan rauhassa 1940 menetettyjen alueiden lisäksi pohjoisessa Petsamon. Suomi sitoutui maksamaan raskaat sotakorvaukset, karkoittamaan saksalaiset Suomesta sekä vuokraamaan Porkkalan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi. Lisäksi sotarikolliset piti tuomita ja fasistiset järjestöt lakkauttaa. Viimeinen tarkoitti muun muassa Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin toiminnan loppumista.
Lietolaisten kotiuttaminen
Reservijoukkoja ryhdyttiin Tolvajärvellä siirtämään vuoden 1940 rajan Suomen puolelle jo 9.9.1944, ja Viestipataljoona 33:sta kävi ryhmiä perustamassa niille puhelinkeskuksia. Liikenne kohti Korpiselkää oli 20.9. hyvin vilkasta. Samana päivänä Viestipataljoona 33 valmisteli siirtymistä uudelle rajalle. Tolvajärven keskukset purettiin 21.9. ja pataljoona lähti autoilla 1½ kuukauden oleskelun jälkeen Korpiselän halki lähelle Tuupovaaran kirkkoa. Alue oli tuttu vuoden 1941 hyökkäysvaiheesta, leirialuekin oli sama hiekkainen männikkö kuin kolme vuotta aiemmin. Keskuskomppania siirtyi 28.9. Enoon. Yhteyksiä rakenneltiin vielä Tuupovaarassa ja Lastujärvellä. Nämäkin paikat olivat tuttuja kolmen vuoden takaa. Tuupovaaran kauniissa, avarassa puukirkossa järjestettiin jumalanpalvelus sunnuntaina 24.9. Kirkkomaalla oli nähtävissä sodan uhrien hautaristejä noin sata. Lietolaisten keskuudessa alkoi kasvaa huoli siitä, joutuisivatko he pohjoiseen Lappiin sotimaan karkotettavia saksalaisia vastaan.
1. Divisioona ja samalla "venttiprikaati" eli 21. Prikaati kotiutettiin 26.–20.11.1944 välisenä aikana lukuu ottamatta Kevyt Patteristo 11:ä, Raskas Patteristo 15:ä, 15. Panssarintorjuntatykkikomppaniaa ja 22. Eläinlääkintäkomppaniaa. Nämä neljä yksikköä jäivät ikäluokkiin katsomatta toimimaan. Kotiuttaminen ei koskenut 1924 ja 1925 syntyneitä eikä niitä, jotka eivät olleet vielä suorittaneet loppuun asepalvelustaan. Kotiuttamisen yleisperiaate oli, että kukin kotiutettava yksikkö kuljetettiin sille paikalle, jossa se liikekannallepanossa oli perustettu. Yksiköiden tuli viedä suojeluskuntapiireihin mukanaan sen määrävahvuuksien mukaisen materiaalin.
Lietolaisten sotatie alkoi päättyä samoilla paikoilla mistä nämä lähtivät kesällä 1941 sotatielleen. Heitä alkoi päästä koteihinsa syyskuun lopulla. Ensimmäisenä kotiutettiin 1906 syntyneet ja sitä vanhemmat syyskuun lopulla Ylipäällikön päätöksellä. Jalkaväkirykmentti 35 siirtyi Kaltimoon samoihin aikoihin, ja monet lietolaiset tapasivat toisensa pitkästä aikaa sitten kesäkuun. Lokakuun alku suunniteltiin kotiuttamisia ja keskuskomppanian päällikkö kapteeni Ilmari Sipilä hyvästeli ensimmäiset 16 lähtijää 1.10.1944. Viimeiset pataljoonalaiset lähtivät Enosta junalla 18.11. kello 13.30. Koteihin päästiin varusteiden luovutusten ja paperisodan jälkeen 21.11.1944. Myös JR 35 kotiutui Varsinais-Suomessa, kukin yksikkö omalla paikallaan. Samalla päättyivät yksiköiden sotapäiväkirjat komppanioiden päällikköjen allekirjoituksiin. Rykmentin esikunta ja kolonna lähtivät Kaltimosta kohti kotia rautateitse viimeisinä rykmentin yksiköistä 13.11.
Sodan jälkeen viestikomentaja Armo Karkaus muisteli kirjoittamassaan artikkelissa komentamiensa viestimiesten henkeä: "Tuleville viestikomentajille tahdon sanoa, että hyvän viestimieshengen luominen ja ylläpitäminen on ratkaisevan tärkeää sodanaikaisen viestotoiminnan onnistumiselle. 1. Divisionoan kaikki viestimiehet täyttivät usein vaikeatkin tehtävät erinomaisella tavalla. Tästä ja alussa mainitsemastani hyvästä yhteistoiminnasta divisioonan muiden johtavissa asemissa olevien henkilöiden kanssa johtui, että tehtäväni muodostui helpoksi"