top of page
Asemasota 1. - 15.1.1942

Viestipataljoona 33 Käppäselässä ja korvessa

 

Vuoden  vaihde meni Maaselän kannaksella viestipataljoonalaisten (VP 33) kuunnellessa pauketta ja rätinää. Konepistoolin ja pikakiväärin sarjoihin sekoittui siellä täällä käsikranaatin tai kasapanoksen jyrähdyksiä. Miesten oli oltava parin tunnin hälytysvalmiudessa, sillä idässä venäläisten hyökkäys tiesi käyttöä levossa olevan 1. Divisioonan joukoille. Viestimiesten leirialue sijaitsi kolme kilometriä etelään Käppäselästä. Paikalle oli muutettu joulukuussa. Vanhemmat viestimiehet tosin saivat jäädä kylämajoitukseen nuorempien, 1912 jälkeen syntyneiden joutuessa telttamajoitukseen. Teltoille oli ennen pystytystä kaivettava pohjat jäiseen maahan. Jotain lämmikettä toi kersantti Väinö Koivuniemen ryhmän maan sisään kaivama ja rakentama korsusauna, jossa oli jopa pukuhuone ja löylypuolella kattovalaistus. Sauna lämmitettiin päivittäin. Koivuniemen puhelinryhmä oli paikalla jo kolmatta viikkoa.

Lunta ja kylmää, jota saattoi paeta saunan lauteille riitti vuodenvaihteessa Käppäselässä. Toisaalta myös mahdollisuus varusteiden vaihtoon lämmitti miehiä, kuten turkulaisen viihdytyskiertueen pistäytyminen vuoden ensimmäisenä päivänä Käppäkinossa. Ilmat lauhtuivat 3.1., mutta lumisade jatkui. Pakkanen kiristyi taas 19 asteeseen 9.1. Pakkanen ei riittänyt kaikkien syöpäläisten hävittämiseen, sillä keskuskomppanian hevosten valjaat vietiin 13.1. sinihappokaasutukseen. Viidentenä päivänä satava lumi suli teltankatoilla ja vesi vuoti telttoihin sisälle monista kohdista. Seuraavanan päivänä, joka oli loppiainen, jaettiin miehille sukset. Jotkut saivat myös tuntemattoman sotilaan paketit. 

Uuden prikaatin Viestikomppanian ryhmäjärjestys määrättiin 8.1. Neljännen keskusryhmän johtajaksi tuli alikersantti Oiva Ryökäs. Hän sai alaisikseen alikersantti Haavannon, alikersantti Rinteen, sotamies K. Tuomisen, sotamies Kauniston sekä hevosmieheksi sotamies Virtasen.  Ryhmä päivysti lähinnä Koho-keskusta kahden tunnin vuoroissa. Alikersantti Lindgrenin ryhmä tuli tilalle 14.1. Ryökkään mukaan komppaniassa puolet oli tuttuja ja puolet uusia kasvoja. Komppanian II joukkueen uusi johtaja vänrikki Jaakko Säteri palasi lomaltaan 5.1. Hän majoittui aluksi miehistötelttaan, ja siirtyi 8.1. upseeritelttaan. Asemasotaa ennakoivat ensimmäiset puhdetyöt: Oiva Ryökäs teki 8.1. kirveenvarren. Hän oli laittanut siihen tarvittavan tuoreen puun viikkoa aiemmin teltan keskisalkoon kuivamaan.

 

Uusia alokkaita ja VP 33 tapaa Pekka Tiilikaisen


Viestipataljoona 33 sai 15.1. vuosina 1921 ja 1922 syntyneitä täydennykseksi riveihinsä. Näille alokkaille pystytettiin Käppäselkään kuusi telttaa. Pystyttämään lähtenyt osasto tapasi Käppäselässä tuttuina Pauli Merolan, Heimo Heinisen, Kauko Kaurinkosken, Pentti Takulan ja Keijo Hernelahden. Alokkaita vastaanottamaan Äänislinnaan lähti kaksi upseeria, kolme aliupseeria ja kaksi sotamiestä.

Samana päivänä paikalla oli myös kuuluisa radioselostaja Pekka Tiilikainen, joka oli nauhoittamassa ohjelmaansa. Nauhoitus tehtiin Nappi-keskuksen naapurissa olevassa juhlahuoneessa. Lietolaisiakin pääsi seuraamaan ohjelmaa. Siihen kuului etupäässä musiikkia, mutta esitettiin myös yksinlaulua sekä raumalaisen kertoma juttu. Tiilikainen selosti läsnäolijoiden mukaan sujuvasti ja hauskasti. Lopuksi kaikki läsnäolijat lauloivat yhdessä Kaarina-laulun. Liekö jossakin puolustusvoimien tai Yleisradion kätköissä nauhoite, joka pitää sisällään tämän lietolaisten viestimiesten esiintymisen radiossa? Esityksen lopuksi Tiilikainen lupasi, että ohjelma lähetetään puolustusvoimain lähetyksessä kello 19.20 aikaisintaan viiden päivän kuluttua jonakin kauniina tai rumana päivänä.


 

Rykmenteistä prikaateiksi


Hyökkäysvaiheen päätyttyä alettiin vanhimpia ikäluokkia kotiuttaa ja jäljelle jääneistä suunniteltiin muodostettavan prikaateja. Viestimiesten keskuudessa myllersivät huhut uudesta prikaatista. 1. Divisioonan osalta oli annettu valmistava käsky uudelleenjärjestelyistä 11.12.1941 ja myöhemmin varsinainen toteutuskäsky. Käskyn mukaan divisioonassa nuorennettaisiin JR 56 ja I/JR 35 eli Jalkaväkirykmentti 35:n I Pataljoona. Nuorennetuista yksiköistä muodostettaisiin 14. Prikaati. Karjalan armeijan komentaja saisi valita toteutusajat. Komentaja Eric Heinrichs siirsi päätäntävallan asiassa II Armeijakunnan komentajalle Taavetti Laatikaiselle.

Tammikuussa siirrettiin edellämainittuihin nuorennettaviin yksiköihin vuonna 1912 ja sen jälkeen syntyneitä miehiä muista yksiköistä, etenkin JR 60:stä. VP 33:kin miehiä siirtyi uuteen prikaatiin. Näiden täydennysten lisäksi saatiin koulutuskeskuksista vuosina 1921 ja 1922 syntyneitä aliupseereita ja miehiä. Myös Kenttätykistörykmentti 5 (KTR 5) sai näistä miehiä riveihinsä. Neuvostoliittolaisten 1.1. aloittama suurhyökkäys keskeytti järjestelyt toistaiseksi. Prikaatijärjestelystä luovuttiin toukokuuhun tultaessa, ja Suomen armeija siirtyi siihen vasta sodan jälkeen.

 

Venäläisten suurhyökkäys Maaselän kannaksella


Vuoden kolme ensimmäistä päivää menivät suomalaisilta venäläisten suurhyökkäyksen torjumiseen. Puna-armeijan operaation tarkoitus oli vallata takaisin Karhumäki, oikaista mutkittelevaa rintamalinjaa ja ryhmittyä puolustukseen Muurmannin radan tasalle. Suomalaisia vastaan hyökkäsi kaksi operatiivista ryhmää; Karhumäen ja Maaselän ryhmät, joihin kuului seitsemän divisioonaa ja kaksi prikaatia. Tämä merkitsi venäläisille kolminkertaista ylivoimaa. 

Rintamalinja kulki suomalaisten hyökkäyksen jälkeen Maaselän kannaksella linjaa Seesjärvi–Maaselkä–Krivi–Hiisjärvi–Voljärvi–Viena (Stalinin kanava–Poventsa–Äänisjärvi. Seesjärveltä Kriville vastuussa oli 8. Divisioona, Kriviltä Voljärvelle 4. Divisioona ja Voljärveltä Ääniuselle 1. Jääkäriprikaati. 1. Divisioona oli taaempana levossa. Hyökkäys alkoi uudenvuodenpäivän aamuna. Krivissä venäläiset onnistuivat puhkaisemaan suomalaisten rintaman ja valtaamaan kylän. Tammikuun 3. päivä hyökkäys ulottui koko rintaman leveydelle. Suomalaiset menettivät Suurlahden kylän, mutta Hiisjärvellä ja Poventsassa puolustajat onnistuivat torjumaan hyökkäykset. 1. Partisaaniprikaati onnistui valtaamaan suomalaisilta heikosti miehitetyn Klimetskin saaren paikallisväestön avulla. Saari vallattiin takaisin 11.1.

Erityisen ankarat taistelut käytiin Poventsan lounaispuolella Suurniemessä. Jäätyneen Äänisen yli hiihti 1. Erillinen Hiihtoprikaati, jonka venäläiset olivat muodostaneet ja kouluttaneet juuri tätä operaatiota varten. Niemen kärjessä oli asemissa kaksi Jääkäripataljoona 3:n ryhmää, jotka yllätettyinä joutuivat vetäytymään neljän kilometrin päähän poikkitielle. Jääkäriprikaatin komentaja pyysi apua, ja vastahyökkäyksin vihollinen saatiin työnnettyä takaisin niemen kärkeen. Yöllä hiihtoprikaati sai täydennyksiä ja onnistui lähettämään partion suomalaisten selustaan.
Seuraavana aamuna suomalaiset jääkärit hyökkäsivät ja aloittivat kolme tuntia kestävän taistelun, jonka jälkeen niemessä makasi kahden neuvostopataljoonan ruumiit. Venäläiset yrittivät hyökkäystä uudestaan Äänisen rantaan turkistarhan edustalle 8.1. Suomalaiset torjuivat yrityksen konekiväärein, jolloin jäälle jäi kaatuneina 270 venäläistä suomalaisten menettäessä ainoastaan kaksi miestä. Kolmas hyökkäys toi venäläiset taas Suurniemen poikkitielle asti, mistä nämä lyötiin 11.1. mennessä. Taistelujen jälkeen Suurniemen nimi ristittiin Tapponiemeksi. Taisteluissa kaatui yli 1.850 venäläistä.

 

Jalkaväkirykmentti 35:n vaiheita armottomissa olosuhteissa


JR 35 otti osaa Maaselän kannaksen puolustustaisteluihin Raz 9:n maastossa (Hiisjärveltä pohjoiseen). Täällä sitä vastaan hyökkäsi vahva vihollisosasto 1.1. Puolustavat II pataljoonan komppaniat olivat pahasti vajaavahvuisia, ja vajaan tunnin taistelun jälkeen niiden ammukset olivat melkein lopussa. Tuolloin etuvartioasemasta vetäydyttiin taaemmas päävastarinta-asemaan Maluun suunnitelman mukaisesti. Seuraavina päivinä tilanne oli päävastarinta-asemaa miehittävällä III pataljoonalla vaikea ja vaihteli tunnista toiseen. Yksittäisiä ryhmiä ja sotamiehiäkin jouduttiin komentamaan tukikohdasta ja pesäkkeestä toiseen torjumaan hyökkäyksiä. Kranaatinheittimien ja tykistön tulesta huolimatta viholliset pyrkivät pureutumaan sitkeästi asemien eteen, mistä nämä keinolla tai toisella saatiin karkotettua. Konepistoolimiehistä kootut osastot auttoivat toisaalla, toisaalla taas annettiin tykistölle lupa ampua keskitys hyvin lähelle omia asemia.

Etenkin konekiväärimiesten taakka alkoi kasvaa kestämättömäksi: kivääriä kohden voitiin asettaa enää kolme miestä. Vartioihinkaan ei ollut enää laittaa miehiä. Miehet eivät yksinkertaisesti pystyneet enää valvomaan kireässä pakkasessa. Vihollisen hyökkäykset kuitenkin jatkuivat, mutta kerta toisensa jälkeen ne torjuttiin. Vangiksi 4.1. jäänyt venäläinen kertoi heidän tappioidensa kasvaneen aina vain suuremmiksi ja hyökkäyshalujen vastaavasti vähenneen. Venäläisten piti maata yöt niillä kohdin maastoa, mihin hyökkäys oli edellisenä päivänä pysähtynyt.

JR 35:n I pataljoona oli taistelujen ensimmäiset päivät Uunitsassa, joka sijaitsi Karhumäki–Äänislinna -rautatien varrella olevassa kylässä. Pataljoona oli 4. Divisioonan reservinä. Täältä se hälytettiin 5.1. Savujärvelle. Savujärvi sijaitsee 15 kilometriä hyökkäysvaiheessa saavutetun etulinjan takana, kahdeksan kilometriä Osterjärvestä länteen. Syynä siirtoon oli vihollispartioiden tunkeutuminen alueelle. Pataljoona siirtyi autokuljetuksin loppiaisen jälkeen 7.1. Savujärvelle, ja osan matkaa sotilaat joutuivat työntämään autoja huonossa kunnossa olevilla teillä. Perillä pataljoona majoittui kylän itäpuolelle. Vastaiskuja varten ruvettiin harjoittelemaan ja tiedusteluja tekemään niiden onnistumiseksi. Yöpyminen tapahtui kylän taloissa.

Lopulta hälytys peruttiin ja pataljoona pääsi taisteluihin joutumatta takaisin Karhumäkeen. 4. Divisioonan esikunta käski pataljoonan jatkaa Vitskan aseman lähelle, missä yksikön suureksi yllätykseksi ja riemuksi oli vastassa Tarvasjoen kotiseutulähetystö terveisten ja lahjojen kanssa. Seuraavana päivänä eli 8.1. pataljoona siirtyi Malun pysäkin maastoon. Täällä vuonna 1906 ja sitä ennen syntyneet siirrettiin HTK:n ja tilalle saatiin nuoria alokkaita. Pataljoonan komppanioihin voitiin nyt perustaa kolmannet joukkueet, mutta määrävahvuuteen ei vieläkään päästy.

Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Käppäselän kylää eli Käppäkylää.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Viestimiehiä luomassa lunta Käppäselässä. Mahdollisesti teltanpohjan puhdistaminen menossa.

press to zoom
SA-kuva: 97524_r500
SA-kuva: 97524_r500

Hevoskuljetus marssilla Voljärven metsäisessä maastossa kohti Stalinin kanavaa.

press to zoom
SA-kuva: 100498_r500
SA-kuva: 100498_r500

Jääkäreitä asemissa Suurniemessä 15.1.1942.

press to zoom
SA-kuva: 100500_r500
SA-kuva: 100500_r500

Suurniemen puolustajia viiden päivän taistelujen jälkeen.

press to zoom
SA-kuva: 100501_r500
SA-kuva: 100501_r500

Turkistarha Suurniemessä, jonka edustalle jäälle kuoli 270 maihin jäitse yrittävää puna-armeijalaista.

press to zoom
SA-kuva: 90183_r500
SA-kuva: 90183_r500

Pekka Tiilikainen haastattelemassa Mannerheimristinritari majuri Hynnistä Tapponiemen taistelujen jälkeen.

press to zoom
SA-kuva: 90082_r500
SA-kuva: 90082_r500

Suurniemen puolustajia levossa Lumbusissa (Pinduinen) 21.1.1942.

press to zoom
SA-kuva: 100512_r500
SA-kuva: 100512_r500

Kaatuneita venäläisiä Suurniemen edustalla Äänisen jäällä.

press to zoom
Asemasota  16. - 29.1.1942

Lietolaisten kuulumisia ja muuta mielenkiintoista Käppäselässä

 

Urho Alén ja Sakari Lempinen lähtivät 17.1. lomalle Lietoon. 14. Prikaatin 7. Komppaniaan eli jalkaväkikomppaniaan komennettu Lauri Lepistö kävi tervehtimässä tovereitaan 18.1. Lietolaisesta kersantista Unto Ryökkäästä tehtiin Jalkaväkirykmentti 35:n esikuntakomppanian vääpeli 20.1. Vänrikit Pentti Heikkilä, Jaakko Säteri ja Eino Helle ylennettiin luutnanteiksi.

Käppäselän elokuvien esittämiseen käytetyssä salissa pidettiin sunnuntaina 18.1. illalla hartausseurat. Kenttäjumalanpalvelus oli jo järjestetty aamukymmeneltä. Erään kirkonmiehen sanat saivat tahatonta pontta, sillä pastorin lausuttua "vaikka olemmekin nyt vähän rintaman takana, emme tiedä, kuinka lähelläkin voi viime hetkemme olla" ja puhujan vaihduttua pudotti venäläinen pommikone kaksi pommia aivan salin lähettyville. Suurin osa sisälläolijoista ryntäsi ulos, mutta osa jäi kuulemaan keskeytyksen jälkeen jatkavaa puhujaa. Pommit eivät aiheuttaneet vahinkoja: ne putosivat kyllä lähes keskelle kylää, mutta hylättyihin ja tyhjiin rakennuksiin.

 

Viestipataljoona 33 viikkopalvelusohjelmat 20.1.–1.2.42

 

Viestipataljoonan komentajan viransijainen luutnantti Olavi Neuvo suunnitteli VP 33:n palvelukseksi seuraavanlaisen ohjelman tammikuun lopulle:

1. Komppania eli keskuskomppania suorittaa keskus- ja radiopalvelusta.

2. Komppania, joka perustettiin Turussa liikekannallepanovaiheessa, rakensi kirkasjohtoyhteydet Seiväs- ja Nappikeskuksiin Käppäselässä kulkevan rautatien varrelta. Seiväskeskus oli 1. Divisioonan esikunnan ja Nappikeskus taas saman divisioonan huollon keskus. Komppania keskittyi 25.1. lähtien kaluston kunnostamiseen sekä ryhtyi kuun lopussa siirtymään Karhumäen maastoon.

3. Komppanian - joka koostui pääosin piikkiöläisistä - tehtävä oli avustaa Viestipataljoona 2:a (VP 2) puhelinlinjan rakentamisessa Käppäselästä Karhumäkeen.

Ohjelmaan sisältyi myös VK/14. Pr. eli 14. Prikaatin Viestikomppania, jonka radio- ja puhelinjoukkueet saivat tehtäväkseen siirtyä joiltakin osilta JR 56:n yhteyteen. Komppanian keskusjoukkue suoritti 27.1. tavanomaista keskuspalvelusta ja kaluston kunnostamista ja siirtyi Karhumäkeen.

Olavi Neuvon viikkopalvelusohjelman loppu meni 14. Prikaatin Viestikomppanian osalta hukkaan, sillä tammikuun lopussa luovuttiin prikaatin kehittämisestä ja alettiin palata divisioonakokoonpanoon. Lietolaiset prikaatiin komennetut viestimiehet palasivat alkuperäisiin yksikköihinsä. Lauri Lepistökin "palasi" 7./JR 56:een.

 

Maaselän kannaksen taistelut


Hirsjärven taistelut päättyivät suomalaisten voittoon 21.1. kolmen viikon taistelujen jälkeen. Leppäjoella vihollinen oli onnistunut yllättämään puolustavan Mustan Nuolen eli Erillispataljoona 21.:n. Sissipataljoona 1:n. ja Pärmin pataljoonan tuli lyödä vihollinen. Tilanne oli täällä suomalaisten kannalta erittäin vaarallinen. Naapurissa oleva JR 35:n pataljoona ei voinut auttaa näitä, vaan se jäi rykmentin huoleksi. Leppäjoen lohkon joukot keskitettiinkin majuri K. S. Laakson alaisiksi. Näihin kuului osia JR 35:stä, muun muassa osasto Vinari (Vinari oli JR 35:n jääkärijoukkueen johtaja) jossa oli kersantti Keijo Tervahartialan johtama jääkärijoukkue, joukkue 7./JR 35:stä, puolijoukkue 6./JR 35:stä ja konekivääriryhmä 8./JR 35:stä. Vastahyökkäykseen ryhdyttiin 20.1.

Hyvissä asemissa olevien vihollisten lyöminen oli vaikeaa. Lumihanki oli hyvin syvä, edessä oli laajoja peltoaukeita joita vihollisen konetuliaseet pyyhkivät. Eteenpäin oli mahdotonta päästä. Miehet majoittuivat telttoihin ja nukkuivat lumipuvut päällä. Pakkasta oli joidenkin mittareiden mukaan 40 astetta, joten vartiovuorot saivat olla korkeintaan vain 1½ tunnin mittaisia. Pakkasen ansiosta tosin ääni kantoi hyvin: kun venäläisten asemissa joku hiippaili, saattoi vartiossa seisova luulla askelten kuuluvan vierestään.

Lietolainen Tervahartiala muisteli osallistumistaan näihin taisteluihin JR 35:n historiikissa:
"Sain käskyn lähteä iskemään vihollisen aikaansaamaa painautumaa sen sivustalta. Meitä oli vain 10 miestä. -- Edettyämme lähemmäksi taistelun melskettä saavutimme lopulta "Mustan Nuolen" puolustusasemat. Vihollinen oli hyvin aktiivinen ja voimakas. Odotimme sen hyökkäystä, mutta sitä ei tullut. -- Seuraavina päivinä omat joukkomme aloittivat hyökkäyksen painauman molemmin puolin ja vihollinen katsoi parhaaksi vetäytyä. Pakoon hiippailevia osastoja törmäili sinne tänne. Niiden perässä riitti töitä meillekin. Vankeja saatiin joka päivä isommissa ja pienemmissä ryhmissä."

Kuun puolivälin jälkeen Tervahartiala osallistui useisiin partioretkiin hiljentyneellä lohkolla. Partioretkellä 14.1. jääkärit törmäsivät venäläiseen kaatuneeseen, jonka repusta löytyi suuri pala kummallista lihaa. Ensiksi sitä arveltiin karvaisuudesta huolimatta sianlihaksi. Lihan lähde löydettiin jäiseltä tossupolulta vähän matkan päästä: manttelilla peitetty venäläisen sotilaan ruumis, jonka reisiluu näkyi. Miehen jalasta oli viilletty iso pala lihaa irti.

Kohti Karhumäkeä

 

1. Divisioonan lepovaihe päättyi 28.1. ja joukot siirtyivät etulinjaan. VP 33 muutti kuukauden oleskelun jälkeen Käppäselästä autokyydillä Karhumäkeen. Matkalla he ohittivat kohti rintamaa marssivan JR 56:n kolonnan ja itse rykmentin. Joukossa oli paljon ensi kertaa etulinujaan meneviä sotilaita; juuri täydennysmiehinä koulutuskeskuksista saapuneita poikia.

"Aika suurella alalla oleva pikkukaupunki" tuumi Oiva Ryökäs nähdessään Karhumäen ensimmäistä kertaa. Kaupungissa oli hänen yllätyksekseen kivitalojakin

Heti taistelujen jälkeen joulukuussa kaupunki oli näyttänyt lohduttomalta, eikä sinne saatu sähköä tai vettä. Raivausjoukkojen työt ja muut siistimiset muuttivat kaupunkia kauniimmaksi paikaksi. Sotilashallinto alkoi pyöriä ja siviilit saivat ruokaa ja vettä huoltojoukoilta. Karhumäestä tehtiin Maaselän Ryhmän huollon huoltokeskus, mistä tarvikkeet jaettiin eteenpäin divisioonille ja muille Ryhmän alaisille osastoille. Kaupungista tuli myös tärkeä virkistyskeskus sotilaille.

Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Puhelinpylvästä pystytetään kirkasjohtoyhteyttä rakennustöiden yhteydessä Käppäselässä. Työvälineinä pylväänpystysyshangot eli puuseipäät, joiden päässä leveä kaksipiikkinen hanko.

press to zoom
SA-kuva: 90698_r500
SA-kuva: 90698_r500

1. Divisioonan joukkoja saapuu Karhumäkeen vaihtamaan 4. Divisioonan joukot lepoon.

press to zoom
SA-kuva: 90695_r500
SA-kuva: 90695_r500

Kaupungin halki kohti etulinjaa.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Karhumäki talvella 1941–1942.

press to zoom
Kuva: Liedon museo
Kuva: Liedon museo

Karhumäen maasto on täynnä mäkeä, kukkulaa ja nyppylää.

press to zoom
SA-kuva: 90692_r500
SA-kuva: 90692_r500

Talvista Karhumäkeä. Kuva otettu korkealta harjulta, jolla sijaitsi venäläisten kasarmialue.

press to zoom
SA-kuva: 90688_r500
SA-kuva: 90688_r500

Yksi Karhumäen sähkölaitoksista. Tämä laitos alkoi tuottaa virtaa tammikuun puolivälissä, mutta se kävi dieselmoottoreiden sijaan aluksi höyrykoneella. Monet lietolaiset viestimiehet pääsivät käymään voimalaitoksissa niin puhelinpuolelle kuin koneenkäyttäjiksi..

press to zoom
bottom of page