top of page
Viestipataljoona 33
press to zoom

Viestipataljoona oli kooltaan pienempi kuin jalkaväen pataljoona.

press to zoom

Aluejärjestelmässä Suomi oli jaettu sotilaslääneihin, jotka perustivat liikekannallepanossa divisioonan. Sotilasläänin 2–3 sotilaspiirin piti jokaisen perustaa yksi jalkaväkirykmentti ja yksi kenttätykistöpatteri. Piirit koostuivat muutamasta kunnasta, joissa oli oma aselaji. Tässä järjestelmässä Lieto oli määrätty "viestipitäjäksi". Tämä tarkoitti sitä, että alueen varusmiehet ja reserviläiset muodostivat pääasiassa liikekannallepanossa 1941 viestiyksiköitä. Merkittävä osa lietolaisista päätyikin jatkosodassa Viestipataljoona 33:een, jonka keskuskomppania perustettiin Liedossa.

Pataljoonaan kuului kolme komppaniaa: keskuskomppania (1. Komppania) sekä kaksi puhelinkomppaniaa (2. ja 3. Komppania). Keskuskomppania hoiti nimensä mukaisesti puhelinkeskusten pystyttämisen ja ylläpidon sekä puheluiden välittämisen. Komppaniaan kuului myös radiojoukkue. Puhelinkomppaniat rakensivat ja purkivat viestiyhteyksiä. Tehtäviin kuului myös vikapartiointia sekä radiotoimintaa.

Pataljoonaan kuului myös esikunta, jossa oli viestivarikko, mekaanikkoja (eli asentajia ja korjaajia), kuljetusryhmä, huolto sekä erillinen puhelinjoukkue.

press to zoom
press to zoom

Yksikön perustaminen

Pataljoonan komentajaksi tuli kapteeni Armo Karkaus, joka oli aiemmin toiminut viestikouluttajana Reserviupseerikoulussa. Hän oli samalla 1. Divisioonan viestikomentaja. Hänen adjutanttinaan toimi luutnantti Jorma Rannikko.

Viestipataljoona 33:n keskuskomppania (1./VP 33) koostui pääosin lietolaisista. Se perustettiin liikekannallepanossa Liedon palokunnantalolla. Ensimmäinen puhelinkomppanioista (2./VP 33) perustettiin Turussa. Se koottiin yhdessä 1. Divisioonan Esikuntakomppanian kanssa Turun ruotsalaisessa klassillisessa lyseossa. Toinen puhelinkomppanioista (3./VP 33) perustettiin  yhdessä pataljoonan esikunnan kanssa Piikkiössä. Piikkiön ja Kuusiston miehet kokoontuivat Piikkiön Pontelassa ja työväentalolla, ja miehet majoittuivat Koroisten kansakoululle.

1. Komppanian päälliköksi tuli luutnantti Ilmari Sipilä. Joukkueenjohtajia olivat vänrikit Eino Helle, Pentti Heikkilä ja Jaakko Säteri. 2. Komppanian päälliköksi tuli luutnantti Eino Halmevirta, ja puhelinjoukkueen johtajina toimivat Tauno Virta, Veikko Ranta sekä vänrikki Mauri Malka. 3. Komppanian päälliköksi tuli puolestaan  luutnantti Jouko Mäntynen, jonka joukkueenjohtajina toimivat luutnantti Leo Neuvo sekä vänrikit Helge Sihvonen ja Pentti Markkula.

Viestipataljoona 33:a perustaessa sen miehistöstä vain 1/3 oli viestialan koulutus. Vastaava tilanne vallitsi lähes koko armeijassa: viestijoukkoihin määrätyistä upseereista puolella, aliupseereista 1/4:lla ja miehistöstä 1/5:lla oli koulutusta viestiaselajiin. Yhteensä viestijoukoissa palveli jatkosodan alussa 12 400 miestä ja muutamia satoja lottia. Yhteensä aselajissa palveli 4,1% sodanajan vahvuudesta.

Viestipataljoona 33
Viestipataljoona 33

katselmuksessa hyökkäysvaiheessa 1941.

press to zoom
Keskuskomppanian II Joukkue.
Keskuskomppanian II Joukkue.
press to zoom
Kapteeni Armo Karkaus
Kapteeni Armo Karkaus

ja luutnantti Halmevirta. Halmevirta tekee koesoittoa puhelinpylvään äärellä.

press to zoom
1./VP33:n eli keskuskomppanian
1./VP33:n eli keskuskomppanian

upseerit kesällä 1941. Vasemmalta Pekka Pajanto, luutnantti Alkio, luutnantti Ilmari Sipilä, III Joukkueen johtaja Pentti Heikkilä ja II Joukkueen johtaja Eino Helle. Kuvasta puuttuu vänrikki Jaakko Säteri (I Joukkueen johtaja).

press to zoom

Puhelinyhteyksien rakentamista ja purkamista sekä keskuspalvelua

Viestipataljoonan keskeisiin tehtäviin kuului rakentaa, ylläpitää ja purkaa puhelinyhteyksiä divisioonan tai armeijakunnan käyttöön. Rykmenteillä ja pataljoonilla oli omat viestielimet. Suomen armeijan viestitaktiikkaan kuului, että "ylempi rakentaa alemmas" ja "vasemmanpuoleinen rakentaa oikealle".

Viestipataljoona 33 rakensi yhteyksiä 1. Divisioonan käyttöön. Koska 1 Divisioona oli reservissä ja sen osia käytettiin jatkuvasti paikkaamaan muiden divisioonien ja yksiköiden aukkoja ja heikentyneitä kohtia, ei VP 33:n tarvinnut rakentaa yhteyksiä muiden pataljoonien tavoin.

Kapteeni Armo Karkaus pyrki rakentamaan puhelinyhteyksien johdinlinjoja aina etenevien joukko-osastojen mukana. Hän myös korosti poikittaisten viestiyhteyksien merkitystä, eli että rykmentit pystyivät kommunikoimaan toisten rykmentteihin kanssa ja pataljoonat muiden saman rykmentin pataljoonien kanssa. Lisäksi VP 33 pyrki aina purkamaan kaikki yhteydet, joita ei tarvittu. Tämä olikin tarpeellista, sillä kaapelista oli jatkuva pula. Jatkosodan alkaessa kenttäkaapelia oli vain 65% määrävahvuuden tarpeesta.

Armeijakunta rakensi yhteydet
Armeijakunta rakensi yhteydet

siihen kuuluviin divisiooniin ja oikealla puolellaan olevaan armeijakuntaan. Vastaavasti armeijakunnan divisioona rakensi yhteydet alas rykmentteihinsä ja rykmentit rakensivat pataljooniin.

press to zoom
Puhelinkeskus "Seiväs" eli
Puhelinkeskus "Seiväs" eli

1. Divisioonan puhelinkeskus hyökkäysvaiheessa Korpiselässä 1941. Puhelunvälittäjä pitää lähettyvillä kivääriä, sillä vihollispartioita liikkui selustassa.

press to zoom
Viestiryhmä purkamassa
Viestiryhmä purkamassa

kaapeliyhteyttä. Kuvassa näkyvillä kepeillä, johdintangoilla nostettiin puhelinkaapeli pylväille tai oksille. Kolmella viestimiehellä vatsan päällä kela, johon johto kelattiin.

press to zoom
Kersantti Paavo Lehto
Kersantti Paavo Lehto

puhelunvälittäjänä Nappi-keskuksessa Karhumäessä.

press to zoom

Yllä olevassa kuvassa kersantti Paavo Lehto istuu puhelinkeskuksen äärellä puhelunvälittäjänä Nappi-keskuksessa Karhumäessä. Lehdon korvilla on kuulokkeet ja kaulassa mikrofoni. Pöydällä on keskuslaite, jossa puhelinasemalta puhelua tilattaessa putosi yläosassa näkyvä läppä. Läppä putosi myös puhelun päätteeksi, jolloin keskuspäivystäjä kytkeytyi linjalle ja kysyi esimerkiksi "Nappi, puhutaanko". Mikäli ääntä ei kuulunut, päivystäjä irroitti johdot. Kysymys esitettiin, sillä jompi kumpi puhujista saattoi haluta tilata uuden puhelun heti edellisen päätyttyä.

Mikäli pöytää ei ollut, ripustettiin keskus seinään kuva alla). Keskusmiehellä oli lähettyvillä pöytä tai muu alusta kirjoittamista varten. Keskuksella oli myös peitepiirros (kuvassa ripustettuna seinälle), mistä keskusmiehet näkivät puhelinasemien sijainnit. Heti keskuksen pystytyksen jälkeen viestimiesten tuli soittamalla tarkistaa, että keskuksella tiedossaan olevat peitenimet pitivät paikkansa.

Lietolainen 1. Komppania eli keskuskomppania hoiti nimensä mukaisesti puhelinkeskuksia. Puhelinkeskuksessa tehtävänä oli välittää puheluita, eli puheluntilaaja (esimerkiksi pataljoonan komentaja, joka halusi puhua rykmentin komentajalle) veivasi puhelimensa kampea, jolloin puhelinkeskuksessa putosi vastaava läppä. Puhelunvälittäjä nosti kuulokkeen ja ilmoitti peitekielellä keskuksen nimen ja puheluntilaaja ilmoitti vastaavasti oman peitenimensä sekä sen peitenimen, johon halusi tilata puhelun. Puhelunvälittäjä kytki tilaajan linjan tämän haluamaan puhelinasemaan puhelua varten, mikäli puhelinasema kuului tämän keskuksen yhteyksiin. Muussa tapauksessa puhelu välitettiin seuraavaan keskukseen, josta puhelu välittyi edelleen puhelinasemaan tai seuraavaan keskukseen. Puhelinkeskus pystytettiin usein etukäteen määrättyyn paikkaan. Keskus pyrittiin saamaan etenkin talvisin lämmitettyyn tilaan, sisämajoitukseen sopivaan rakennukseen tai telttaan. Se helpotti keskusmiesten työskentelyä ja piti tärkeät paristot lämpiminä. Komppania sai heinäkuun 1941 lopulla viestilottia keskuslotiksi välittämään puheluita, mikä vapautti komppanian miehiä vikapartiotehtäviin.

Suuriin puhelinkeskuksiin laitettiin
Suuriin puhelinkeskuksiin laitettiin

varoketelineet (vasemmalla), joihin johdot päättyivät. Kaukojohdot, paikallisjohdot, maajohtimet ja ukkosenvarolaitteiden maajohtimet tuotiin omista rei'istään.

press to zoom
1./VP 33:n "Molotoffi" eli
1./VP 33:n "Molotoffi" eli

sotasaaliiksi saatu venäläinen kuorma-auto puhelinryhmän mukana. Ajoneuvot nopeuttivat puhelinyhteyksien rakentamista ja purkamista sekä vikapartiotoimintaa.

press to zoom

Suomalaisten viestitoiminnassa oli keskeistä puhelinyhteyksien toiminta. Yksiköillä piti olla käytössään toimivat puhelinlinjat ylempiin portaisiin, jotta käskyt etenemisestä tai muista tehtävistä voitaisiin vastaanottaa, tulitukipyynnöt tykistölle tai kranaatinheittimille saataisiin välitettyä ja jotta ylipäätään yksiköt tietäisivät ja pystyisivät kertomaan tilanteestaan. Viestitoiminnasta teki hankalaa käytössä olevan kaluston monenkirjavuus: esimerkiksi erilaisia puhelinmalleja oli käytössä 34. Vain armeijakuntien viestipataljoonilla (VP 11, VP 12, VP 13, VP 14 ja VP 15) oli täysi toimintavalmius sodan alkaessa. Ainoa käytössä oleva pitkän matkan hyvin toimiva radio (B-radio, eli armeijakunnan, divisioonan tai rykmentin kenttäradio) vaati kuljetukseen auton. Radioita oli ylipäätään käytössä hyvin vähän: vain puolet tarpeesta. Vakavinta oli rykmentti- ja pataljoonaradioiden (niin kutsutut C-radiot) puute.

Puhelinjohdot pyrittiin rakentamaan irti maasta. Maata pitkin yhteys sai kulkea vain poikkeustapauksissa esimerkiksi kiireellisessä tilanteessa, ja tällöinkin vain kahta kilometriä lyhyemmälle matkalle. Maahan rakennettu johto piti nostaa ylös heti, kun yhteys oli saavutettu. Jos miehiä oli käytettävissä riittävästi, toinen rakennusryhmä rakensi johtoa ja toinen seurasi ja nosti sen ylös. Johdin pyrittiin rakentamaan pylväiden varaan, mutta tarvittaessa se  nostettiin yhteyttä rakennettaessa aputangoille, oksille tai kierrettiin puun rungon ympäri. Esimerkiksi aukeat ylitettiin aputankojen varaan rakennetuin linjoin. Tarpeen vaatiessa kaapelia piti huoltaa. Kenttäkaapeli piti tervata vähintään kerran vuodessa. Tervaamiseen käytettiin erikoista tervauslaitetta, jonka läpi johdin kulki tervaseoksen läpi (seoksesta 90% eristysmassaa, 10% tervaa). Tervauksen jälkeen johtimen annettiin kuivua antamalla sen juosta vapaassa ilmassa ennen kelalle joutumista.

Sama johtaja, joka käski puhelinyhteyden rakentamisen antoi myös käskyn sen purkamisesta. Purkaminen vaati yleensä saman verran viestimiehiä kuin rakentaminen, mutta aikaa kului vähemmän. Mikäli johto oli rakennettu kiinnittämällä se ylös puihin, tuli se purkaa päinvastaisessa suunnassa rakentamiseen nähden. Maahan, lumen sisään tai aputankojen varaan rakennettu johto voitiin purkaa kumpaan suuntaan tahansa. Purettaessa käytettiin nelihenkistä ryhmää (miehistä puhuttiin numeroilla ykkönen, kakkonen, kolmonen ja nelonen), kuten rakennettaessa. Kolmonen eli tankomies kulki edellä, irroitti johtimen kannatus- ja kiinnekohdista ja laski sen maahan. Lumeen rakennettua yhteyttä purettaessa hän nosti sen hangelle lumen sisältä. Kakkonen eli kiristäjä seurasi kolmosta irroittaen johtimen aluskasvillisuudesta ja tarkastellen samalla kaapelin kuntoa. Mahdollinen rikkouma kaapelin eristyksissä eristettiin valkoisella eristysnauhalla, ja kohdissa, joissa yksi kaapeli oli liitetty toiseen, hän aukaisi liitoksen näiden vaihtokohdassa. Ykkönen eli kelamies keri johtimen kelalle ja nelonen (apumies) vaihtoi täysinäisen kelan aina tyhjään ja kuljetti täysinäiset kelat ajoneuvoihin samalla ohjaten ryhmän mukana kulkevaa ajoneuvoa purkamisen edistyessä.

Vikapartiointia

Vikapartiointia tehtiin, mikäli puhelinlinjalla oli huono kuuluvuus tai puhelut eivät välittyneet lainkaan. Syitä saattoi olla useita. Hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 syynä oli tyypillisesti se, että tien vieressä maata pitkin kulkeva puhelintapsi (johdin) joutui marssivan jalkaväen, hevosen tai moottoriajoneuvon vahingossa katkaisemaksi. Vian tietyllä linjalla havaittuaan lähetti puhelinkeskus vikapartion, joka kävi huonosti kuuluvaa tai katkennutta linjaa läpi paikantaakseen vian. Tämä ei aina ollut helppo tehtävä, sillä linjaa saattoi olla läpikäytävänä useita kilometrejä. Lisäksi vikapartiomiehillä oli vaara törmätä selustassa harhaileviin vihollispartioihin tai vanginsieppausosastoihin. Vikapartion (yleensä kaksi miestä) kalustoon kuului puhelin, työkalulaukku, johdintanko, johdinkelan kantolaite ja johdinkela, jossa oli vähintään 200 metriä johdinta.

Puhelinlinjoilla saattoi esiintyä kolmenlaisia vikoja: katkoksia, kosketusta tai vuotoa. Katkoksessa johto tai johdot olivat menneet poikki, eivätkä puhelut välittyneet. Kosketuksessa johdon johtimet koskivat jatkuvasti toisiinsa tai viereisiin johtimiin, jolloin virtapiiriin tuli oikosulku. Vuodossa virta johti toisesta johtimesta maahan tai johtimesta toiseen heikon eristyksen vuoksi, vaikka lankojen metallit (rauta tai kupari) eivät suoraan toisiinsa koskeneetkaan. Usein vuoto vain heikensi kuuluvuutta (yleensä puhelua kuunnellessa kuului vaimeaa surinaa), mutta vaarana oli että vihollinen pystyi kuuntelemaan vuotojen avulla puheluita. Vuodon pystyi paikantamaan myös mittaamalla johtimen vastusarvo.

Viestipataljoona 33 hyökkäysvaiheen 1941 aikana

Perustamisen jälkeen Viestipataljoona 33 siirrettiin itään. Ensimmäisessä junakuljetuksessa 23.6. pataljoona siirtyi Riihimäkeen. Joensuuhun pataljoona saapui 4.7., mistä se ylitti Moskovan rauhan (1940) rajan Enossa. Viestipataljoona 33:n vaiheiden seuraaminen hyökkäysvaiheen aikana on hyvin haastavaa. Viestimiehet saattoivat liikkua useita kymmeniä kilometrejä päivässä suomalaisten hyökkäysten edetessä. Suomalaiset pystyivät edetessään hyödyntämään vanhaa, talvisodan aikaista ja sitä edeltävää puhelinverkkoa. Venäläisten rakentamat, suomalaisten haltuunsa ehjinä saamat puhelinverkot olivat puolestaan yleensä heikkoa 4–6 millimetrin rautalankakaapelia.

 

Pataljoonan ensimmäinen etappi hyökkäysvaiheen alussa vallattavalla alueella oli Korpiselkä. Täältä pataljoona eteni Tolvajärvelle, talvisodan kuuluisalle taistelupaikalle, jonka halki yksikkö siirtyi Kolatselkään, ja sieltä edelleen Käsnäselkään ja Palalahteen. Pataljoonan seuraava etappi oli Prääsä. Suomalaiset joukot etenivät kovaa vauhtia kohti Äänislinnaa, joka vallattiin 1.10. Kolme päivää myöhemmin VP 33 siirtyi kaupunkiin. Lyhyen tutustumisen jälkeen pataljoona seurasi kohti pohjoista eteneviä suomalaisia, mutta osa joutui palaamaan kaupunkiin keskusmiehiksi. Viestipataljoona kärsi ankarat tappiot 17.10., kun Käki-keskukseen (I / JR 60) tuli vihollisen kranaatista täysosuma. Neljä kuusistolaista kaatui tuon päivänä: korpraalit Uuno Hangalin ja Valter Leino sekä sotamiehet Aksel Rantamäki ja Viljo Virtanen. Äänislinnasta eteneminen jatkui kohti Maaselän kannasta. 1. Divisioonan esikunta muutti Käppäselkään, minne VP 33 muutti tammikuun 1942 alkuun asti. Käppäselässä kaatui lietolainen sotamies Arvo Laine ilmapommituksessa 20.11.1941.

Tienviitta matkalla kohti Petroskoita.

press to zoom

Alla olevassa kartassa näkyy Viestipataljoona 33:n eteneminen Itä-Karjalassa. On muistettava, että pataljoonalaiset liikkuivat näillä paikoilla usean kymmenen kilometrin säteellä vikapartioidessaan puhelinlinjoja ja miehittäessään muilta yksiköiltä vapautuvia puhelinkeskuksia.

Viestipataljoonan liikkuminen
Viestipataljoonan liikkuminen

Itä-Karjalassa 1941. Moskovan rauhan 1940 raja ylitettiin Korpiselän kohdalla. Täältä pataljoona eteni Tolvajärvelle, mistä suomalaisten hyökkäyksen edetessä siirryttiin Kolatselän, ja Palalahden kautta Vieljärvelle. Vieljärveltä eteneminen jatkui Nuosjärven ja Prääsän kautta vallattuun Petroskoihin. Äänislinnaksi muuttuneesta kaupungista pataljoona jatkoi kohti pohjoista hyökkäävien 1. Divisioonan osien perässä ja jäi Käppäselkään. Tammikuussa 1942 Pataljoona muutti Karhumäkeen.

press to zoom

Heinäkuussa suomalaisten hyökkäys pysähtyi venäläisten ankaraan vastarintaan Vieljärvellä. Täällä sijaitsi 1. Divisioonan esikunta, ja viestipataljoonan miehet osallistuivat rukiinleikkuuseen Vieljärven Salosaaressa. Hyökkäyksen edetessä pataljoona siirtyi Nuosjärvelle. Ylipäällikkö Mannerheim kävi 27.9.1941 tutustumassa 1. Divisioonan upseeristoon Matrosan länsipuolella. Tuolloin läsnä olevat viestipataljoonalaisetkin pääsivät näkemään hetkellisesti marsalkan.

Asemasodassa

Viestipataljoona 33 muutti pääosiltaan Karhumäkeen ja sen ympäristöön 28.1.1942 Keskuskomppanian miehet pääsivät mukaviin majoitustiloihin kaupungin rakennuksiin. Vuoden alussa kotiutettiin vanhimpia ikäluokkia: vanhimmat pataljoonan miehistä olivat syntyneet 1800-luvun puolella ja muutama oli suorittanut ennen itsenäisyyttä Venäjällä kolmivuotisen sotaväen.

Vuoden 1942 alussa venäläiset yrittivät suurhyökkäyksiä, aluksi Maaselän kannaksella ja myöhemmin Syvärillä. Suomalaiset torjuivat hyökkäykset ja asettuivat puolustuskannalle. Karhumäessäkin odotettiin talven jälkeen alkavaa saksalaisten suurhyökkäystä, jonka toivottiin ratkaisevan sodan voitollisesti. Rykmenttien tilalle yritettiin perustaa hyökkäysvaiheen päätyttyä prikaateja, ja osa VP 33:n henkilöstöstä siirtyi 14. Prikaatin Viestikomppaniaan. Venäläisten hyökkäys ja puuttuvat varusteet keskeyttivät prikaatikokoonpanoihin siirtymisen.

Asemasodan pitkittyessä piti ehkäistä kurin heikkeneminen ja ylläpitää sotilaskuntoa. Kotiuttamisten myötä ja uusien alokkaiden saapuessa riveihin piti myös kouluttaa aliupseereita. Heinäkuussa 1942 järjestettiin aliupseerikursseja 1. Divisioonan viestialiupseereille ja korpraaleille. Samanaikaisesti koulutettiin myös upseereja. Varuskunnan kentällä pidettiin maanantaisin sulkeisjärjestystä ja muita harjoituksia.

Pataljoona siirtyi muun 1. Divisioonan mukana kesäkuussa 1943 Saravaaraan, linjojen taakse linnoitustöihin. Vuoden 1943 lopulla 1. Divisioona siirtyi rintamavastuuseen Suurlahdelle, minne pataljoonakin lähti. Olot linnoitustöissä olivat olleet epämukavat, ja linnoitustöiden ohella valmisteltiin uusia asuintaloja. Suurlahdessa oli käytössä paljon paremmat majoitus- ja virkistystilat.

Vetäytymisvaihe 1944

Viestipataljoona 33 kuului vuoden 1944 aikana Karhumäen suunnalta vetäytyvään 1. Divisioonaan ja 21. Prikaatiin, mikä oli pataljoonalle onnekasta. Maaselän kannas oli ainoa kolmesta kannaksesta, mistä suomalaisten vetäytyminen sujui suunnitelmian mukaisesti.

Maaselän kannaksella ennätettiin vielä viettää pataljoonan 3-vuotissyntymäpäivää kesäkuussa 1944. Vetäydyttäessä keskuskomppania jaettiin ryhmiin, jotka miehittivät puhelinkeskuksia vetäytymistien varrella. Samalla vanhat kaapeliyhteydet purettiin ja monesti viimeiset viestimiehet vetäytyivät samassa tahdissa viivytysosastojen kanssa.

Vetäytyminen Suomen rajalle sujui hyvin. Rajalta pataljoona siirrettiin Hyrsylän mutkaan Hautavaaran kylään, mistä se venäläisten Tolvajärveä kohti suuntautuneen hyökkäyksen vuoksi siirtyi Kokkariin, Tolvajärven lähettyville. Täällä viestimiehet viettivät monta unetonta yötä ja päivää korjatessaan venäläisten ilmapommitusten rikkomia viestiyhteyksiä. Alikersantti Armas Lindgren Uudestakaupungista sai pommista täysosuman vikapartiomatkalla. Heinäkuun lopulla Tolvajärvellä alkoi rauhallinen vaihe, jota jatkui sodan loppuun asti.

Vetäytymisreitti Karhumäeltä kohti Moskovan rauhan 1940 rajaa.

press to zoom

Kotiuttaminen

Tulitauko astui voimaan 4.9. Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Neuvostoliitto tosin lopetti tulituksen vasta 5.9.  Välirauhansopimus astui voimaan 19.9. Jatkosota oli päättynyt.

Reservijoukkoja ryhdyttiin siirtämään vuoden 1940 rajan Suomen puolelle jo 9.9. ja Viestipataljoona 33:sta kävi ryhmiä perustamassa niille puhelinkeskuksia. Tolvajärven keskukset purettiin 21.9. ja pataljoona lähti autoilla 1½ kuukauden oleskelun jälkeen Korpiselän halki lähelle Tuupovaaran kirkkoa. Alue oli tuttu vuoden 1941 hyökkäysvaiheesta, leirialuekin oli sama hiekkainen männikkö Keskuskomppania siirtyi 28.9. Enoon. Yhteyksiä rakennettiin vielä Tuupovaarassa ja Lastujärvellä.

Lietolaisia alkoi päästä koteihinsa syyskuun lopulla. Ensimmäisenä kotiutettiin 1906 syntyneet ja sitä vanhemmat syyskuun lopulla. Jalkaväkirykmentti 35 siirtyi Kaltimoon samoihin aikoihin, ja monet lietolaiset tapasivat toisensa pitkästä aikaa sitten kesäkuun. Lokakuun alku suunniteltiin kotiuttamisia ja keskuskomppanian päällikkö kapteeni Ilmari Sipilä hyvästeli ensimmäiset 16 lähtijää 1.10.1944. Viimeiset pataljoonalaiset lähtivät Enosta junalla 18.11. kello 13.30. Koteihin päästiin varusteiden luovutusten ja paperisodan jälkeen 21.11.1944.

Kunniamerkkejä lietolaisille

VP 33 ja sen lietolaisten toiminta jatkosodan hyökkäysvaiheessa oli hyvin menestyksellistä.

Kunniamerkkiesitykset kertovat niistä haasteista, joissa lietolaiset viestimiehet toimivat:

  • Liedossa syntyneen ja Turussa asuneen Arvo Aaltosen ehdotuksessa 2. luokan Vapaudemitalista (VM 2) kiiteltiin tämän kuljettajataitoja ja esimerkkiä: "Tunnollisuudesta, ahkeruudesta ja esimerkiksi kelpaavasta toiminnasta autonkuljettajana, jossa tehtävässä sotamies Aaltonen ammattitaitoisena ja vaivojaan säästämättä on ollut kannustavana esimerkkinä muille autonkuljettajille.

  • Alpo Hernelahti oli hyökkäysvaiheessa kunnostautunut ryhmänjohtajana: "On johtanut  vikapartiotoimintansa erittäin ansiokkaasti vaikeissakin olosuhteissa ja mallikelpoisella esiintymisellään kannustanut miehiään.

  • Paavo Lehto (syntyi Turussa, asuinpaikka Liedon asema) taas ansioitui taistelutoiminnassa: "On 30.–31.7.1941 vikapartiomatkallaan Viteleen lähistöllä VP 23:n viestijoukkueen jouduttua vihollisen yllättämäksi ottanut oma-aloitteisesti johdon käsiinsä, mistä johtuen saatiin myöhemmin kolme vihollista vangiksi.

  • Tauno Tuomi taas oli "Pystyvä keskusmies, joka vilkkaan liiienteen aikana taitavasti ja itseään säästämättä on hoitanut suurta keskusta.

  • Onni Ketolalle esitettiin Vapaudenmitalin toista luokkaa (VM 2) perusteluina, että hän oli "Toiminut esimerkiksi kelpaavalla tavalla itseään säästämättä vikapartioissa sekä suorittanut muutkin hänelle annetut tehtävät tunnollisesti ja täsmällisesti".

  • Esitettäessä VM 2:a Heikki (Sakari) Lempiselle mainittiin syyksi "Ansiokkaasta keskuksen hoidosta koko sotaretken aikana."

  • Naantalissa syntyneelle, Liedossa asuvalle Unto Emil Lempiselle esitettiin Vapaudenmitali 2:a koska hän oli "Erittäin ahkerasti ja menestyksellisesti toiminut puhelinmekaanikkona".

  • Lietolainen Väinö Koivuniemi todettiin erinomaiseksi ryhmänjohtajaksi. Vapaudenmitalin esityksessä kerrotaan että hän "On erikoisen taitava ja tarmokas keskusryhmän johtaja, joka pystyy vaikeissakin olosuhteissa johtamaan tehtävänsä esimerkillisesti."

  • Keikyällä syntynyt, Liedossa asuva Lauri Johannes Järvinen arvioitiin VM 2:n esityksessä että hän oli "Toiminut koko sotaretken ajan ansiokkaasti keskusryhmän johtajana erikoisesti hyökkäyksessä Jandrijärveltä Äänislinnaan (Petroskoihin) jolloin vihollispartiot ja vaikea tietön maasto vaikeuttivat suuresti vikapartiointia.".

  • Frans Keskitalo oli myös VM 2:n esityksen perusteella joutunut toimimaan vaikeissa paikoissa: "Toiminut sangen kiitettävällä tavalla ajomiehenä erittäin vaikeissa olosuhteissa Matriisa - Jandrijärvi - Parakki 1 välisillä taipaleilla, jossa viimeksimainitussa joutui vihollispartion yllättämäksi."

  • Kaino Lähteenmäki oli ilmeisesti samassa joukossa Frans Keskitalon kanssa, sillä mitalin myöntöperustelut ovat samat kuin Keskitalolla.

  • Kaarlo Knaapi oli "Toiminut aluksi radioryhmän johtajana ja sittemmin komppanian vääpelinä erittäin ansiokkaasti osoittautuen oma-aloitteiseksi ja taitavaksi kaikissa tehtävissään". Komppania viittaa tässä tapauksessa VP 33:n keskuskomppaniaan.

  • Paimiossa syntynyt Väinö Rautala oli "toiminut kiitettävästi viestimiehenä koko sodan ajan keskusmiehenä hoitaen tehtävänsä erittäin tunnollisesti. Lisäksi on oma-aloitteisesti osallistunut usein vikapartiointiin."

  • Kaarinassa syntyneen Arvo Niemen taitoja hyökkäysvaiheen aikana kiitettiin,sillä hän "toimi hyökkäysvaiheen aikana vaikeissa olosuhteissa kiitettävästi komppanian muonittajana sekä sen jälkeen keittäjänä suorittaen tehtävänsä tunnollisesti."

  • Antti Lehtonen oli hyvin taitava keskusmies. 1. luokan Vapaudemitalin ehdotuksessa tdettiin että nän oli "Toiminut keskusryhmän johtajana koko sodan ajan ja on osoittautunut tehtävissään huolelliseksi sekä järjestelykykyiseksi ja on henkilökohtaisesti erittäin taitava keskusmies."

  • Mynämäellä syntynyt Juho Tainio haluttiin palkita "Omatoimisista suorituksista puhelinryhmän johtajana, osoitetusta taitavuudesta ja tunnollisuudesta ryhmän johtajana ja kyvykkyydestä vikapartiomiehenä".

  • Luutnantti Ilmari Sipilälle, 1. Komppanian päällikölle ehdotettiin 4. Luokan Vapaudenristiä. Erityisenä perusteena mainittiin puhelinyhteyksien erinomainen toimivuus Karhumäen valtauksen yhteydessä.

  • Upseereista vänrikki Jaakko Säteri (myöh. luutnantti) oli "toiminut menestyksellisesti keskusjoukkueen johtajana koko sotaretken ajan, suoriutuen vaikeistakin tehtävistä hyvin." 4. luokan Vapaudenristin puoltoesityksessä.

  • Toisena taitavana keskusjoukkueen johtajana haluttiin palkita luutnantti Pentti Heikkilä: "Luutn. Heikkilä on keskusjoukkueen johtajana ratkaisevasti vaikuttanut yhteyksien kuntoon Kolatselässä, Kristiaanian kylässä, Äänislinnassa, Lismassa, Karhumäen operaatiossa ja Pindusissa. Henkilökohtainen rohkeus ja osanotto tehtäviin ovat hänen toimintansa peruspiirteitä."


Lietolaisista koottu keskuskomppania toimi sodan oloissa erittäin hyvin ja kurinalaisesti. Karkaamisia tai ankaria rangaistuksia ei esiintynyt, ja joukoille vuoden 1941 aikana jaetut varoitukset, kiellot ja kehotukset koskivat armeijaa yleensä. Mieliala joukkojen keskuudessa oli hyökkäysvaiheessa hyvä. Väsymys vaivasi vuoden loppua kohden joukkoja, mutta se ei antanut aihetta huolestumiseen. Yleisenä havaintona maaseudulta tulleet miehet todettiin kaupunkilaisia asiallisemmiksi ja rauhallisemmiksi.

bottom of page