Karjalan kannas vuonna1941:
Johanneksen, Koiviston, Kuolemanjärven ja Uudenkirkon takaisinvaltaus kesällä 1941
Karjalan kannaksen valloittaminen oli keskeisiä Suomen armeijan tavoitteita kesällä 1941. Tässä käsitellään niiden neljän Kannaksen pitäjän takaisinvaltausta, joista vuonna 1944 tuli erityisen paljon siirtoväkeä eli evakkoja Turkuun ja sen lähikuntiin.
Sivu perustuu FM Riku Kauhasen 21.6.2011 Nautelankosken museolla pitämään esitelmään.
Tilanne Karjalan kannaksella vuonna 1941
Karjalan kannakselle oli keskitetty kaksi armeijakuntaa alueen takaisinvaltaukseen: armeijakunnat IV (komentajana Lennart Oesch) ja II (komentajana Taavetti Laatikainen). Laatokan Karjalassa olivat erikseen armeijakunnat VII ja VI.
Johanneksen, Koiviston, Kuolemanjärven ja Uudenkirkon valtasi pääosin IV armeijakunnan divisioonat, joita olivat 8., 4. sekä 12. Divisioona ja vahvistettu jalkaväkirykmentti 25 (JR 25) eli osasto Pallari.
Keskeiset paikat ja pitäjät sekä tiet, rautatiet ja vesistöt Karjalan kannaksella. Suomalaisten hyökkäys kesällä 1941 alkoi vaiheittain. Ensimmäisenä alkoi hyökkäys Laatokan rannikolle järven pohjoisosassa. Tavoitteena oli tuhota täällä olevat vahvat Neuvostoliiton divisioonat, jotka eivät näin pääsisi teitä pitkin Karjalan kannasta valtaavien suomalaisten sivustaan. Kannaksen valtauksen jälkeen tavoitteena oli pidempi hyökkäys Laatokasta itään.
IV armeijakunta hyökkää
II armeijakunta aloitti hyökkäyksen pohjoisessa hyökänneen Karjalan Armeijan edettyä Laatokan rantaan. Kun II armeijakunta ylitti Vuoksen ja uhkasi Länsi-Kannaksella olevia vihollisia, aloitti IV armeijakunta hyökkäyksensä kohti itää elokuun 1941 puolivälissä. Varsinainen käsky annettiin 22.9. Armeijakunta oli sijoitettuna itärajalle Virolahden ja Imatran väliselle alueelle. Eteläisimpänä IV armeijakunnan yksiköistä oli eversti Berter Winellin 8. Divisioona ja pohjoisimpana Imatra–Saimaankanavan välillä eversti Einar Vihman 12. Divisioona. Reserviä oli eversti Kaarlo Ilmarin 4. Divisioona Joutsenon ja Lappeenrannan välisellä alueella.
Armeijakunnan tavoitteena oli ajaa vihollinen kohti Vuoksea ja sen länsipuolella olevia järvikapeikkoja vastaan. Toisena tavoitteena oli saartaa ja tuhota Viipurin ja Länsi-Kannaksen venäläiset. 8. Divisioona sai vallattua Säkkijärven ja Tervajoen ja eteni kohti Viipuria. Venäläiset vetäytyivät perääntymisteitään miinoittaen. Puna-armeijalaiset alkoivat asettua siilipuolustukseen Viipurin ympärille. Kaupunkia puolusti kaksi divisioonaa (43. ja 115. Divisioona) ja 245. Jalkaväkirykmentti, minkä lisäksi Huumolassa oli yksi venäläisdivisioona (123. Divisioona). IV armeijakunnan käsky täsmentyi: sen tuli estää vihollisen asettuminen parempiin asemiin ja jatkaa hyökkäystä etelään sekä katkaista vihollisen pääsy Viipurista etelään ja kaakkoon. Koska vihollisen vetäytyminen Viipurista piti estää, ylitti 8. Divisioona uhkarohkeasti Viipurinlahden ja nousi maihin Lihaniemessä. Sillanpääasemalla saatiin Viipuria puolustavat venäläiset yhä pahemmin saarroksiin. Vihollisen todettiin 28.8. tiedustelun perusteella yrittävän ulosmurtautumista kaupungista. 43. Divisioonan piti murtautua Koivistoa kohti ja asettua puolustukseen Johanneksen pitäjään Rokkala–Karhula -linjalle. 123. ja 115. Divisioona etenisivät kohti kaakkoa.
Johannes, Koivisto, Kuolemajärvi ja Uusikirkko olivat keskeisiä paikkakuntia suomalaisten yrittäessä estää venäläisten murtautumisen omalle puolelleen. Yhteistä näille kaikille olivat niissä kulkevat tienhaarat, joita pitkin venäläiset yrittivät paeta ja kuljettaa raskaan kalustonsa turvaan. Venäläisiä pääsikin pakenemaan omalle puolelleen, mutta suomalaiset saivat esimerkiksi Sommeen motista valtavan sotasaaliin
Säkkijärven kirkko ja kylä valtauksen jälkeen.
Säkkijärven raunioita.
Kolonna etenee Säkkijärveltä kohti Tervajokea.
Joukkoja kuljetetaan Lihaniemeen.
Vihollinen ampuu Lihaniemen lastauspaikkaa.
Sommeen motti. Suomalaiset saivat alueelta käsittämättömän paljon sota-saalista.
Sommeen mottia. Aukealta saatiin valtavasti tykkejä, autoja, traktoreita, aseita ja muita varusteita ja tarvikkeita.
Johannes
Viipurista etelään sijaitsevasta Johanneksen kaupungista ei varsinaisesti taisteltu, sillä venäläisten puolustuslinja kulki kaupungista koilliseen Rokkalanjoella. Kaksi pataljoonaa venäläistä merijalkaväkeä 5. Merijalkaväkiprikaatista nousi maihin Johanneksen kirkonkylään 28.8. Rokkalanjoen puolustuslinja murtui 1.–2.9. kiivaiden taisteluiden jälkeen. Taistelu alkoi aamuyöllä 1.9. JR 45:n käydessä hyökkäykseen tykistön tukemana. Suomalaisia vastassa oli Porlammista pakenevia vihollisia sekä aiemmin mainittua merijalkaväkeä.
8. Divisioonan maihinnousu Lihaniemeen ja venäläisten murtautuminen Viipurin motista. Tilanne 28.8. Johanneksessa nousi maihin kaksi pataljoonaa venäläistä merijalkaväkeä ja asettui Rokkalanjoelle puolustukseen.
Hyökkäävän JR 45:n oli saatava sillanpääasema. Hyökkäykseen osallistuivat rykmentin II ja III pataljoona. I pataljoona oli yhtä komppaniaan lukuun ottamatta saapunut Sommeen maastoon. I Pataljoonaan kuuluvan 3. Komppanian sotapäiväkirjaan merkittiin 1.9. illalla "Marssi Rokkalanjoelle jossa ylivoimainen vastarinta. Yöpyminen Rokkalanjoen maastossa jonne tuli runsaasti harhakuulaa". Tykistön ja kranaatinheittimien tuella joen toiselta puolelta saatiin vallattua sillanpääasema, ja pioneerit aloittivat pikasiltojen rakentamisen joen yli. Aamulla 1.9. vallatusta sillanpääasemasta oli kuitenkin iltaan tultaessa luovuttava. Seuraavana päivänä I/JR 24 oli edennyt Metsäkylään ja Kaijalan valtauksen jälkeen pataljoona eteni kohti Rokkalaa. Saarrostus ja JR 3:n eteneminen pakottivat Rokkalanjokea puolustavat venäläiset vetäytymään. Joelta JR 45 aloitti aamulla 2.9. etenemisen kohti Koivistoa kilvan Jalkaväkirykmentti 3:n kanssa. Jalkaväkirykmentti 45:n III Pataljoona majoittui 4.9. Kaijalan kylään. Pataljoonan sotapäiväkirjan mukaan kylän talot olivat ehjiä, ja kylässä oli ollut kolhoosi.
Johannekselainen kersantti Jaakko Keppo sai kesällä 1941 lomaa rintamalta päästäkseen käymään Johanneksessa. Tuolloin talvisodan taistelujen merkkejä oli edelleen nähtävissä Marjapellinmäellä ja Summassa seitsemän kilometriä Johanneksen Karhulan kylästä. Kylässä oli näkyvissä kranaattien jälkiä. Keppo kävi tutkimassa kotinsa lähellä kuoppaa, johon hän oli talvisodan aikana kätkenyt vaatteita. Koskijärven kylässä oli osa taloja poltettu ja Kaijalaa oli hävitetty pahoin. Siellä sekä Karhulassa oli maanteiden yli rakennettu hyökkäysvaunuesteitä, joita Keppo löysi myöhemmin myös Kukkolasta ja Rokkalankoskelta. Vaahtolan Metsänkylässä rakennuksia oli säästynyt enemmän.
Rokkalan silta räjäytettynä syyskuussa 1941.
Venäläisten puoliiksi valmiiksi rakentama konekivääripesäke Rokkalanjoen varrella.
Hackman & Co:n selluloosatehdas 9.9.1941. Rakennukset olivat jäljellä, mutta koneet oli viety.
Tehtaan lähelle oli rakennettu puisia rakennuksia, jotka hataruuttaan purettiin ja käytettiin rakennustarpeiksi.
Koivisto
Rokkalanjoen taistelujen jälkeen suomalaiset etenivät kohti Koivisto. Rinnakkain etenevien rykmenttien JR 45:n ja JR 3:n etummaiset osat saavuttivat Koiviston kauppalan samoihin aikoihin. Koivistossa oleville Puna-armeijan yksiköille oli kuitenkin ehditty antaa 1.9. illalla käsky vetää joukot Koiviston saareen ja edelleen Leningradiin. Kuljetukset saareen olivat juuri päättymässä, kun Jalkaväkirykmentti 3 pääsi Koiviston satama-alueelle. I/JR 45:n 2. Komppanian sotapäiväkirjan mukaan komppania pääsi Koivistolle 2.9. kello 19.00. Ratapihan yli edetessään komppania törmäsi Jalkaväkirykmentti 3:n kärkijoukkueeseen. Joukkue painui rantaan, missä se ehti vielä tuhota viimeisiä pakenevia venäläisiä. Kun JR 3:n joukkue eteni vasemmalle rantaan, meni 2. Komppania vastaavasti oikealle. Rannasta miehet löysivät 200 satuloitua ja märkää ratsuhevosta. Illalla kello 21.00 komppania marssi hautausmaan korkeudelle, jossa se yöpyi.
​
Koiviston kauppalaan nousi Suomen lippu 2.9. kello 16.05. Maihinnousua itse Saarenpäähän suunniteltiin, mutta ajatuksesta luovuttiin. Sen sijaan Koivistossa olevat suomalaisjoukot keskittyivät puhdistamaan maastoa.
Vallattu Koiviston kauppala ja taustalla Koiviston saari.
Koiviston lähelle tuhottu veturi.
Koiviston kirkko oli muutettu elokuvateatteriksi.
Venäläiset ampuivat 4.9. Saarenpäästä pattereillaan kirkon ikkunasta sisään.
Kuolemanjärvi
Taistelut Kuolemajärvestä liittyivät Kevyen Osasto 9:n 31.8. saamaan käskyyn, jonka mukaan sen tuli katkaista vihollisen perääntymistie Koivistolle valtaamalla Römpötti. Majuri Aldtanin komentama osasto oli irroittautunut taisteluista Kaukjärvellä ja se eteni kohti Rokkalanjokea lounaasta. Osalla Kevyen Osaston joukoista tuli lopulta hyökätä Karhulaan. Jalkaväkirykmentti 4:n raskas pataljoona oli edennyt 29.8. Kuolemajärven eteläpäähän. Tätä pataljoonaa oli vahvistettu kahdella Osasto Kanervan rajajääkärikomppanialla, jotka katkaisivat venäläisiltä perääntymistien välillä Suomenlahden ranta – Kuolemajärven Muurila.
​
Kevyt Osasto 9 eteni 29.8. Summan tielle, mistä edelleen Kuolemajärvelle. Illalla kello 20.30 osasto eteni Kuolemajärven sillalle, jolloin 2. Komppanian osasto ylitti sillan ja otti asemat. Osasto pysähtyi Kuolemajärven eteläpuoleiseen maastoon. Vihollisen vastarinta oli hyvin heikkoa. Hörkössä (lähellä Karhulaa) osasto kuitenkin kohtasi 2000 miestä, jotka kuuluivat 115. Divisioonaan. Nämä saarsivat suomalaiset. Sillan yli edennyt joukkue motitettiin ja se jäi sitomaan vihollista, kun muu osasto murtautui saarroksista takaisin Akkalaan. Osasto eteni taas 31.8. aamupäivällä kello 11.00 sillan pohjoispuolelle. Kahden joukkueen hyökkäys löi vihollisen. Seuranneet taistelut olivat ankaria, mutta suomalaisten tappiot olivat vähäiset. JR 3:n I Pataljoona vapautti samana päivänä Hörkköön motitetun joukkueen.
Jalkaväkirykmentti 4:n Raskaan Pataljoonan sekä Kevyt Osasto 9:n asemat Kuolemajärven tienoilla.
Piikkilankaesteitä Kuolemajärven hautausmaalla.
Kuolemajärven kirkon rauniot.
Uusikirkko
Suomalaisten hyökkäys edistyy. 12. Divisioonan joukot etenivät kohti Uuttakirkkoa.
12. Divisioona oli saanut elokuun lopussa käskyn vihollisen takaa-ajamisesta. Erityisen tärkeää oli katkaista tiet Koivistolle ja Leningradiin. Uusikirkko oli näiden taisteluiden kohta, johon vetäytyvä vihollinen oli pysäytettävä. Samalla oli vallattava Vammelsuun ja Raivolan maastot.
Suomalaiset joukot saapuivat paikalle yöllä 29.–30.8. Ensimmäisenä saapui luutnantti Tattarin 5. Komppania, joka asettui Kanneljärven tien suuntaan hautausmaan kiviaidan suojiin. Seuraavaksi saapui luutnantti Orispään 4. Komppania, joka asettui tämän vierelle. Hautausmaan aitojen suojiin saatiin asemiin myös kuusi 45 mm:n panssarintorjuntatykkiä ja muita pataljoonalle alistettuja komppanioita.
​
Alikersantti Viljo Lunden muisteli taistelun alkua ja Uudenkirkon halki kulkevan kolonnan havaitsemista: "-- oltiin vähällä törmätä vihollisen rauhalliseen kolonnaan. Onneksi ei sillä ollut kuitenkaan sivustavarmistusta, joten saimme rauhassa hiipiä määräpaikkaamme. Siihen sitten mäenrinteelle, tukevan kiviaidan taakse vain kävimme ja silloin näimme, että tuo kolonna oli melkoisen suuri. Silloin ihmeekseni huomasin, että asemapaikkamme oli Uudenkirkon hautausmaan laidassa. Vaikka se muuten olisikin ollut sopimaton tappelualueeksi, oli se meille kuitenkin tässä tilanteessa verrattoman hyvä paikka."
Uudenkirkon seutua, jolla alkoivat ankarat taistelut suomalaisten ja vetäytyvien venäläisten välillä.
Uudenkirkon halki kulki jatkuvasti päätietä pitkin vetäytyviä suuria vihollisjoukkoja (punainen viiva).
Vahvistettu II/KEv. 4 etenee koillisesta Uudenkirkon hautausmaalle.
Punamustarykmentin yksiköt asemissa (siniset viivat) Viipuri–Uusikirkko–Terijoki -tien varrella.
Osasto U:n osat etenevät Putrolaan ja Kirstinälään ja kohtaavat siellä Kirkkojärven länsipuolista tietä pitkin kulkeneen kolonnan.
Venäläinen osasto koukkaa Kanasuota pitkin suomalaisten selustaan.
1. Komppania torjuu venäläisten koukkausyrityksen.
Jalkaväkirykmentti 47 eli Vallinan rykmentti saapuu luoteesta Uudellekirkolle.
Ensimmäisenä suomalaisena osastona kohti Uuttakirkkoa eteni koillisesta Kevyen Jalkaväkirykmentti 4:n (ns. Punamustarykmentti) vahvistettu II pataljoona. Punamustarykmentin tarkoitus oli katkaista tie Viipuri–Uusikirkko–Terijoki leveällä tulirintamalla. Miehiä saatiinkin rintamaan noin kilometrin leveydeltä tien vartta pitkin. Uudenkirkon halki kulkeva viholliskolonna piti ensin lamauttaa tulituksella, ja sitten vallata se.
Viljo Lunden: "Hautausmaan vahvaa kiviaitaa pidimme kuin linnakkeenamme. Piiskatykit ja muut aseet laitettiin hyviin asemiin siihen mäenrinteelle, ja niin jäätiin jännittyneinä odottamaan sopivaa hetkeä kolonnan tuhoamiseksi." 1. Erillisen Panssarintorjuntakomppanian miesten tuli lähestyä tietä ja tuhota sopivat ajoneuvot, minkä jälkeen kolonna jäisi muiden tulen alle. "Vihollisella tuntui olevan hauskaa, koskapa naurukin maistui heille siinä matkaa tehdessään. Pulisivat siinä vain äänekkäästi eivätkä arvanneet, että meikäläiset kuuntelivat heidän ilonpitoaan aivan läheltä."
Panssarintorjuntakomppanian lähitorjuntajoukkue kasapanoksineen ei ehtinyt edes tielle asti, kun ennenaikainen tulenavaus havahdutti vihollisen. Panssarintorjuntatykit avasivat tulen ja osuivat vihollisen vetotraktoreihin. Vihollisen kolonna pysähtyi tienhaaraan. Tienhaarasta Viipurin suuntaan syntyi kahden kilometrin mittainen ruuhka, mutta tienhaaran ohi päässeet venäläiset pääsivät pakoon. Kun JR 4:n komentaja everstiluutnantti Nordgren sai tietää, että tie oli katkaistu onnistuneesti tulella, hän määräsi rykmentin I pataljoonan etenemään kohti Vammelsuuta. Osasto U:n (Utela) piti ottaa jaltuun Vammeljärven länsipuolinen maasto ja edetä sieltä Putrolaan ja Kirstinälään. Tienhaaraan juuttuneesta kolonnasta yritettiin hyökätä kirkkomäkeä kohti, mutta viholliset eivät onnistuneet valtaamaan mäkeä suomalaisilta. Osia Osasto U:sta kuitenkin sitoutui näihin taisteluihin, joten vain osia eteni Nordgrenin käskyn mukaisesti kohti Putrolaa ja Kirstinälää. Alueella päässeet osaston osat kohtasivat Kirkkojärven läntistä pikkutietä Uudenkirkon ohi yrittäneen kolonnan.
​
Kirkkomäen valtauksen epäonnistuttua venäläiset yrittivät koukkausta. Venäläisten osasto yritti siirtyä suomalaisten sivustaan suomalaisten rintaman pohjoispuolelta, missä johti polkutie Kanasuolla. Suomalaiset havaitsivat koukkausyrityksen. Sitä torjumaan lähetettiin I pataljoonan 1. Komppania, kärkikomppania. Pääosa I pataljoonasta oli pysähtynyt Uudenkirkon ja Kanneljärven teiden väliin odottamaan tien avausta.
Suomalaiset vahvistivat pohjoista sivustaansa aamulla kello 10.00. Täällä 1. Komppaniaa ahdistellut vihollisosasto vetäytyi, kun se kuuli luoteesta lähestyviä taistelun ääniä. Suomalainen Jalkaväkirykmentti 47 eli "Vallilan rykmentti" lähestyi Uuttakirkkoa. Kolonnan venäläiset alkoivat sytyttää herkästi tuleen syttyvää materiaalia ja vetäytyivät metsiin pienissä ryhmissä. Vahvistettu Pataljoona II valtasi tien kello 11 ja ryhtyi puhdistamaan lähimaastoa viimeisistä vihollisista. Pohjoisessa JR 47 hyökkäsi kello 13 pääkylään ja valtasi viholliskolonnan pohjoisimmat osat.
Uudenkirkon taistelusta saatu sotasaalis oli huomattava: 19 kappaletta 6 tuuman tykkejä, 30 traktoria, radioauto, kuorma-autoja ja paljon erilaisia tarvikkeita. Taistelun hintana suomalaisista kaatui JR 4:stä yksi, haavoittui kuolettavasti kolme ja haavoittui kymmenen. Myös muut yksiköt kärsivät tappioita.
Taistelun jälkiä Uudenkirkon tien vierellä.
Sotasaalista ja tuhottuja kulkuneuvoja Uudenkirkon tiellä.
Uudenkirkon kirkon jäänteet.
Uudenkirkon talot olivat neuvostoliittolaisten jäljiltä likaisessa kunnossa. Lottakomennuskunnat aloittivat siivouksen jo vuonna 1941, ja tekivät karkeimmat siivoustyöt. Neuvostoliittolaiset olivat käyttäneet joitakin talojen osia käymälöinä.
Hyökkäys Karjalan kannaksella päättyy
Suurimmat osat venäläisistä 43., 115. ja 123. Divisioonista pääsivät pakenemaan Viipurista Koivistolle. Syyskuun alussa saaresta evakuoitiin Suomenlahden kautta Leningradiin 12 000 miestä. Nämä kolme divisioonaa menettivät Kannaksen taisteluissa 10 649 miestä.
Viipurista vetäytyvät osastot jättivät kaupungin eteläpuolisille alueille, etenkin Sommeen ja Porlammiin valtavasti kalustoaan. Suomalaiset saivat sotasaaliiksi 306 tykkiä, 246 kranaatinheitintä, 272 konekivääriä, 55 panssarivaunua, 674 autoa, 300 traktoria ja 4 500 hevosta. Vangeiksi jäi noin 9000 puna-armeijalaista, joista korkea-arvoisin oli 43. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Kirpitsnikov. Suomalainen IV Armeijakunta kärsi noin 3000 miehen tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina.
Viimeisenä neljästä paikkakunnasta vallattiin Koivisto kokonaisuudessaan 1.11.1941, kun viimeiset venäläiset vetäytyivät saaresta. Rintamavastuu alueella oli siirtynyt 8. Rannikkoprikaatille syyskyyssa. Koiviston saarta ei haluttu vallata väkisin, vaan venäläisten annettiin vetäytyä saaresta Leningradiin.
Rintama Karjalan kannaksella suomalaisten hyökkäyksen päätyttyä 1941.