top of page

Karhumäen valtaus

Eteneminen Äänislinnasta kohti Karhumäkeä kävi Käppäselän ja tätä ennen Kontupohjan kautta. Väsyneiden varsinaissuomalaisten sotilaiden sotatie jatkui kohti pohjoista, tavoitteena Karhumäki ja Maaselän kannas. Hyökkäyksen tavoitteisiin päästiin kauan suunniteltua myöhemmin, vasta joulukuun puolivälissä.

press to zoom

Petroskoin jälkeen

 

1. Divisioonan komentaja Paavo Paalu ylennettiin kenraalimajuriksi myöhemmin Petroskoin valtauksen jälkeen. 11. Divisioonan komentaja eversti Kaarlo Heiskanen sai ansioistaan nimityksen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi numero 21. Heiskasen nimittämispäivänä 7.10. myönnettiin Ylipäällikkö Mannerheimille 1. Luokan Mannerheim-risti. Se myönnettiin vain kerran tämän jälkeen 31.12.1944 jalkaväenkenraali Erik Heinrichsille.

 

Karjalan kannakselta oli siirretty joukkoja Itä-Karjalaan hyökkäysvaiheen päätyttyä alueella. Nämä osallistuivat taisteluihin Aunuksen ja Maaselän kannaksilla, mistä syystä 8. Divisioona sai lempinimen "kolmen kannaksen koukkaaja". Taistelu Itä-Karjalassa oli usein hidasta vetäytyvien venäläisten jälkeensä jättämien pienten, hyvin aseistettujen tukikohtien motittamista ja tuhoamista. Venäläiset yrittivät monin paikoin myös vastahyökkäyksiä, joiden torjumiseen tarvittiin usein JR 35:ä.  Tavallisesti suomalaiset pyrkivät korpimaastossa etenemään vihollisen sivustaan tai selustaan korpia ja muita vaikesti kuljettavia teitä pitkin. Etenkin Paalu korosti, ettei lujasti puolustettuja asemia kohti saanut rynnätä suoraan: piti löytää heikko kohta jostain muualta koukkaamalla tai kiertämällä selustaan tai sitten sitoa linnoittautunut vihollinen pienillä joukoilla ja mennä päävoimilla ohi. Paalu toi tämän asian esille muun muassa Yleisradion haastattelussa 2.11.1941

Kohti pohjoista etenevä VII Armeijakunta juuttui ankariin taisteluihin Kontupohjassa marraskuuhun asti. Pohjoisessa Karjalan kannakselta saaduista vahvistuksista muodostettu kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen II Armeijakunta eteni Seesjärvelle saaden yhteyden eversti Raappanan 14. Divisioonaan. Kontupohjan valtauksen jälkeen venäläiset vetäytyivät Maaselän  kannaksen asemiin.

Kohti Kontupohjaa

Pohjoista kohti edettiin pitkin Äänisjärven rantaa entistä kylmemmässä säässä. Pienempien järvien pinnalle alkoi jo muodostua jäätä, ja Äänisenlahtikin oli kauttaaltaan jäätynyt 15.10. Vikapartioreissulla olleet II joukkueen miehet Haapanen ja Ryökäs pyöräilivät 14.10. aina Äänislinnaan saakka tutustuakseen viimeinkin kaupunkiin tarkemmin. Komea harmaalta juovikkaalta kiveltä näyttävä Stalinin patsas lipputankoineen ja puhujalavoineen osoittautui kiven sijasta tarkemmassa tutkiskelussa maalatuksi vaneriksi. Lehtiniemen kylässä oli hyökkäyksen edettyä leppoisaa ja vain muutamia yhteyksiä oli jäljellä. Kylässä oli runsaasti siviilejä, joilta saattoi ostaa maitoa. Illalla 14.10. järjestettiin kylässä tanssit kylän ortodoksisen pyhimyksen päivän kunniaksi. Viestimiehet pääsivät seuraamaan nuorten tyttöjen tanssia, ja monet tanssitut kappaleet tuntuivat erikoisilta, toiset hieman tutummilta.

Viestipataljoonan neljä miestä tapasi sotatiensä pään 17.10. kranaatin osuttua 3./VP 33:n Suojun aseman pohjoispuolella miehittämään Käki-keskukseen. Kolme kuoli heti ja joitakin haavoittui. Yksi haavoittuneista kuoli myöhemmin. Tykistötulessa kuolivat korpraalit Uuno Hangalin ja Valter Leino sekä sotamiehet Aksel Rantamäki ja Viljo Virtanen. Kaikki olivat kotoisin Kuusistosta. Taisteluiden kiivaus näkyi myös vilkkaassa puheluliikenteessä, ja 300 metrin päähän II joukkueen asemista vedettiin yhteydet Divisioonan komentoportaalle taistelujen johtamista varten. Taistelut Suojun aseman tasalla ratkesivat 18.10., jolloin komentajat palasivat Äänislinnassa toimivaan Seiväs-keskukseen.

Viestikomentaja Armo Karkaus soitti miehilleen ohjeen, jonka mukaan paikalla tultaisiin olemaan pitkään. Hän käski laittaa olot mukaviksi. Keskuskomppanian miehiä pääsi 22.10. kuorma-autoilla Äänislinnaan seuraamaan Tampereen työväen teatterin esitystä teatteritalolle. Miehille jaettiin 24.10. valtion viina-annos, puolikkaan "pottu" jaettavaksi kuuden miehen kesken. Osa ryhtyi teltassa laulelemaankin, ja laulajat saivat muiden osuuden viinapullosta sillä ehdolla, että antaisivat muiden olla rauhassa. Kun puhutaan mukavuuksista, aletaan yleensä ensimmäiseksi etsiä tai rakentaa saunaa. II joukkueen talossa hoksattiin yksinäinen pieni huone, johon päätettiin tehdä sauna. Viestimiehet Ketola, Mattila, Lehtonen ja Haapanen ryhtyivät töihin, ja hanke etenikin 18.10. mukavasti. Kenttäsauna valmistui seuraavana päivänä. Kiukaan perusta valmistettiin, tiiliä muurattiin ja kiuaspytty haettiin jostakin ja täytettiin kivillä.  Vielä laitettiin savutorvi sekä valmistettiin penkki sekä parvi, ja sauna oli valmis. Sauna lämmitettiin 20.10. kahteen otteeseen hyvin löylyin. Alueella oli myös metsästettävänä hirviä ja oravia. Salminen ja Lunden II joukkueesta kävivät metsästämässä oravia kivääreillä 27.10. Salminen onnistui tarkalla laukauksella saamaan yhden saaliiksi.

1. Divisioonan osia ja muita Äänislinnan pohjoispuolella taistelevia osastoja vedettiin todellakin lepoon. Ohitse marssivat 19.10. Jalkaväkirykmentit 5, 56 ja 60. JR 5 oli alistettuna 1. Divisioonalle. Rykmentissä palveli useita lietolaisten tuttuja, kuten Tenho Kulmala ja Pentti Aalto. Myös Paavo Heininen ja aiemmin haavoittunut Mauno Liukas kuuluivat rykmenttiin, Heininen tosin oli VP 5:ssä palvelemisen johdosta tuolloin kranaatinheittimistössä viestimiehenä. Taistelujen ratkeaminen Kontupohjan eteläpuolen joella ja Suununjoella 26.10. mahdollistivat hyökkäyksen jatkumisen. Venäläiset vetäytyivät Kontupohjaan. II Armeijakunta valtasi omalla suunnallaan Juustjärven ja Paateneen. Juustjärven valtaaminen katkaisi Kontupohjassa taistelevien neuvostoliittolaisten tien Karhumäelle. 1./VP 33 muutti Äänislinnasta kokonaisuudessaan lokakuun lopulla Suojuun. Kaupungin talot ja kylien rakennukset muuttuivat pitkästä aikaa telttamajoitukseen. Kunhan teltan pohja oli tehty hyvin, niin majoituksessa pärjäsi kovillakin pakkasilla. Lohtuna päästiin myös rakennuksissa kiusanneista luteista eroon.

Vänrikki Jaakko Säterin I joukkueen puolijoukkue meni jo 30.10. Kontupohjan liepeille. Valtavat tulipalot valaisivat kaupunkia puolijoukkueen siirtyessä Suunun eteläpuolelta puhelinkeskukselle määrättyyn pystytyspaikkaan. Kilometrinkin päässä pystyi lukemaan sen valossa sanomalehteä. Vihollinen ei tosin ollutkaan vielä irtautunut kaupungista ja kaupunkia lähestyvät kaksi keskusryhmää saivat niskaansa valojuovaluoteja. Hevonen käännettiin ympäri ja viestimiehet pääsivät onnellisesti pälkähästä. Otso-keskus päästiin perustamaan viimeinkin 3.11. vihollisen jätettyä palaneen kaupungin. Keskuskomppania siirtyi kokonaisuudessaan Kontupohjaan 5.11. mennessä.

Suununjoella vikapartiomatkalla käynyt ryhmä näki lossin kuljettamassa suomalaisia osastoja eteenpäin. Sillat oli räjäytetty ja junaradan valli oli miinoitettu pitkältä matkalta. Lunta ja pakkasta riitti, joten vänrikki Helle kävi etsimässä rekiä lähiseuduilta siinä onnistumatta. Liedossa oli 2.11.1941 luutnantti Olavi Sipilän hautajaiset. Keskuskomppanian päällikkö luutnantti Ilmari Sipilä sai kaksi viikkoa lomaa osallistuakseen veljensä hautajaisiin. Samaan aikaan Jalkaväkirykmentti 35 eteni omalla suunnallaan Kontiovaara–Tsopina -tiellä. II/JR 35 valtasi venäläisten Maaselän kannaksen lukoksi kaavaillun Mäntyselän 24.10.1941. Mäntyselän hyökkäyksen aloittamisesta oltiin kahta mieltä: JR 35:n esikunta halusi hyökätä kello 09.00, mutta hyökkäävän osaston komentaja kapteeni Honkala halusi hyökätä kello 08.00. Suomalaisten onneksi iskettiin aiemmin, sillä vangiksi saatu venäläinen kertoi, että kello 09.00 piti alkaa kahden venäläisen rykmentin hyökkäys suomalaisia vastaan. "Tsuhna ehti ensin".

Olavi ja Ilmari Sipilä yhteiskuvassa kesällä 1941.

press to zoom

Käppäselkää.

press to zoom

Käppäselässä Seiväs-keskus sijaitsi autossa. Lotat hoitivat ansiokkaasti keskuspäivystystä.

press to zoom

Käppäselkä

Suomalaiset hyökkäysjoukot etenivät taas nopeasti ja viestiyhteyksien oli pysyttävä perässä. VP 33:n keskuskomppanian II joukkue lähti Käppäselkään 7.11. purettuaan edellisinä päivinä yhteytensä. Joukkue oli juuri saapunut Kontupohjaan odottelemaan uusien keskuksien perustamiskäskyjä. 1. Divisioonan esikunta oli Kontupohjalla säästyneessä komeassa kansakoulurakennuksessa ja keskuskomppania heti sen lähettyvillä. Voimalaitoskin oli säästynyt, mutta muuten paikka oli enää pelkkä rauniokaupunki. Matkaa Kontupohjasta Käppäselkään kertyi kuorma-autojen kyydissä 77 kilometriä. Tie oli kuoppainen, mutta sitä pitkin samansuuntaisesti kulkeva rautatie oli ehjä. Metsässäkin oli vielä komea puusto jäljellä, mikä kertoo venäläisten luopuneen taistelusta ja vetäytyneen pitkälle. Viestimiehet majoittuivat esikuntaa varten lämmitettyihin rakennuksiin ja aloittivat keskuksen pystyttämisen. Ensimmäinen linja Martta-keskuksesta rakennettiin 8.11. Martta oli Ryhmä Oinosen keskus. Saman päivän aamulla viestimiehet etsivät uuden kämpän itselleen. Kämppä lämpeni mukavasti, kun siihen saatiin haettua rikkoutuneiden ikkunoiden tilalle uudet tuplaikkunat.

Divisioonan esikunta muutti Käppäselkään 10.11. Aamulla sille vietiin kenttäpuhelimet. Eri toimistot muuttivat kylään iltapäivästä. Illaksi esikunta saatiin valaistua pioneereihin kuuluvan alikersantti Harjun vedettyä rakennukseen johdot, öisin käytettiin generaattoria. Seuraavana päivänä sähköjohdot vedettiin myös lottien tiloihin ja viestimiesten kämppään. Harju antoi viestijoukkueelle lamput ja niihin polttoluvan, ja niin mukavassa kämpässä oli iltaisin valaistus. Oiva Ryökäs kirjoitti 13.11.: "Kyllä meillä nyt taitaa olla parhaat olot tämän sotareissun aikana: lämmin tupa, sähkövalo.". Lämpöä tarvittiin, sillä pakkaslukemat hipoivat 30 astetta. Komppanian vääpelin jakaessa päivärahat 12.11. hän kertoi melkoisen uutispommin: komppanian miehistä oli laadittu luettelot ikäluokittain. Siviiliin lähtöä alettiin valmistella innokkaasti vanhimpien miesten keskuudessa

Käppäselästä puhelinyhteydet kulkivat lyhyet matkat suoraan eri keskuksien ja asemien välillä. Pisimmät linjat etulinjaa kohti kulkivat Muurmannin radan rautatien suuntaisesti avojohtoina. Suomalaiset pääsivät hyödyntämään rautatien varrella venäläisten rakentamaa johtoa, joka pysyi hyvin kunnossa. Kun vikapartiotehtäviä ei ollut ja keskukset olivat pystyssä eikä uusia tarvittu, alkoi II joukkueessa vallita into kortinpeluuseen. Tuvan pöytää ei saanut koko päivän aikana lainaksi edes kirjeen kirjoittamiseen. Keskuskomppania siirtyi kokonaisuudessaan Käppäselkään 14.11. Pioneerien generaattori meni epäkuntoon ja se piti korvata pienemmällä koneella, joten viestimiehet joutuivat taas siirtymään öljylampun valoon.


Äänisen niemistä Sunkusta päin valui 17.11. siviilejä kohti Käppäselkää kotejansa kohti. Joukossa oli niin venäläisiä kuin karjalaisia, joiden puheesta lietolaiset saivat selvää. Keskuskomppania sai samana päivänä täydennystä viisi miestä: korpraali Paavo Halmeen sekä sotamiehet Martti Ekmanin, Veikko Knaapin, Martti Kortelaisen sekä Jorma Pönkän. Keskuskomppanian II joukkue koki sodan ensimmäisen menetyksen lähempää kuin kertaakaan ennen. Keskiviikkona 19.11. venäläisten hävittäjät ja pommikoneet ilmestyivät yllättäen taivaalle Käppäselän ylle. Koneet ampuivat konekivääreillä ja pudottivat pommejaan. Ulkona riitti liikettä ja miehet säntäsivät sinne tänne. Yksi pommeista putosi viestimiesten asuintalon viereen alle sadan metrin päähän. Pommin räjähtäessä siitä lensi sirpale viestimiesten tuvan eteisen kuuden tuuman hirren läpi, muutti suuntaa ja osui suoraan Arvo Laineen kaulaan tehden hirvittävän haavan. Tien toiselta puolelta ETp:lta saapui välittömästi ambulanssi. Eteiseen lyyhistynyt Laine nostettiin paareille ja hänet kuljetettiin 300 metrin päähän kenttäsairaalaan. Oli liian myöhäistä. Lääkärit ohjasivat vainajan ruumishuoneelle. Mieliala kämpässä oli hiljainen ja vakava tapahtunutta muisteltaessa. Hiljaisuutta jatkui usean päivän ajan, ja muun muassa kortinpeluu loppui tyystin. Laineen kaatuminen kannusti kaivamaan Käppäselkään pommisuojat, jotka olivat aluksi tavanomaisia maakuoppia. II joukkueen talon tuvan alla oli kellari, joka valmisteltiin hyväksi sirpalesuojaksi. "Parempi katsoa kuin katua" tuumittiin.
 

Marraskuun lopulla viestimiehet hoitivat tehtäviään eri keskuksissa Käppäselän lähettyvillä joukkojen edetessä kohti Karhumäkeä. Välistä keskuksiin siirtyneet keskusjoukkueet pääsivät mukavaan sisämajoitukseen miehittämään muutaman linjan keskuksia, toisinaan hoidoon saadussa yhteydessä oli suurempi keskus ja telttamajoitus. Sää sentään lämpeni marraskuun lopulla, joten teltoissa sieti olla. Saidoman kylässä oli paljon koteihinsa palaavia karjalaisia, joiden kanssa viestimiehet haastelivat. Adventin aattoa vietettiin 29.11. Martta-keskuksessa kuin Seitsemässä veljeksessä seitsemän keskusmiehen kesken. Syötävänä oli mannavelliä, pannukakkua ja päälle marmeladia. Naapuritalossa asui 21-vuotias keskikoulun opettajatar, joka puhui erinomaista suomea. Sivistynyt opettajar kutsuttiin viettämään pikkujoulua ja juomaan kahvia Martta-keskukseen.

Pohjoisessa etenevät joukot olivat saaneet Karhumäen näkyviin. 1. Divisioona yritti yhdessä lounaasta etenevän 4. Divisioonan ja pohjoisesta hyökkäävien jalkaväkirykmenttien 25 ja 26 saada aikaiseksi mottia kaupungin edustalle Äänisen Suurlahden rannalle. Kolme divisioonaa venäläisiä saatiinkin lähestulkoon saarretuksi marraskuun puoliväliin tultaessa. Jalkaväkirykmentti 35 oli marraskuun lopulla asemissa Padukissa, Karhumäestä länteen noin yhdeksän kilometrin päässä. Rykmentin keskuudessa oli ilmaantunut kieltäytymisiä, ja miehiä oli luvatta palannut asemista majoitusalueille. Karhumäkeä lähestyvät suomalaiset olivatkin loppuunkuluneita. Odotettua lepoa Äänislinnan valtaamisen jälkeen ei tullutkaan, ja sää sekä vihollisen ankara vastarinta vaativat veronsa.

Sotatoimet Maaselän kannaksen valtaamiseksi vuoden 1941 lopulla.

press to zoom

Karhumäkeen lietolaiset siirtyivät vasta tammikuussa 1942.

press to zoom

Kohti Karhumäkeä 7.11. - 5.12.1941

Karjalan Armeijan hyökkäys Maaselän kannaksen valtaamiseksi oli kestänyt paljon arveltua pidempään. Samaan aikaan Aunuksen ja Karjalan kannaksilla oli siirrytty asemasotaan, ja joukkoja suunnattiin täältä avuksi pohjoiseen. Maaselän laajaa kannasta lähestyttiin useasta suunnasta. Ylipäällikkö antoi 6.11.1941 käskyn pysäyttää Maaselän kannakselle suuntautuva hyökkäys tasalle Seesjärvi–Ääninen. Joukot eivät olleet vielä niin pitkällä, mutta kenraalimajuri Hägglundin VII armeijakunta oli jo Käppäselän lähettyvillä, ja pohjoisessa oli kosketus Seesjärven länsirannalla sijaitsevaan Paateneeseen. VII Armeijakunta sai käskyn hyökätä Käppäselän–Karhumäen tien suunnassa kohti Karhumäkeä tavoitteena kaupungin Kumsajoen eteläpuolinen osa. 1. Divisioona oli näihin aikoihin juuri saapumassa Käppäselkään.

Taistelut Maaselän valtaamiseksi kestivät kuukauden, ja Karhumäen valtaamista saatettiin alkaa valmistelemaan vasta joulukuussa. Neuvostoliittolainen Karhumäen Operatiivinen Ryhmä oli saanut vahvistuksia ja käskyn pitää Karhumäki. Kontupohjasta ja Perälahdesta Äänisjärven itärannalla saatiin luopua. Suomalaisen Jalkaväkirykmentti 45:n kaksi pataljoonaa jäi mottiin marraskuun puolivälin jälkeen, ja I/JR 56 kieltäytyi hyökkäämästä avuksi. Pataljoonien oli murtauduttava omin voimin motista yöllä 22.11. Alueelle tuotiin osasto Paalulle vahvistuksia ja vahvennettu 1. Divisioona siirtyi rintamavastuuseen 23.11.

Saarrostus Karhumäkeä vastaan alkoi ja eteni 29.11. mennessä Karhumäen länsipuolelle Tsopinan–Karhumäen tien lähettyville. 1. Divisioona oli saarrostavassa kehässä kaupungin etelä- ja länsipuolella. Varsinainen taistelu Karhumäestä alkoi 5. joulukuuta yleishyökkäyksellä, joka johti kaupungin valtaamiseen. Eversti Ruben Laguksen jääkärit etenivät panssarien tukemina kaupungin liepeille ja sieltä itään kohti Poventsaa.  2. Jääkäriprikaati eteni perässä kaupungin lounaisosiin. Paalulle alistetut II/JR 60, Kevyt Osasto 14 ja Jääkäripataljoona 6 hyökkäsivät samoin kaupunkiin. Vihollisen ainoa pakotie oli Äänisjärven jäälle. Everstiluutnantti Matti Aarnio, Jalkaväkirykmentti 56:n uusi komentaja oli järjestänyt rantaan valonheittimiä, ilmatorjuntakonekiväärin ja -tykin. Tykistö ja kranaatinheittimet osallistuivat myös jäitä pitkin pakenevien venäläisten tuhoamiseen. Karhumäen ympärillä taisteltiin vielä 8.12. asti. Hyökkäyksen tavoite, kolmen kannaksen puolustuslinja oli saavutettu. Maaselässäkin alettiin siirtyä asemasotavaiheeseen, mutta venäläisten suurhyökkäys vuoden 1942 alussa sotki suunnitelmat.

Joulukuu 1941 VP 33:ssa

Joulukuun alku odoteltiin ratkaisua pohjoisessa Karhumäen kohtalosta. Ensimmäiset suomalaiset pääsivät kaupungin pohjoislaidalle 5.12. Osasto Lagus tuotiin Äänislinnasta lepäämästä joulukuun alussa Karhumäen länsipuolelle hyökkäystä varten. III joukkueesta komennettiin joukkueenjohtaja ja kuusi sotamiestä Karhumäkeen perustamaan keskusta. Ryhmä majoittui taloon, joka venäläisten vastaiskussa jäi entisten omistajien puolelle.

Itsenäisyyspäivänä keskuskomppania sai 40 paria suksia. Samana päivänä ylennyksen kersantiksi sai Lauri Järvinen ja alikersantiksi Reino Kuusela. Lauri Järventaus nimitettiin korpraaliksi. II luokan vapaudenmitalin saivat ylikersantti Ilmari Knaapi, alikersantti Juho Tainio sekä sotamies Onni Lehtonen. Lomalta palannut Eino Helle toi joukkueelleen korsuradion. Radiosta saatiin kuulla presidentin puhe, jossa mainittiin Karhumäen tulleen vallatuksi. Itsenäisyyspäivää seuranneena päivänä Englanti julisti Suomelle sodan. Oiva Ryökäs ja Kaarlo Tuominen pääsivät 7.12. lähtemään lomalle Lietoon, missä heidän piti viedä joukkueensa puolesta seppele pian haudattavan Arvo Laineen arkulle 14.12.1941. Samalla haudattiin Tauno Mikkola. Perille päästyään miehet lähtivät Leiniön autolla Turkuun ja ostivat sieltä seppeleen aseveljensä haudalle. Seppeleeseen tulivat sanat: "Arvo Laineelle viimeinen tervehdys joukkueen aseveljiltä"

Joulu Käppäselässä ja vuoden 1941 viimeiset päivät

Hautajaisvieraat pääsivät takaisin Käppäselkään jouluaatoksi. Mukana tuli paketteja Kustaa Helinille, Toivo Veijulalle ja Ilmari Sipilälle. Majoitustalokin oli säilynyt samana, ja porukan kokki keitti riisiryyneistä joulupuurot. Sianlihaa saatiin palanen mieheen. Melkein jokainen lietolainen sai kunnan, seurakunnan ja lottien lähettämän paketin jossa oli virsikirja, korppuja ja makeisia. Illalla tosin joulutunnelma muuttui kummalliseksi hulinaksi jostain tuodun viinan ja kiljun voimasta. Joulupäivänä ei sitten II joukkueen pöytään ilmestynyt keittoruokaa laisinkaan. "Syy ei ollut muussa kuin kokissa tai oikeastaan viinassa joka oli hänet voittanut".

Vuoden viimeisinä päivinä ruvettiin kaivamaan metsään kolme kilometrin päähän Käppäselästä telttapohjia. Nuorimmat (vuoden 1912 jälkeen syntyneet) muuttivat 29.12. telttamajoitukseen. Vanhemmat jäivät kylään odottelemaan siviiliin pääsyä. Yö II joukkueen teltassa oli hyvin kylmä ja Tuomi kävikin 30.12. vaihtamassa uuden kamiinan. Teltan seiniä peiteltiin haoilla ja lumella sekä ikkunaläven kohdalle laitettiin oikea ikkunalasi. Teltta pysyi valoisana, mutta ei jäähtynyt. Väinö Koivuniemen ryhmä kutsuttiin naapuriteltasta vuoden viimeisenä päivänä korvikkeelle.

Lietolaisten sotatie vuonna 1941

Lietolaisten sotatie oli kulkenut jatkosodan ensimmäisistä päivistä Joensuusta ja Enosta aina Karhumäen porteille asti. Laskematta jää, miten monta kilometriä viestimiehet liikkuivat siirtyessään paikasta toiseen maanteitä, pikkuteitä, kapulateitä, polkuja ja korpia pitkin. Mikäli lukuun lasketaan vikapartioretkien pitkän matkat usein tykkitulessa tai ilmapommitusten alla, saataisiin summaksi käsittämätön luku. Linnuntietä Joensuusta Karhumäkeen on 242 kilometriä.

Tunnettu luku on Viestipataljoona 33:n menettämien miesten määrä hyökkäysvaiheessa: kahdeksan. Puolet näistä kaatui Käki-keskuksen saadessa kranaatista täysosuman 17.10.1941. Ensimmäisenä kaatui 26.7.1941 Suojärvellä Hyrsylässä Olavi Valtonen 2./VP 33:sta. Sotamies Martti Mäkinen kaatui Petroskoissa 29.9.1941 ja Eelis Keto kaatui 5.10. Petroskoissa. Lietolaisista kaatui Arvo Laine Käppäselässä.

Hyökkäysvaiheesta muodostui Suomen sotahistorian verisin vaihe, jossa kaatui puolessa vuodessa enemmän suomalaisia kuin talvisodassa tai jatkosodan vetäytymisvaiheessa 1944: 26 355 miestä.

bottom of page