top of page
Suursaaren menetys ja valtaus vuonna 1942
Huom! Sivulla on kuvia, jotka saattavat järkyttää herkempiä lukijoita.

Suursaaren valtaus maaliskuussa 1942 oli huolellisesti suunniteltu sotilasoperaatio, joka onnistui loistavasti. Tällä sivulla on tietoa valtauksen suunnittelusta ja taistelujen kulusta. Mukana on myös taisteluihin osallistuneen lietolaisen kertomus kokemuksista taisteluissa Suomenlahden jääkentillä.

Suursaari

 

Suomenlahden suurin saari, Suursaari, sijaitsee keskellä Suomenlahtea 40 kilometrin päässä Suomen rannikosta ja 56 kilometrin päässä Viron rannikosta. Saari on 11 kilometriä pitkä ja puolesta kilometristä kolmeen leveä. Lähimmät suuremmat saaret ovat eteläiset Tytärsaaret 20:n ja koillisessa Haapasaaret 25 kilometrin päässä. Luppiin matkaa pohjoiskärjestä on 15 kilometriä.

 

Suursaaren huomattavimpia piirteitä mereltä nähtynä ovat sen vuoret: pohjoisessa Pohjoiskorkia (korkeus 113 metriä) ja etelässä Lounatkorkia (176 m) sekä Haukkavuori (142 m) ja Mäkiinpäällys (126 m). Asutus saarella oli kahdessa kylässä: saaren pohjoispäässä Suurkylässä, josta satama avautui pyöreänä lahtena itään sekä etelämpänä Kiiskinkylässä.

​

Keskeisen asemansa vuoksi saari oli toisessa maailmansodassa tärkeä niin venäläisille, suomalaisille kuin saksalaisille. Suomalaisten ja saksalaisten hallussa oleva Suursaari sulkisi Neuvostoliiton laivaston Itämeren perukoille, Leningradiin.

​

Venäläiset poistuvat Suursaaresta - ja palaavat

 

Vuoden 1941 loppuun mennessä operaatio Barbarossa oli tuonut Saksan armeijan Suomenlahden perukoille, Leningradin kaupungin porteille. Yhtenä keinona vahvistaa kaupungin puolustusta vedettiin puna-armeijan Suomenlahden ulkosaaria miehittäviä joukkoja kaupunkiin. Suomalaiset havaitsivat joulukuussa venäläisten vetäytyneen Suursaaresta. Suomalaiset olivat vetäytyneet saaresta talvisodassa taisteluitta.

Suomalainen osasto pääsi monen yrityksen jälkeen saareen 12.12. Lähetetyt miehitysosasto kääntyivät monesti takaisin, sillä jäiden yli ei ollut mahdollista päästä saareen. Viimein saapunut osasto oli tosin ainoastaan 60 miehen vahvuinen ja siltä puuttui patruunoita sekä muita varusteita.

​

Tammikuun toisena päivänä 1942 saarelle tunkeutuneen venäläisen hiihto-osaston onnistui yllättämään ja karkottamaan vähäiset suomalaisjoukot saaresta. Jääolosuhteiden vuoksi ei kyetty ajoissa saamaan saaren puolustusta kuntoon. Suomalaisten pääjoukko vetäytyi Suursaaren Pohjoisriviltä Haapasaarille. Kaikille saaren puolustajille ei saatu viestiä ajoissa, vaan nämä tulivat perässä yksitellen tai pienempinä osastoina.

Valmistelut

Hyvin suunniteltu - puoliksi tehty?

​

Suunnittelutyö saaren takaisin valtaamiseksi aloitettiin välittömästi. Työssä jouduttiin ottamaan huomioon monia vaikeuksia. Saari haluttiin vallata ennen avovesikautta. Miten edetä 25 kilometriä yli aavan jään saareen ja kuinka joukot olisivat raskaan matkan jälkeen yhä taistelukunnossa? Aiemmat vaikeudet saada saarelle joukkoja olivat tuoreessa muistissa. Joukot oli saatava saaren edustalle yhden yön aikana ilman, että niitä havaittaisiin ja ne piti saada ryhmitettyä hyökkäystä varten. Päiväsaikaan joukot varmasti havaittaisiin ja vihollisen lentokoneet pystyisivät tuottamaan niille raskaat tappiot. Lisäksi joukkojen pitäisi olla pitkän, mahdollisimman nopeasti taitetun matkan jälkeen mahdollisimman taistelukuntoisia.

Työ alkoi 4.1.1942 Päämajan operatiivisen osaston annettua Merivoimien esikunnalle käskyn takaisin valtauksen suunnittelusta. Alustava suunnitelma laadittiin jo seuraavana päivänä. Merivoimien esikuntapäällikkö kommodori Sundmanin allekirjoittamassa suunnitelmassa valtaukseen esitettiin käytettäväksi 750 miestä eli vahvennettua Rannikkopataljoona 2:ta, komentajana majuri Åke Sokajärvi. Pataljoona oli heikentynyt kotiuttamisten seurauksena vuoden 1941 lopussa. Joulukuussa pataljoonaan kuului vain 252 miestä kapteeni Vuorelan komennossa. Maaliskuuhun tullessa pataljoonaa oli vahvennettu jo kuuden komppanian vahvuiseksi: siihen kuului tuolloin 1.089 miestä.

​

Rannikkopataljoona 2 siirrettiin Haapasaarille ”käytettäväksi yleisesti jääsotatoimiin”. Joukkojen kouluttaminen operaatiota varten aloitettiin muutama päivä tämän jälkeen. Eversti Enkainen käski pataljoonan harjoittelemaan ammuntaa valopistoolin valon varassa jäällä. Tähtäämistä ja laukaisemista piti harjoitella vihollisen tulta vastaan suuliekkien perusteella. Harjoituksiin kuului myös yösuunnistusta, kiipeilyä sekä leiriytymisharjoituksia. Taktisina harjoituksina käytiin läpi ryhmittymistä jäällä, rantaviivan lähestymistä, sisäänmurtautumista sekä sillanpäänvaltausta.

 

Helmikuun 1. päivänä Itä-Suomenlahden Rannikkoprikaatin komentaja eversti Pekka Enkainen antoi käskyn Suursaaren valtauksesta, joka olisi toteutettava kuluvan kuun aikana. Sulan veden aikana saaren valtaaminen olisi jo mahdotonta. Ensimmäisessä ehdotuksessa ehdotettiin jäämurtajayhteyttä Haapasaarille kuljetuskysymysten ratkaisemiseksi. Ehdotus hylättiin Merivoimien esikunnassa ja todettiin, että kuljetukset tulisi hoitaa kuorma-autoilla ja hevosilla. Jäämurtajat olivat Suomen satamaliikenteelle elintärkeitä, ja mahdollisuus menettää yksikin aluksista sotaoperaatiossa olisi ollut katastrofi. Merivoimien suunnitelmassa saaren itäpuolella harhauttaisi joukkueen vahvuinen taistelupartio vihollista Rannikkopataljoona 2:n tunkeutuessa saareen lännestä Suursomerikonlahden kohdalta. Kaakosta hyökkäävän osaston tehtävänä olisi vallata Lounatkorkian alue. Merivoimien komentaja kenraaliluutnantti Väinö Valve halusi suunnitelmaan tarkistuksia jäämarssin aikalaskelmiin, suunniteltuihin lepoaikoihin ja tientekosuunnitelmiin. Valve oli tammikuussa vastustanut alkuperäistä suunnitelmaa.

​

Ylipäällikön käskystä 18. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Aaro Pajari siirrettiin operaation johtoon 10.3. Jalkaväkikomentajan nimitys oli näpäytys saaren menettäneille Merivoimille, toisaalta jäitse tehtävä valtaus ei eronnut paljoa maataisteluista. Pajarin ensimmäinen johtamispaikka oli Kotkassa Meritornissa. Pajarille määrättiin apulaiseksi eversti Pekka Enkainen ja esikuntapäälliköksi majuri Martti Miettinen, joka operaation aikana komensi harhauttavaa osasto Miettistä Suursaaren itäpuolella. Rannikkoprikaatin tiedustelun ja suunnittelun tulokset sekä alueen rannikkopuolustuksen kokeneiden upseerien paikallistuntemus olivat suureksi avuksi suunnitelmia laadittaessa. Merivoimat saivat tehtäväkseen huolehtia saaren valtauksen jälkeisistä puolustusjärjestelyistä. Pajari halusi suunnittelutyön edetessä lisää joukkoja ja erikoiskalustoja mukaan operaatioon. Syynä oli vihollisvoimien arvioitu vahvistuminen saaressa.

​

Pajarin suunnitelma oli hyvin samankaltainen kuin Merivoimien: molemmissa harhautettiin ja sidottiin vastustajaa idän suunnalta, sillä tiedettiin, ettei hyökkäys voisi täysin yllättää vastustajaa. Varsinainen hyökkäys toteutettaisiin lännestä ensimmäisenä välitavoitteena katkaista Kiiskin- ja Suurkylän välinen tie. Erona käytettävien joukkojen määrän lisäksi saaren itäistä puolta harhautettiin sekä vastustajan vetäytymistä estettiin laajemmalla rintamalla osasto Miettisellä. Lännessä taas hyökättiin kahdessa suunnassa, kun Merivoimien suunnitelmassa vain pohjoisessa. Samoin saaren eteläosan valtaussuunnitelmat erosivat. Hyökkäys suunniteltiin ajoitettavaksi samanaikaisesti saksalaisten Seiskarin, Tytärsaarten, Peninsaaren ja Lavansaaren valtauksen kanssa. Hyökkäysajankohdaksi suositeltiin maaliskuun ensimmäistä viikkoa, sillä tällöin lumiolosuhteet olisivat edulliset, railot olisivat pieniä, jäällä ei olisi vettä, yö olisi riittävän pitkä sekä täysikuu helpottaisi marssia.

Tiedustelua

 

Tärkeä osa hyökkäyksen valmistelua oli jatkuva tiedustelu ja häirintä. Partioita lähetettiin tiheään tahtiin selvittämään vihollisen pesäkkeiden ja aseistuksen sijainteja sekä laatua. Lisäksi haluttiin häiritä ja estää vihollisen liikkeitä sille kuuluvien saarien välillä. Partioita lähetettiin Haapasaarilta, Kilpisaaresta, Lupista ja myöhemmin Somerista. Ensimmäiset partiot lähetettiin Rannikkopataljoonasta jo 2.1. käymään saaren lähettyvillä. Partio saapui kohteelle kello 17 ja viipyi alueella pari tuntia. Saman päivän iltana osasto Vartiala teki väkivaltaisen tiedustelun Pohjoisriville.

 

Partioretket Suursaareen ja takaisin lähtöpaikkaan olivat fyysisesti ja henkisesti äärimmäisen vaativia. Partiointia vaikeutti myös kokemuksen puute. Esimerkkinä yhdestä huippusuorituksesta luutnantti Aittolan partiomatka Peninsaareen ja takaisin edellytti 19 tuntia jatkuvaa hiihtoa. Vuorokauden kestäneelle matkalle kertyi mittaa noin 70 kilometriä. Partioissa käytettiin usein entisiä Suursaaressa asuneita kalastajia, jotka tunsivat saaren ja olivat tottuneet liikkumaan jäällä. Keskimäärin partioretkillä oli pituutta 50 kilometriä. Suunnistaminen Suomenlahden jäällä oli vaativaa, etenkin pimeällä ja pyryssä. Suunnistamista helpotettiin myöhemmin Rankkiin sijoitetun valonheittimen valolla. Partion johtajan oli ennalta määrättävä kompassisuunta ja hiihtoaika kokoontumispisteeseen. Piste sijaitsi noin 2–3 kilometrin päässä tiedusteltavasta kohteesta.

​

Koska partioretket olivat vaativia, päätettiin niitä helpottaa rakentamalla vihollisvartioiden ja tulituksen ulottumattomiin kolme leiriä ahtojäihin. Nämä leirit saivat nimet Maja 1, Maja 2 sekä Havu. Lisäksi Somerin ja Lavansaaren välillä olivat majat Silmä 1 ja Silmä 2. Majat rakennettiin pahvista ja suojattiin epäsäännöllisillä röykkiöillä. Niissä oli öljykamiinat ja niihin pyrittiin rakentamaan puhelinyhteys lähimmästä tukikohdasta. Majat naamioitiin äärimmäisen huolellisesti. Mitään jälkiä ei saanut näkyä majojen lähettyvillä, ja liikkuminen oli sallittua ainoastaan valkoisiksi maalatuilla suksilla. Päivisin oli pysyteltävä sisällä. Paluun jälkeen partiota odotti tukikohdassa sauna ja viinaryyppy. Partion johtajat tuli laatia pikaisesti kirjallinen kertomus reittipiirroksineen, jossa tuli esiintyä tiedot vihollishavainnoista sekä kerrottava partiossa saadut kokemukset.

Tyypillinen kuvaus tiedustelupartion havainnoista on esimerkiksi seuraava 3.1. lähetetyn partion kertomus:
 

"3.1 22.00 lähti Lupista partio Suursaaren pohj. päähän, jossa havaitsivat valonvälähdyksen. Partio jatkoi pitkin saaren itärantaa. Suurkylän korkeudelle päästyä havaittiin siellä valonvälähdys. Partio jatkoi matkaa Kiiskinkylää kohti tarkoituksella nousta maihin kylän et. puolella. Suurkylän ja Kiiskinkylän puolivälissä havaittiin 2 valomerkkiä. Partio eteni Kiiskinkylän korkeudelle: kylästä ammuttiin punainen valoraketti. Lähemmäksi kylään edettyään ammuttiin sieltä toinen valoraketti. Kylässä alkoivat myös koirat haukkua. Kun myös saaren et. päässä ammuttiin valoraketteja, päätteli partio, että se on huomattu ja kääntyi takaisin sekä palasi Luppiin klo 08.00. Jäällä ei havaittu jälkiä."

 

Haapasaaristosta, Lupista ja Kilpisaaresta lähetettiin kaikkiaan 73 partiota. Niihin osallistui 69 upseeria, 147 aliupseeria ja 514 miestä. Somerista käsin tehtiin 22 partiota, joihin osallistui 27 upseeria, 47 aliupseeria ja 248 miestä. Yleensä partiossa oli 10–15 miestä. Partioihin osallistuneet saivat elintärkeää kokemusta tulevasta taistelualueesta sekä liikkumisesta sen läheisyydessä. Vanginsieppauksissa ei yrityksistä huolimatta onnistuttu. Sen sijaan Suomenlahden toiselta puolelta saatiin saksalaisten puolelle yliloikanneilta tietoja saariston miehityksestä. Yksi partio onnistui pääsemään syvälle saaren sisäosiin Suurkylän liepeille. Tarkoituksena oli tuhota kasapanoksilla venäläisten rakentamia korsuja, mutta partio huomasi pakkasen katkaisseen räjähteiden koossa pitävät rautalangat ja niiden pudonneen jonnekin matkalle. Käsiaseilla tehdyn tulenavauksen jälkeen ja viholliselle tappioita tuotettuaan partio vetäytyi saaresta onnistuneesti.

 

Tammikuusta alkaen ilmavoimatkin tiedustelivat saarta, ottivat ilmakuvia ja etsivät asemia eri puolilla Suursaarta. Lisäksi saatiin selvitettyä majoitusalueet ja keskeiset liikkumistiet saaressa. Ilmatiedustelua pyrittiin tekemään aina sään salliessa. Kolmen kuukauden aikana suoritettiin 61 ilmatiedustelua, joista neljä oli saksalaisten tekemiä. Erityisen hyödyllinen oli havainto, ettei vihollinen ollut sijoittanut Suursaaren vuorille vartioita: ilmasta käsin ei havaittu lainkaan niille johtavia polkuja. Suursaaressa asuneiden lisäksi tiedustelussa voitiin hyödyntää Suursaaren matkaoppaan kirjoittaneen Kotkan poliisimestarin Eino Havaksen tietoja. Tiedustelun ansiosta vihollisen vahvuudesta ja joukkojen sijoittelusta saatiin lähes täydellinen kuva, Tietoja hyödynnettiin erinomaisesti suunniteltaessa hyökkäyksen painopistettä ja johdettaessa hyökkäystä saareen murtautumisen jälkeen. Jatkuva partiointi ja häirintä myös kulutti vihollista monin tavoin: jokaöinen toiminta kulutti saaren puolustajien moraalia, jaksamista ja voimia.

Osasto Pajarin kokoonpano

 

Kenraalimajuri Pajari halusi käyttää valtaukseen omia, hyviksi havaitsemiaan joukkoja. Terijoen Ollinpäästä siirrettiin majuri Lauri Toiviaisen II / JR 26 ja Kaukjärven Jalkalasta majuri Veikko Elovaaran I / JR 27. Joukot keskitettiin junakuljetuksin Kannaksen Raivolasta Kotkaan, Karhulaan ja Kirkonmaahan ennen siirtoa Haapasaaristoon. Lisäjoukoiksi siirrettiin vielä kaksi kranaatinheitinkomppaniaa, tykkikomppania, tykkipatteri, pioneerikomppania, viestiosasto ja ilmatorjuntajoukkoja. Kannakselta siirretyt joukot harjoitettiin saaristossa Rannikkopataljoonan tavoin rannanvyörytykseen ja murtautumaan vihollisryhmitykseen kallioisessa maastossa sekä yöammuntaan. Jotkut myös osallistuivat Suursaaren partioihin, joissa perehdytettiin tulevaan toimintaympäristöön. Samoin tutkittiin äänen ja ihmishahmon erottumista jäällä ja pimeässä.

 

Muodostettu, suoraan ylipäällikön alainen Taisteluosasto Pajari koostui kolmesta pataljoonasta: I / Jalkaväkirykmentti 27:sta (majuri Toiviainen), II / Jalkaväkirykmentti 6:sta (majuri Elovaara) ja Rannikkopataljoona 2:sta (majuri Sokajärvi). Näiden tukena oli 4. Moottoroitu Raskas Patteri, aseistuksena 2 kpl 122K/31 tykkiä, 1./KTR 19 (4 kpl 76K/36 tykkiä) ja lisäksi kranaatinheitinkomppania sekä pataljoonien kranaatinheitinjoukkueet. Taisteluosaston vahvuus oli siihen kuuluneet tukijoukot kuten viesti-, kuljetus- ja huoltomuodostelmat mukaan luettuina noin 3.500 miestä. Joukot oli kuljetettu Karhulaan, Kotkaan ja muihin asemapaikkoihinsa 18.3. mennessä. Kirjesensuuriin ja muuhun kiinnitettiin suurta huomiota, etteivät viholliset saisi vihiä joukkojensiirrosta pois Karjalan kannakselta. Siitä huolimatta paikalliset tiesivät oikein hyvin, minne joukot olivat menossa. Konekiväärikomppanian varapäällikkö luutnantti Jussilalle iskettiin kotkalaisessa ravintolassa käteen aski tupakkaa toivotuksen "Onnea matkaan ja ottakaa Suursaari nopeasti" kera. Karhulassa miehiä karkaili kielloista huolimatta siviilien keskuuteen, ja sotapoliisit saivat korjailla näitä talteen vähän väliä. Kaksi sotilasta menehtyi ja kahdeksan haavoittui joko keskinäisissä välienselvittelyissä tai rähinöidessään sotapoliisien kanssa. Valtauksen jälkeen poliisimestari Eino Havas sai ansioistaan valtauksessa kantaakseen Taisteluosasto Pajarin osastomerkin komentohihnaansa. Kiitoksissaan Havas mainitsee saaneensa jäsenyysmerkin lähinnä roolistaan erikoistuntijana sekä "niistä toimenpiteistä, joilla poliisilaitos nopeasti tukahdutti tänne majoitetun miehistön vallattomuuden ja esti viinapäissä tehtyjen väkivaltarikosten jatkumisen.".

​

Raskaan tulen haasteet

​

Tykistön ja kranaatinheittimien käyttö hyökkäyksen tukena ei ollut helppoa. Koordinaattien määrittäminen jäältä käsin maalien mittaamiseksi oli hyvin haastavaa. Tulituen suunnittelusta vastasi osasto Pajarin tykistökomentaja, everstiluutnantti Martti Terä. Suomalaiset olivat saaneet Pukkion saaresta sotasaaliiksi 122 K/31 -tykkejä. Ne pystyivät ampumaan 20 kilometrin päähän, mutta niiden ominaisuudet olivat muuten tuntemattomia. Pystyisikö niitä käyttämään tulitukena Suomelle kuuluvista saarista ammuttaessa? Asia selvitettiin koeammunnoilla. Kokeissa tykeillä ammuttiin Haminan nykyisen rantakasarmin kentältä maaliin Aarholman Vatingiin. Ampumaetäisyys oli 18 kilometriä. Koe onnistui, ja sen perusteella pystyttiin määrittämään tykkien käyttömahdollisuudet ja laskemaan niille maalit Suursaaresta.

Tykistökomentaja määritti ja nimesi Suursaaresta 97 maalia ja merkitsi ne topografikarttoihin, jotka jaettiin pataljoonille. Tulipyynnöt maaleihin viestitettiin niiden niminä ja numeroina. Maaleja oli etenkin Ojanmaanniityn pohjois- ja eteläpuolella (Suurkylästä hieman länteen). Myös Pohjoiskorkialle ja Kiiskinkylän ympäristöön määritettiin maaleja. Lupin patterin tulitoiminta kesti neljä tuntia. Tämän jälkeen oli riski osua omiin joukkoihin, jotka olivat tunkeutuneet saaren sisäosiin. Patterin oli toimittava Lupista, sillä tykkejä ei voitu käyttää jäältä käsin. Vaikka jää oli parhaimmillaan 95 sentin paksuista, ei se tykistökomentaja Terän arvion mukaan olisi kestänyt tykkien rekyyliä murtumatta. Jää tuotti hankaluuksia muunkin kaluston käytölle. Yhdysvalloista ostetut 75 K/17 tykit olivat tulleet Suomeen kesällä 1940, ja niitä oli tykistörykmenttien käytössä noin 130 ja Rannikkotykistörykmenteillä 70. Näitä kanuunoja ei voitu kaivaa jäähän riittävään syvyyteen. mistä syystä tykin kantama lyheni 4,5 kilometriin. Normaalisti maksimikantama oli 10,6 kilometriä. Osasto Miettisen 1./KTR 19 patterin kanuunoille mallia 76 K/36 eli "rotanhäntäkanuunoille" keksittiin jääolosuhteisiin erikoinen ja toimiva ampumamenetelmä: kimmokeammunta. Käyttämällä kranaatissa hidastettua sytytintä ja ampumalla sopivassa kulmassa kranaatti kimposi jään pinnasta räjähtäen 10–15 metrin korkeudessa, jolloin sen vaikutus oli tehokkain. Ajatuksena oli käyttää kranaatteja vetäytyviä vihollisosastoja vastaan.

 

Varsinaisesta tulituesta vastasi raskas kranaatinheitinkomppania, jolla oli aseistuksena yhdeksän 120 mm kranaatinheitintä. Kranaatinheittimienkään käyttö ei ollut helppoa, sillä suurempia panoksia käytettäessä rekyyli liikutti ne paikoiltaan. Ongelman ratkaisemiseksi heittimen vastalevylle kokeiltiin erilaisia laatikoita tai sen kaivamista jäähän. Idässä harhauttavalla osasto Miettisellä oli käytössä runsaasti kevyttä 20–45 mm tykistöä, jolla saatettiin ampua tikkausammuntaa rantamaaleihin. Ilmatorjuntaan oli käytettävissä omien hävittäjälentokoneiden lisäksi kalustoa jään pinnalla. Joukoille oli saatu jaetuksi muun muassa 24 kappaletta 20 mm Madsen tai BSW-ilmatorjuntatykkiä. Lisäksi oli kuusi ilmatorjuntakonekivääriä. Joukoilla oli käytössään myös neljä ruotsalaista 40 mm Boforsin ilmatorjuntatykkiä.

Viestimiehet työssä

 

 

Viestitoimintaa varten osasto Pajarille perustettiin oma viestiosasto, Viesti Os./Tst. Os. P. Operaation kannalta oli viestiyhteyksien toimiminen äärimmäisen tärkeää. Yksi Pajarin ehdottomimpia vaatimuksia olikin jatkuva toimiva puhelinyhteys saaren osastoihin. Tärkein johtamisväline valtauksessa olivat puhelimet. Ongelmaksi muodostuivat pitkät etäisyydet, mikä heikensi johdinmateriaalin kuulumista. Yhteydet saaren edustalta mantereelle, Vanhakylänmaalle 14,5 km päähän rakennettiin hyvälaatuisella saksalaisella nelikierteisellä kenttäkaukokaapelilla. Saaren edustalta yhteyksiä jatkettiin kenttäkaapeleilla.

 

Puhelinkeskukset oli suojattava avoimella jäälakeudella viimalta ja tuiskulta. Ratkaisuksi rakennettiin hevosrekien päälle lankuista ja polaarilevyistä koppeja, joissa oli paikka 10–30 johdon keskukselle, välittäjälle ja öljykamiinalle. Joukkoja kehotettiin liikkumaan varovasti alueilla, joilla oli kenttäkaapeliyhteyksiä. Osasto Miettisellä oli viestien vientiä varten lentokelkkoja, joilla pidettiin tarvittaessa yhteyttä komppanioiden välillä. Varoituksista huolimatta lentokelkoilla ajelevat, hauskaa pitävät hurjastelijat onnistuivat osumaan yhteen kaapeliin ja tempaisemaan puhelinkeskuskopin nurin.

 

Osasto Miettinen oli yhteydessä pisteiden C-D välillä (kartta alla) 2/2 kuparikaapeleilla, ja sieltä komppanioihin 1/2-yhteydellä. Komppanioiden komentopaikat noudattivat komentajansa nimeä peitenimenä sillä erotuksella, että esikuntakomppanian peitenimi oli Koura. Osasto Miettisellä oli käytettävissä varalle viisi ultraradioita, jotka jaettiin osasto Miettisen komentopaikkaan (Matti 1), komppania Uskille (Matti 2), komppania Vuorelalle (Matti 3) sekä komppania Laaksoselle (Matti 4). Viides radio, Matti 5 jäi erikoiskäyttöön. Radioita piti käyttää heti, mikäli puhelinyhteydet katkeaisivat. Osaston viestiupseerina toimi luutnantti Koski.

Aura-autot ylitöissä

​

Voimien säästämiseksi osasto oli saatava Suursaaren lähelle taistelukuntoisena. Kuljetuksen todettiin parhaiten toteutuvan kuorma-autoilla jäälle aurattuja teitä pitkin sekä hevoskuljetuksin.  Auraamista varten oli käytössä 11 autoa. Railojen varalta osasto Pajarilla oli railosiltajoukkue, jolla oli ajoneuvoissaan eripituisia railosiltoja.

Koska käytettävät kuorma-autot olivat suhteellisen heikkoja (100 hv), eivätkä voimansiirto ja jousitus kestäneet, niillä oli ajettava "tandemina". Kaksi autoa kytkettiin tällöin toisiinsa tangolla, jolloin taaempi auto työnsi edellä olevaa. Kärkiaurat oli myös varustettava kulmaraudoilla ja suksilla.  Kotkalaiset konepajat tekivät Suursaaren hyökkäyksessä valtavan työn korjatessaan melkein loppuunajetut autot kerta toisensa jälkeen kellonympäri osasto Pajarin käyttöön. 

Teitä auratessa kävi usein niin, että ankara lumipyry peitti tien heti alleen. Tietä uudelleen avatessa ei aura jaksanut heittää uutta lunta vanhan yli. Tällöin havaittiin nopeammaksi avata uusi tie vanhan viereen, jolloin edellisen tien reunavalli suojasi uutta. Autot aukaisivat hyökkäyksen aikana kaikkiaan 4 200 kilometriä jäätietä keskimäärin kymmenen kilometriä tunnissa

Etenemistä pisteestä pisteeseen - logistiikkaa

 

Saarelle siirtymistä varten mitattiin pisteet, jotka helpottivat ryhmittymistä ja toimivat samalla tykistön tuliasemien mittauspisteinä. Pisteiden väliin aurattiin autotiet. Lupista mitattiin pisteet A ja C puoliväliin matkaa Suursaareen. Myöhemmin näille pisteille sijoitettiin huoltomuodostelmia. 

 

Tykistön mittausryhmät mittasivat pisteet paikoilleen kahtena yönä ennen hyökkäystä, ja yön pimeydessä tehty mittaus oli tarkkuudessaan kymmenien kilometrien matkalla hämmästyttävän tarkka: virhettä oli vain 20 metriä. Pisteiden välille asetettiin mustavalkoiset taulut 50 metrin välein merkeiksi aura-autoille. Valkoinen puoli tauluista oli käännetty kohti Suursaarta.

​

Näistä edettiin pisteisiin B ja D, Suursaaren itä- ja länsipuolille. A:sta pisteeseen B liikkuisi osasto, joka suorittaisi murtautumisen saareen Suursomerikonlahden kohdalta. Pisteestä C D:hen etenisi osasto, joka harhauttaisi vihollista ja estäisi vihollisen vetäytymisen saaresta itäpuolitse. D:n eteläpuolella oli piste F, johon aurattu tie päättyi.

 

Kuljetuksiin oli käytettävissä 30 Autokomppanian kuorma-autoa, 25 Suojeluskuntapiirin autoa ja muutama rannikkoprikaatin auto. Hevosia oli 783. Niille oli varattu 100 tonnia heinää ja 80 tonnia selluloosaväkirehua. Matkalla saarelle hevoset joivat merivettä.

Joukkojen naamiointiin kului 6000 kiloa liitujauhoa ja 400 kiloa liimaa. Ajoneuvojen, hevosten ja telttojen naamiointiin meni 3.500 suojalakanaa. Haapasaaristossa levitettiin telttojen alle jäisen maapohjan eristämiseksi lastuvillaa 10 tonnia ja 30 autokuormallista kuusenhavuja. Osasto Pajarin miehille jaettiin myös jääkenkiä ja 2.500 kappaletta aurinkolaseja. Osastoon kuuluvat miehet sitoivat lumipukuihinsa tunnusmerkiksi vasempaan käsivarteen tumman nauhan, jotta erottuisivat lumipukuisista vastustajistaan.

Lähtöä odotellessa

​

Valmistelut saatiin valmiiksi 21.3., jolloin Pajari antoi hyökkäyskäskyn. Tätä ennen saksalaiset olivat lykänneet Lavansaaren ja Tytärsaarten valtaamista, joten ylipäällikön luvalla Pajari päätti toimia odottamatta saksalaisia. Nyt vain odotettiin sopivaa säätilaa. Sen viimein salliessa kuormastot lähtivät 26.3. aamupäivällä kohti Luppia ja Suursaarta.  Yhteisiksi taisteluhuudoiksi Pajari määräsi osastolleen "Suursaari meille!" ja "Suomi voittoon!".

​

Harhautuksesta vastaava osasto Miettinen oli kello 21.45 pisteessä C. Täällä osastosta erotettiin komppania reserviksi ja kaksi komppaniaa siirtyi kuorma-autokuljetuksilla pisteeseen D. Osaston tuli ensiksi harhauttaa ja sitoa vihollista saaren itäpuolella tulittamalla rannan lähellä todettuja vihollisasemia, ja tämän jälkeen vetäytyä aamuhämärään mennessä kilometrin päähän rannasta. Ensimmäisenä osasto Miettisestä marssi pisteestä C eteenpäin suuntaryhmä ja kärkijoukkue komppania Uskista. Tätä seurasi aurausosasto, ½ joukkue pioneereja, komppania Uski sekä tämän perässä joukkue 121. ilmatorjuntakonekiväärikomppaniasta. Näitä seurasi edelleen komppania Vuorela, taas joukkue 121. It. KKK:sta, komppania Laaksonen ja viimeisenä esikuntakomppania mukanaan huoltojoukkue ja savunheitinjoukkue. Rivistö marssi yksiköittäin ajoneuvot keskellä. Miehet hiihtivät parijonossa ajoneuvojen molemmin puolin. Yksiköiden välillä pidettiin jatkuvasti näköyhteys.

​

Osasto Sotisaari, (everstiluutnantti Lauri Sotisaari) jonka tehtävänä oli suorittaa varsinainen saareen tunkeutuminen, eteni kello 22.00 pisteestä A B:hen, jonka pataljoona Toiviainen ohitti kello 01.30. Kranaatinheittimet saatiin tuliasemiin kello 02.00. Raskaat heittimet olivat rannasta 1½ kilometrin päässä jäällä ja kevyet 500 metrin päässä. Tykistölle ja kranaatinheittimistölle oli mitattu ennalta asemat ja maalit. Pataljoona Toiviaisen mukana liikkui marssin aikana luutnantti Oksasen osasto, jonka tehtävänä oli vallata saaren eteläpää. Kaikkiaan hiihtomatkoihin kului aikaa 7½ tuntia. Joukot saatiin perille miltei minuutilleen aikataulun mukaan. Kenraalimajuri Pajari siirsi komentopaikan pisteeseen A yöllä.

Osastojen kokoonpanot

Venäläisten varustautuminen

 

Venäläisillä oli ollut yhtä vaikeaa saada saareen joukkoja kuin suomalaisilla. Suomalaisten ilmavoimat häiritsivät saareen tulevia kuljetuksia jatkuvasti. Jäillä liikkuvia osastoja tulitettiin ja niille aiheutettiin vakavia tappioita, joten venäläiset eivät enää voineet liikkua jäällä päiväsaikaan. Myös Suursaaren kohteita tulitettiin usein ilmasta. Koneilla oli lennoilla "täydet säiliöt ja tuliannokset". Esimerkiksi tammikuun lopulla suomalaisten radiotiedustelu selvitti Suursaaren komentajan pyytäneen avuksi konekiväärikomppaniaa. Suomalaisten tiedustelulentäjät havaitsivat 27.1. jäillä liikkuvan sadan miehen ja kuuden hevosen osaston. Tiedustelijoiden ohjaama ilmahyökkäys tappoi miehistä noin 30 ja kaikki hevoset. Rannikkopataljoona 2:n lähettämä tiedustelupartio totesi myöhemmin uuden Lavansaaresta Suursaareen johtavan tien perusteella komppanian jäänteiden päässeen 30.–31.1. perille.

 

Saaren puolustuksesta oli vastuussa eversti Barinov. Saari oli jaettu kahteen puolustuslohkoon. Pohjoisen puolustuskeskus oli Suurkylä, eteläisen Kiiskinkylä. Koska jäitse oli vaikeaa saada huoltoa, saatiin sitä pääasiassa ilmapudotuksin. Saarta puolustavassa pataljoonassa oli noin 500–600 miestä ja hyvin vähän raskasta aseistusta. Venäläiset olivat rakentaneet niemien kärkiin 15 tulikorsua. Kappelniemestä Suurkylään ja sieltä Pohjoisriville sekä Mustakalliolle oli yhtenäinen piikkilankaeste. Myös Saaren eteläpäässä oli yhtenäinen esterivi. Majakallion maastoon oli rakennettu korsukylä, ja pelloille oli rakennettu esteitä laskuvarjoilla hyppäävien vihollisten varalle.

Valtaus alkaa

​

Sotisaari käski pataljoonansa lähtöasemista liikkeelle 27.3. kello 03.00 ja hyökkäys alkoi tunti tämän jälkeen. Hämärä ja lumipyry suojasivat suomalaisia näiden edetessä kohti rantaa. Pataljoona Elovaara ylitti rantaviivan, jolloin vihollisen vartiomies avasi tulen näitä vastaan. Silti murtautuminen vihollisryhmitykseen onnistui: kapteeni Kivelän komppania eteni etelään ja kapteeni Pikkolan pohjoiseen. Salaamissyistä murrosta ammuttiin vihreitä varmistusmerkkejä valopistoolilla vasta hieman tämän jälkeen.

 

Purjekallio saatiin vallatuksi 04.30. Kivelän komppania saavutti Suurkylän ja Kiiskinkylän yhdistävän tien, missä komppania kääntyi etenemään Suurkylää kohti. Kapteeni Kuuselan komppania kääntyi pohjoiseen, missä sen hyökkäys pysähtyi korsukylään Purjekallion itäpuolella. Etelämpänä Toiviaisen I pataljoonaan kuuluvaa komppania Kuljulaa vastaan avattiin tuli kolmesta pesäkkeestä sen ehdittyä parin sadan metrin päähän rannasta. Samaan aikaan heittimet aloittivat tulen venäläisten asemiin. Majuri Toiviainen käski tappioita kokeneen kärkikomppanian vetäytyä, ja Sotisaari määräsi pataljoonan siirtymään saareen II pataljoonan murtokohdasta. 

 

Saaren eteläkärkeen hyökännyt Osasto Oksanen ylitti rantaviivan Heikinniemessä ilman vastusta. Osaston tehtävänä oli katkaista vihollisen pakotie etelään. Osasto joutui pian suojautumaan vihollisen tulelta ahkioidensa ja rekiensä taakse, jolloin hevoset karkasivat. Mukana kulkenut luutnantti Karttilan kranaatinheitin vaiensi jäällä tuliasemasta ampumalla vihollisen pesäkkeet. Osaston onnistui nyt edetä Suursaaren majakalle asti Lounatriville, missä se joutui taisteluun. Eteneminen jatkui Lounatkorkian länsipuolitse Maahellin suuntaan, ja majakkaan linnoittautuneiden vihollisten ympärille jätettiin vartio.

 

Saaren eteläpäätä puhdistaessaan osasto Oksanen tapasi pienen majoituskorsuryhmän, josta avattiin tuli. Korsujen takana oli korkea kallio, jonka laelta yritettiin heitellä venäläisten niskaan käsikranaatteja. Kranaatit eivät kuitenkaan räjähtäneet. Ratkaisuksi suomalaiset laskivat kalliota pitkin korsun katolle kiväärimiehen, joka asetti kasapanoksia sopiviin kohtiin. Työnsä tehtyään mies pakeni kiireen vilkkaa köyttä pitkin kallionkoloon suojaan räjähdykseltä. Suomen lippu nousi Lounatkorkialle aamulla kello 08.00. Pääosa osastoa jatkoi matkaa Maahellin suuntaan ja osa eteni Kiiskinkylää kohti.

​

Osasto Sysikumpu, luutnantti Eero Sysikummun johtamana seurasi II pataljoonaa. Se oli muodostettu JR 47:n jääkärijoukkueesta tehtävänään vallata Mäkiinpäällys. Vuori oli äärimmäisen vaarallinen suomalaisille, sillä vihollisen tulenjohto pystyisi sieltä käsin tarkkailemaan suomalaisia. Osastoon kuului 2 upseeria, 17 aliupseeria ja 23 miehistön jäsentä. Osastoon liitettiin Vanhankylänmaassa II/ JR 6:n jääkärijoukkue. Kumpikin joukkue oli harjoitellut vuorikiipeilyä ennen hyökkäystä, ja osastoon kuuluvat olivat perehtyneet kohteeseen kartan ja ilmakuvien avulla. Osasto eteni suursaarelaisten oppaiden avulla Mäkiinpäällyksen ja Haukkavuoren välisestä solasta kallioille. Kello 05:45 saatiinkin omille lentäjille merkiksi nostettua siniristilippu petäjään. Viittä minuuttia aiemmin osasto Sysikummusta lähetetty partio sai kiinnitettyä lipun Haukkavuorelle. Suurkylä saatiin nyt tähystetyn tulen kohteeksi.

​

Saaren itäpuolella Osasto Miettinen oli päässyt asemiin kello 04.00 mennessä. Vartin päästä kapteeni Uskin komppania aloitti sitovan hyökkäyksen edeten 400 metrin päähän rannasta ja vetäytyi aamuhämärissä täältä kilometrin päähän saaresta estämään vihollisen mahdollista vetäytymistä. Uskin komppanian kaistalla oli leveyttä kuusi kilometriä, ja pääosa joukoista oli Kiiskinkylän kohdalla jäällä. Aamulla majuri Miettinen pyysi lupaa vallata Kappelniemi ja Lipeäniemi, mihin saatiinkin Pajarin lupa. Hyökkäys alkoi kello 13.00 ja huolimatta vastustajan Hirsikalliolta ampumasta tulesta osasto Vakkuri pääsi etenemään rantaan omien konekiväärien, panssarintorjuntatykkien ja kranaatinheittimien tukemana pienin tappioin, jolloin vihollinen vetäytyi etelään. Osasto Sotisaaren reservinä ollut I pataljoonan 3. komppania sai tehtäväkseen hyökätä tien suunnassa Kiiskinkylään. Kello 08.15 komppania pääsi Haukkavuoren eteläpään tasalle, missä vihollinen oli asemissa tien molemmin puolin.

Pajari saapuu Suursaareen

 

Kello 08.25 kenraali Pajari saapui Suursaareen. Hän ilmoitti asiasta Päämajaan soittamalla "Minäkin olen täällä". Pajari antoi Osasto Sotisaarelle tehtäväksi vallata saaren Siika-apajalahden – Saunalahden tasalta pohjoiseen. I pataljoona sai ensin tehtäväkseen vallata Liivalahden ja tämän jälkeen Kiiskinkylän. Kylään ammuttiin kello 11.00 tulivalmistelu, mutta eteneminen umpihangessa oli hyvin vaivalloista. Reservinä ollut RP 2 hyökkäsi Suurkylään 12.45 ja sai vallattua sen muutamassa tunnissa. Kylässä sijainneiden korsujen vastarinta päättyi vasta kasapanoksien räjähdyksiin. Taistelu tuotti viholliselle sadan miehen tappiot. Samaan aikaan II pataljoonan Pikkolan komppania oli jatkanut etenemistään Pohjoiskorkialle, mistä Kivelän komppanian sekä Rannikkopataljoonan hyökkäys jatkuivat Pohjoisriville.

​

Osasto Miettisen eteneminen edistyi omalla suunnallaan Kappelniemen ja Lipeäniemen valtauksella. Ranta saatiin puhdistettua vihollisista Liivalahteen asti. Kuljulan komppania eteni Kiiskinkylää kohti, joka saatiin vallattua kello 20.00. Selkäapajanniemen vastarinta nujerrettiin vasta, kun neljän koneen pommituksen jälkeen kaksi joukkuetta ryhtyi hyökkäykseen. Vihollinen tuhottiin taistelussa viimeiseen mieheen. Venäläisten asema alkoi käydä tukalaksi, ja pieniä osastoja alkoi vetäytyä saaresta. Näitä erillisiä osastoja yritettiin tuhota, mutta takaa-ajajat olivat liian väsyneitä pysyäkseen näiden kintereillä. Uupuneita olivat vihollisetkin: moni räjäytti viimeisillä voimillaan itsensä käsikranaatilla. 265 miehittäjää pääsi pakenemaan, mihin oli suurimpana syynä saaren itäpuolella olleen osaston pienuus: kymmenen kilometrin matkalla oli vain kolme komppaniaa.

Päivän päättyessä I pataljoona oli Kiiskinkylän ympäristössä, II pataljoona saaren pohjoispäässä ja RP Pohjoisrivin länsipuolella. Osasto Miettinen oli osin Suurkylässä ja Kappelniemessä sekä edelleen asemissa jäällä. Vihollisia oli edelleen motissa Pohjoisrivillä, samoin majakassa oli edelleen pieni puoliaan pitävä joukko. Saaren eteläosa oli illalla pääosin vallattu. Miehet saivat ryhtyä ansaitulle levolle.

​

Seuraavana päivänä tuhottiin loput niistä vihollisista, jotka eivät paenneet pimeän turvin. Eteläpäähän lähetettiin Lounatrivin majakkaa vartioivien avuksi luutnantti Salokangas, joka siirtyi ahtojäitse kahden pioneeriryhmän ja yhden tykkiryhmän kanssa Lounatriville. Majakka vallattiin tykkiryhmän avulla, joka asetti tykkinsä asemaan jääröykkiön päälle. Aina alemmas tähdäten laukaus laukaukselta venäläiset pakotettiin kerros kerrokselta alemmas ja lopulta ulos. Ulosajetut puolustajat tuhottiin viimeiseen mieheen. Sisäänmurron jälkeen ja taistelun loppuvaiheessa Suursaaren taistelu oli kamppailua pesäkkeistä ja tukikohdista. Valtaajien kannalta ratkaisevaa oli alijohtajien taito ja oma-aloitteisuus.

Ilmavoimien osuudesta Suursaaren valtauksessa

​

”Koko operaationi onnistuminen perustuu suuresti siihen, miten pitävän lentotuen ilmavoimat voi antaa.” kenraalimajuri Pajari sanoi Lentorykmentti 3:n komentajalle everstiluutnantti Einar Nuotiolle.

​

Ilmavoimilla olikin keskeinen osuus Suursaaren operaation aikana. Yli kolmasosa Suomen ilmavoimien lentokoneista oli sitoutuneina tukemaan Suursaaren valtausta. Osasto Pajarille oli alistettu Lentolaivue 6 ja Lentorykmentit 3 ja 4. Lentolaivue 30 lanasi jäälle Haminan edustalle Lupinlahdelle työkentän. Yhteensä tukitehtävissä oli 67 konetta. Operaation aikana ilmavoimat lensivät 643 taistelulentoa ja pudottivat 5.000 kiloa pommeja.

Ilmavoimille määrättiin tehtäviksi myös joukkojen keskityskuljetusten suojaus, esimerkiksi 12.–14.3 hävittäjät suojasivat keskeistä Kannakselta siirrettävien joukkojen lastausasemaa Raivolassa. Viiden kuljetuskoneen tehtäviksi tuli vakavammin haavoittuneiden kuljettaminen saaren edustalle raivattavalta jääkentältä sotasairaaloihin Kotkaan tai Helsinkiin.

 

Hyökkäyspäivän 27.3. taisteluvaiheessa hyökkäävien joukkojen liikettä suojannut pyry hankaloitti pahasti ilmavoimia. Kello 05.40–06.00 koneiden piti pommittaa eri kohteita Suursaaressa. Majuri Eskolan Lentolaivue 42 lähti Immolasta yhdentoista BL-koneen voimin pommittamaan kohteita. Sään vuoksi vain kolme konetta löysi pommitusalueensa. Kaksi konetta miehistöineen tuhoutui lennettyään jäihin huonon näkyvyyden vuoksi. Lumisateiden alettua juuri lähteneitä koneita yritettiin vielä käännyttää, mutta häiriöt estivät radioyhteyden. Malmilla Lentolaivue 6. komentaja kieltäytyi lähtemästä myrskyyn laivueineen.

​

Myöhemmin koneita tarvittiin motitettujen vihollisten pehmittämiseen kello 17.30 Kiiskinkylän länsipuolella ja Selkäapajanniemellä. Tuntia aiemmin venäläiset hävittäjät olivat käyneet osasto Miettisen jäällä olevien osien kimppuun, mutta suomalaisten paikalle saapuneet hävittäjät saivat pudotettua kuudesta viholliskoneesta neljä ja ilmatorjunta yhden. Valtausparaatin aikana Lentolaivue 32 suojasi Pajarin joukkoja hyökäten saarta lähestyvien 29 viholliskoneen kimppuun. Koneissa oli ilmeisesti kokemattomia lentäjiä, sillä näistä pudotettiin 18 ilman omia tappioita. Suomalaisten hävittäjien saaliiksi jäi paraatipäivänä 27 viholliskonetta: ilmavoimien siihenastinen päiväennätys. Myös jäitse Lavansaareen pyrkiville venäläisille tuotettiin tappioita.

​

Lietolaisen kokemuksia Suursaaren valtauksesta

 

Suursaaren valtauksessa oli mukana lietolaisia. Jaakko Tammi palveli Itäisen Suomenlahden Rannikkoprikaatin 1. Iskukomppaniassa ja myöhemmin RTR 2:n 8. Torjuntakomppaniassa pikakivääriampujana. Hän oli aiemmin muun muassa osallistunut vänrikki Vakkurin komentaman komppanian suorittamaan Teikarsaaren valtaukseen syksyllä 1941. Taistelut saarissa olivat siis Tammelle tuttuja.

Suursaaren valtauksen aikana Tammi oli osasto Miettisessä saaren itäpuolella. Hänellä oli pikakiväärillään apuna sysmäläinen Lauri Kallio. Tammi muistaa joutuneensa makaamaan jäällä matalana suurimman osan päivästä venäläisten ilmahyökkäysten kiusatessa osastoa. Harhautusosaston ollessa rannan tuntumassa Tammi oli sivustavarmistuksessa pikakivääreineen. Päivän valjettua ja osaston vetäydyttyä taaemmas estämään venäläisten pakoa saaresta havaittiin hahmon lähtevän saaresta Tammen suuntaa kohti. Luutnantti Piutula tähtäsi venäläistä, mutta Tammi kielsi ampumasta huutamalla "Älä ammu!". Venäläinen saatiin vangiksi, mutta hän kuoli myöhemmin.

Tammi osallistui myös saaresta Lavansaareen pakenevien vihollisten takaa-ajoon. Kymmenen kilometrin hiihtomatkan jälkeen Jaakko Tammen voimat ehtyivät ja hän kääntyi takaisin. Matkan varrelle oli kylvetty pakenijoiden poisheittämiä varusteita ja aseita.

Valtauksen jälkeen

 

Kenraali Pajari määräsi valtausjoukot paraatiin Suurkylänlahden jäälle illalla kello puoli viideksi, vaikka saari ei vielä ollut kokonaan vallattu. Tätä ennen Pajari ilmoitti vielä puhelimitse Mikkeliin ylipäällikölle operaation onnistumisesta ja välitti paraatissa joukoilleen Mannerheimin kiitokset. Paraati alkoi Pajarin ja Sotisaaren hiihtäen suorittamalla katselmuksella Helsingistä kiidätetyn soittokunnan soittaessa Parolan marssia. Katselmusta seurasi kenttähartaus, jonka jälkeen Pajari piti puheen kuusenoksin koristellulla puhujalavalla, mitä seurasi ohimarssi.

 

Paraati olisi saattanut osoittautua kohtalokkaaksi. Se pidettiin miinakentän päällä, mutta onneksi paksu lumikerros esti miinoja räjähtämästä. Paraatin jälkeen Suurkylän laiturin arkun alta, vain muutaman sadan metrin päästä nousi esiin venäläinen konekivääriryhmä kädet pystyssä.

Suursaaren rakennukset olivat vaihtelevassa kunnossa. Parhaiten oli säästynyt Kiiskinkylä. Useiden rakennusten ikkunat olivat rikki ja sisälle oli pyryttänyt lunta. Kirkko ja useita taloja oli tuhoutunut. Kirkon kivijalkaan oli rakennettu korsu ja sen kello oli viety hälytyskelloksi.

​

Suursaaren operaatiossa suomalaisilla oli noin kuusinkertainen ylivoima. Suomalaiset menettivät kaatuneina 61 miestä ja haavoittuneina 109. Kaksi katosi. Venäläisiä saatiin vangiksi ainoastaan 36 miestä 213:n kaaduttua ja 265:n päästessä pakenemaan Lavansaareen. Valtauksen jälkeen Suursaaren puolustus jäi Merivoimien ja Itä-Suomenlahden rannikkoprikaatin vastuulle 30.3. kello 12 alkaen. Joukkojen paluukuljetukset Karjalan kannakselle aloitettiin heti. Pataljoona Toiviainen tosin jäi vielä saarelle huhtikuuhun asti, kun tiedustelu sai selville, että venäläiset aikoivat vallata saaren takaisin.

Seuraavan kerran saarta oli puolustettava syyskuussa 1944 – tällä kertaa entisiä aseveljiä, saksalaisia vastaan. Jaakko Tammikin sai kokea tämän taistelun Suursaaresta syyskuussa 1944, kun saksalaiset yrittivät vallata saaren. Täällä hän osallistui muun muassa vastaiskuun Kotokalliolla, jolloin saksalaisten valtaamat asemat saatiin takaisin. Yhdessä näistä vastaiskuista kaatui lietolainen Heino Javanainen 10. Torjuntakomppaniasta 15.9.1944.

​

​

bottom of page