Tali-Ihantalan taistelut
Tali-Ihantalan taisteluiden alue Viipurin koillispuolella.
Taistelut Viipurin menetyksen jälkeen VKT-asemassa
Leningradin Rintama varautui lujiin suomalaisten puolustusvarustuksiin Viipurin tasalla. 21. Armeijakunnan joukot olivat 19.6.1944 vallanneet Muolaanjärven pohjoisrannan, Kämärän, Summan, Huumolan ja Johanneksen. Armeijakunnan tuli hyökätä rintamalinlaa Kämäränhovi–Säiniö–Sommee luoteeseen ja vallata 20.6. mennessä Viipuri sekä saavuttaa 21.6. mennessä tasa Kavantsaari–Juustila–Tienhaara ja koukata Viipuria kohti koillisesta.
​
Viipurin menetyksen jälkeen suomalaisten asemat Viipurin kohdalla kulkivat linjaa Viipurinlahti–Kivisillansalmi–Konkkala– Tali. Ensimmäisinä päivinä tällä linjalla vihollisen hyökkäykset onnistuttiin torjumaan tykistön tuella ja vastahyökkäyksillä. Suomalaisten vastarinta Viipurin ja Vuoksen välissä yllätti Neuvostoliittolaisten johdon. Tammisuolla (Viipurista noin kilometri koilliseen) alueen valtausta yrittänyt Liikkuva Ryhmä 2 kärsi ankarat tappiot menettäen muun muassa 11 raskasta Josif Stalin -panssarivaunua. Hyökkäystä oli yritetty ilman tiedustelua ja tulivalmistelua. Myös 109. Jalkaväkiarmeijakunnan hyökkäys pysähtyi Viipurin koillispuolella Mannikkalassa. Venäläiset olivat lähestyneet romahtaneiksi arvioimiaan suomalaisjoukkoja takaa-ajoryhmityksessä.
​
Hyökkäystä piti jatkaa Virolahden, Lappeenrannan sekä Imatran suuntiin. Tälle hyökkäykselle ei vielä annettu tarkkoja päivämääriä tavoitteiden saavuttamiseksi.
Neuvostoliittolaisten suunnitelma VKT-aseman murtamiseksi. Viipurin kohdalla välillä Viipuri–Tali etenisi 21. Armeija, Tali–Kuparsaari välillä 23. Armeija ja Vuosalmea etenisi 23. Armeijan 98. Armeijakunta.
21. ja 23. Armeijan tekemän suurhyökkäyksen jatkosuunnitelma läpimurron jälkeen.
Taistelut Tali-Ihantalassa alkavat
Noin 8 kilometriä Viipurista koilliseen Mannikkalassa suomalainen Jalkaväkirykmentti 48 joutui perääntymään asemistaan 22.6. iltapäivällä. Tuolloin Talin asema ja kartano jäivät venäläisten haltuun. Vihollinen keskitti hyökkäyksensä nyt kohti Portinhoikkaa, Ihantalaa ja Kavantsaarta. VKT-aseman pitämisen johdosta oli kuitenkin saatu tuotua kolme divisioonaa muilta kannaksilta avuksi kenraalimajuri Einar Vihman 6. Divisioona, kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. Divisioona ja kenraalimajuri Viktor Sudmanin 17. Divisioona.
​
Talissa suomalaisia vastaan hyökkäsi 30. Kaartinarmeijakunta. Se pääsi läpimurtoon Leitimojärven itä- ja länsipuolilla. Kesäkuun 25.:stä muodostui suomalaisille kriittinen päivä. Jalkaväkirykmentti 48:lle alistettu III/JR 13 murtui, ja viholliset pääsivät Konkkalanvuoren tasalle Jalkaväkirykmentti 48:n pääasemien eteen. Tilanne onnistuttiin vakauttamaan aamupäivällä. 18. Divisioonan lohkolla vihollisen 20 panssarivaunun tukeman jalkaväki onnistui yllättämään puolustajat ja etenemään Portinhoikkaan asti. Avuksi saadut Panssaridivisioonan rynnäkkötykit ja pikaisesti muodostetut panssarintorjuntapartiot tuhosivat läpimurtautuneet viholliset kello 18 mennessä.
Kenraalimajuri Paalu antoi Jalkaväkirykmentti 48:lle käskyn pitää asemansa samaan aikaan, kun selustaan päässeitä panssareita alettiin tuhota. Rykmentin I ja II pataljoona jättivät kuitenkin puolustuslinjansa. Samana päivänä Ventelässä vihollisen hyökkäys karkotti 3. Prikaatin asemistaan. Prikaatissa lääkintämiehenä palvellut sotamies muisteli kantaneensa repussaan mukanaan Karhumäen hiihtokisoissa asemasodan aikana voittamaansa palkintomaljaa aina Ihantalaan asti. Täällä tilanne oli kuitenkin niin tiukka, että lääkintämies katsoi parhaaksi kaivaa palkintonsa suuren kiven alle kätköön. Lääkintämies haavoittui sääreen kantaessaan paareja etulinjaan, ja tovereineen hän päätyi joukkosidontapaikalle.
​
Monet suomalaispataljoonat murtuivat venäläisten läpimurtohyökkäyksessä 25.–26.6. ja jättivät asemansa. Suomalaisten Panssaridivisioona oli aloittanut vastahyökkäyksen 25.6., mutta se pysähtyi seuraavan päivän aamuna. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat muillakin rintamanosilla. Illalla 26.6. vihollisen 64. Kaartindivisioona pääsi puolustuksen läpi Portinhoikan–Ihantalan väliselle tielle. Rintamasta vastuussa olleesta 18. Divisioonasta oli enää 40% alkuperäisestä vahvuudesta jäljellä. Jotkin komppaniat oli kokonaisuudessaan pyyhitty vahvuudesta kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina. Vastuun rintamasta otti nyt 11. Divisioona
30. Kaartinarmeijakunnan läpimurto Leitimojärvellä.
Rynnäkkötykki odottamassa lähtöä hyökkäykseen.
VKT vedetään Ihantalaan ja painopiste vaihtuu
Asemien murtuminen 25.6. aloitti Tali-Ihantalan suurtaistelut. Jatkuvat suomalaisten vastahyökkäykset kuluttivat vihollista, vaikka näiden valtaamia alueita ei saatukaan takaisin. Vain yksi venäläisten hyökkäyskiila oli edennyt suunnitelmien mukaisesti, ja sekin jouduttiin vetämään takaisin sivustauhan takia. Neuvostoliittolaiset upseerit muuttivat taktiikkaa: hyökkäävät osastot eivät enää edenneet yhtenäisinä ketjuina, vaan niiden sijaan pyrittiin käyttämään pienempiä rynnäkköosastoja.
Panssaridivisioona käynnisti uuden vastahyökkäyksen 27.6. Samalla taistelujen painopiste siirtyi VKT-linjalta Leitimojärven pohjoispuolelle. Hyökkäyksellä saatiin supistettua murtumaa asemissa, mutta sulkeminen oli mahdotonta. Suomalaisten kolmas vastahyökkäys jatkoi edellisen päivän etenemistä, mutta voimat alkoivat ehtyä. Panssaridivisioonaa oli käytetty jatkuvasti vastahyökkäyksien tekemiseen, ja se alkoi olla lopussa. Samanaikaisesti Neuvostoliiton 21. Armeija käynnisti oman hyökkäyksensä uudelleen. Kuluneet joukot haluttiin käyttää loppuun ennen uusien divisioonien vaihtamista rintamavastuuseen. Tämä hyökkäys ei kuitenkaan juurikaan edennyt, mutta kaartindivisioonat pystyivät pitämään edellisenä päivänä valtaamansa alueet. Näiden takana Talissa kaatui 27.6. venäläisen 268. Divisioonan komentaja eversti Sokolov aamuyöllä suomalaisten tykistökeskityksessä. Venäläiset kärsivät suomalaisten tykistö- ja kranaatinheitintulessa muuallakin suuria tappioita.
Venäläisten etenemisen vuoksi kenraaliluutnantti Oesch päätti oikaista rintamaa. VKT-asema vedettiin Talista taaksepäin Ihantalaan ja suomalaiset ryhmitettiin uudelleen. Neuvostoliiton johto arvioi etenemisen Viipurin koillispuolella tässä vaiheessa epätodennäköiseksi. Kannaksen hyökkäyksen painopisteeksi muuttuivat Viipurinlahti ja Vuosalmi. Tämä ei kuitenkaan tiennyt hyökkäyksen paineen hellittämistä Ihantalassa. Suomalaiset vedettiin uusiin asemiin 29.6. ankaran tykistötulen ja saarrostusuhan alla. Vihollinen pääsi etenemään Portinhoikkaan asti, mutta sen tappiot olivat liian suuria saavutettuun menestykseen nähden. Eteneviä neuvostojoukkoja verottivat jalkaväen vastahyökkäysten lisäksi saksalaiset Stukat sekä suomalaisten kasvanut tykistö.
Taistelut Talin alueella päättyivät 30.6. VKT-linjan uusi puolustustasa kulki Ihantalan kirkonmäeltä Vakkilan ja Tähtelän kautta Marjamäelle. Uudelle tasalle ryhmittyi Ryhmä Vihma, joka koostui 6. Divisioonasta ja saksalaisesta 303. Rynnäkkötykkiprikaatista. Asemat Ihantalassa alkoivat vakiintua heinäkuun alkua kohden, ja suomalaiset saattoivat aloittaa puolustusasemien rakentamisen. Asemat ja panssarintorjunta rakennettiin myös syvyyteen kolme kilometriä etulinjasta taaksepäin.
Taistelut Ihantalan uudessa pääasemassa
Ryhmä Vihmalle alistettiin uudessa pääasemassa lähes loppuunkulunut JR 48 (ilman III Pataljoonaa). Samoin alueella oleva armeijakunnan ja 18. Divisioonan tykistö alistettiin Vihmalle. Vaarana oli, että vihollinen pääsisi etenemään Ihantalanjärven itäpuolelta Antrean tielle ja sieltä suomalaisten selustaan. Ihantalan- ja Salojärven välinen kannas saatiin miehitettyä ja vihollinen torjuttua täällä. Ryhmä Vihman vastuualuetta kavennettiin 30.6. aamulla. IV ja V armeijakuntien välille määrättiin uusi väliraja. Vihollinen aloitti etenemisen Rauhamäen ja Ihantalan tien suunnalla. Kun Jalkaväkirykmentti 12:lta alkoivat loppua Ihantalan tien suunnassa panssarinyrkit, vei kenraalimajuri Vihma itse niitä henkilöautollaan etulinjaan. Sytyttimet tosin unohtuivat, mutta luutnantti Lauri Ehanto toi niitä pian toisella autolla perässä.
​
Tähtelän suunnalla vihollinen seurasi aivan 6. Divisioonaan kuuluvan vetäytyvän Jalkaväkirykmentti 6:n perässä ja onnistui murtautumaan JR 48:n asemiin. Kenraalimajuri Vihma antoi murtautumisalueen joukot ja sen sivustojen vahvennukset Jalkaväkirykmentti 35:n komentajan everstiluutnantti Sulo Laaksosen johdettaviksi. Näistä joukoista muodostettiin Osasto Laaksonen. Ihantalan puolustusasemat alkoivat vakiintua, vaikka monista paikoista pitikin lyödä vastaiskuin sinne murtautunut vihollinen.
Komentajat neuvottelemassa 10.7. Ihantalassa. Oikealla kenraaliluutnantti Laatikainen, keskellä kenraalimajuri Vihma, vasemmalla eversti Hanste. Kuva otettu JR 12, "jänkäjääkärien" alueella.
II/JR 35:n komentopaikalta välitetään puhelimella käskyjä 6.7.1944. Kuvassa luutnantti Nortola.
Jalkaväkirykmentti 35 saapuu Ihantalaan
Maaselän kannakselta saapui ensimmäisinä vahvistuksina Ryhmä Vihmaan II/JR 35. Kyseinen majuri Onni Lampisen komentama pataljoona otti rintamavastuun Tähtelässä. Rykmentti oli 16.6. saanut Maaselän kannaksella salaisen käskyn rykmentin siirtämisestä Karjalan kannakselle. Alunperin siirrettäväksi suunniteltu JR 33 oli liian vaikeasti irroitettavisa etulinjasta. Salaamissyistä marssikäskyn tavoitteeksi annettiin Suojärven jälkeen Sodankylä. Vasta aamulla 18.6. pidetyssä puhuttelussa rykmentin upseereille selvisi, mistä on kyse.
II/JR 35 aloitti 18.6. illalla marssin kohti Suojoen asemaa. Matkalla pataljoonan komentaja majuri Niilo Honkala ajoi kolarin ja joutui sairaalaan. Pataljoonan komentajaksi määrättiin 19.6. majuri Lampinen. Pataljoona kuormattiin 27.6. Suojoen aseman sivuraiteella 39:ään avovaunuun ja "härkävaunuun". Juna saapui 28.6. Jääsken asemalle, missä ruokailtiin ennen siirtymistä Kilpeenjoen maastoon. Kello 13.30 ensimmäinen yksikkö, 6./JR 35 lähti marssille kohti majoitusaluetta. Pataljoona jääkärijoukkue oli etukäteen tiedustellut majoitusalueet ja viitoitti jokaiselle yksikölle paikkansa. Täältä pataljoona marssi Vakkilan–Tähtelän maastoon ottamaan rintamavastuun. Myöhemmin saapunut III/JR 35 määrättiin Ihantalaan ja I/JR 35 Pyöräkankaalle. Saapuvat yksiköt tutustuivat ensimmäistä kertaa uusiin panssarintorjunta-aseisiin, panssarinyrkkeihin ja panssarinkauhuihin.
​
Sotamies Urho Jalonen kuului Jalkaväkirykmentti 35:n 6. Komppaniaan eli "alastarolaiskomppaniaan". Ihantalan taisteluiden aikana hän oli etulinjassa taistelulähettinä ja konepistoolimiehenä. Komppania otti asemat Tähtelässä 1.7. Heitä vastassa oli kaksi poteroissa nukkuvaa JR 48:n miestä. Paikalle oli tehty vain pieniä poteroita, joita miehet alkoivat kaivaa syvemmiksi. Asemien taakse 15 metrin päähän kaivettiin kaksi puolijoukkueen poteroa levähdyspaikoiksi, joissa miehet kävivät usein ruokailemassa.
Asemien eteen kaatuneilta venäläisiltä saatiin kerätyksi tuliteriä konetuliaseita, Emma-pikakiväärejä. Jalonen itse otti muistoksi myös muutamia valokuvia kaatuneilta.
Urho Jalosen Pyöräkankaalla kaatuneilta vihollisilta keräämiä valokuvia.
Ensimmäiset viholliset kohdattiin Ihantalassa jo kello 09.00, kun etulinjaan tuli tusina panssarivaunuja ampumaan suomalaisten asemia tykeillään. Kello 12.00 ammuttiin ensimmäinen suuri tykistö- ja kranaatinheitinkeskitys, jonka tuli oli hyvin tarkkaa. Panssarivaunut ja jalkaväki hyökkäsivät II Pataljoonan asemia kohti kello 14. Panssarivaunujen päältä ammuttiin suuri määrä niiden mukana matkustavaa jalkaväkeä, mutta osa vaunuista pääsi läpi. Kolme vaunua eteni aina kahden kilometrin päähän Harjulaan, missä yksi vaunu upposi heinäpeltoon ja kaksi tuhosi suomalainen tykistö. Jalkaväki yritti hyökkäystä tavallisesti 10–12 miehen ryhmissä, joita komensi upseeri. Käden liikkeet, ääni ja eleet osoittivat usein tämän osaston johtajan, johon suunnattiin tulitus. Upseerin kaaduttua ryhmä tämän ympäriltä hajaantui. Venäläisten hyökkäykset saatiin torjuttua.
Panssarinyrkit olivat muuttaneet taistelun luonnetta Tähtelässäkin, sillä vihollisen panssarit eivät enää uskalteneet edetä jalkaväen mukana vaan jäivät omaan etulinjaansa tulittamaan suomalaisia. Neuvostoliittolaiset käyttivät sitäkin enemmän voimakkaita tykistökeskityksiä tukemaan hyökkäyksiään, "Heinäkuun viisi ensimmäistä päivää olivat hirvittävimpiä, mitä ihminen voi kokea" Urho Jalonen luonnehti Tähtelän kokemuksia. Venäläisten hyökkäykset lyötiin takaisin käsikranaateilla ja konepistooleilla. Taistelujen ankaruutta JR 35:ssä kuvaa se, että Jalosen joukkue menetti heinäkuun aikana neljä joukkueenjohtajaa ja useita ryhmänjohtajia. II/JR 35 menetti heinäkuussa kokonaisuudessaan 12 upseeria, 40 aliupseeria ja 187 miestä. Jalosesta tehtiin taistelulähetti edellisen haavoituttua, ja hän kuljetti viestejä etulinjaan ja taakse. Jalonen mietti onneaan: "Vain leipälaukustani meni kaksi luotia läpi, kun Lauri Rantamo kaatui vierelläni poteron reunalla." Lietolaisten vaiheista Tali-Ihantalassa on suhteellisen vähän asiakirjatietoja. JR 35:n Esikuntakomppania epäilemättä seurasi rykmenttinsä mukana. Esikuntakomppaniassa palvelleen ylikersantti Unto Ryökkään kirjeissä heinäkuulta mainitaan Voitto Sariolan, Markku Halmeen ja Väinö Suomisen haavoittumiset.
Heinäkuun kolmas oli ankarin päivä Ihantalassa. Vihollisen 21. Armeija yritti viimeistä kertaa ratkaisua tällä suunnalla. Juustilan suunnassa lyhellä ja vahvalla tuli-iskulla 2.7. alkanut saarrostushyökkäys pysähtyi suomalaisten tuleen. Muuallakin hyökkäysryhmitykset pysähtyivät melkein alkuunsa. Tähtelässä viimeiset JR 48:n osat vaihdettiin JR 35:n taakse lepoon. Aamupäivällä 3.7. Pyöräkankaan maasto menetettiin ja I/JR 12 osat joutuivat vetäytymään alueelta noin kilometrin taaksepäin. JR 12 aloitti vastahyökkäyksen ja Ryhmä Vihman reservejä suunnattiin alueelle. Ensimmäinen vastahyökkäys kuitenkin epäonnistui, joten rykmenttiin koottiin lisää iskuvoimaa. Iltapäivällä vastahyökkäys Pyöräkankaalle aloitettiin kolmesta suunnasta: lännestä hyökkäsi JR 6:n osia, koillisesta III/JR 35 ja pohjoisesta aiemmin vetäytyneen I/JR 12 osat. Kello 19 mennessä Pyöräkangas oli vallattu takaisin, ja viimeinenkin itäpuolen mäki seuraavana päivänä. Illalla saatettiin aloittaa joukkojen vaihtaminen reserviin, jolloin I ja III Pataljoona JR 35 ottivat vastuun rintamasta.
Kapteeni Onni Rantanen III Pataljoonasta haavoittui vastaiskussa. Hän muisteli JR 35:n historiikissa, että venäläisiä vastaan oli hyökättävä aukeaman yli. Oman tykistön tuli-isku osui liian länteen, eikä kranaatinheitinjoukkue ollut vielä päässyt avuksi. Niinpä tykistötuli korvattiin jalkaväkiaseiden tuliryöpyllä, jonka jälkeen alkoi syöksy yli aukean. Muutamia haavoittui ylityksessä, mutta joukot pääsivät yli pienin tappioin. Vastassa oli nuoria sotilaita, joilla oli konetuliaseet ja loppumattomalta tuntuva varasto käsikranaatteja. Kertaakaan nämä eivät väistyneet paniikissa, vaan taistelivat viimeiseen asti. Taistelu oli jatkuvaa käsikranaattivyörytystä. Tilanteen sekavuutta lisäsi suomalaisten tykistön aiheuttama metsäpalo, joka peitti tantereen savuun.
Pyöräkankaan maastoon oli vaikea kaivaa asemia. Maa oli moreenisoraa ja kivikkoa, eikä tarvittavia työkaluja juurikaan ollut. Kun asemat vielä sijaitsivat eturinteessä, ei harvoilla lapioilla voinut kaivaa pystyasennossa. Etumaaston raivaaminen kasvillisuudesta oli sekin vaikeaa, koska vesurit ja kirveet olivat jäänee Itä-Karjalaan. Juuri tiheiden pensaikkojen läpi edenneet venäläiset olivat onnistuneet yllättämään I/JR 12 Pyöräkankaalla. Seuraavien päivien vihollisen hyökkäykset olivat pääosin tuloksettomia, mutta osia Pyöräkankaasta menetettiin. Majuri Paavo Kairisen komentama I/JR 35 valtasi alueen kuitenkin takaisin. Pyöräkangas menetettiin päiväksi 6.7., kunnes vastaisku 7.7. aamuyöstä heitti vihollisen asemista. Jalkaväkirykmentti 35:n päiväkäskyssä 3.7.1944 saatiin kenraaliluutnantti Oeschin kiitos: "Kiitän tämän päivän suorituksista kaikkia joukkoja, jotka ovat osallistuneet taisteluihin Ihantalassa. Uskon, että Ihantalasta on tuleva talvisodan Taipale"
Taistelulähetti ylittämässä aukeaa Ihantalassa 11.7.
Raskas patteri Viipurin edustalla.
Kevyt kanuunapatteri tositoimissa Viipurin pohjoispuolella 2.7.
Kohti asemasotaa
Ihantalan taistelut alkoivat muuttua asemasodaksi 4.7. alkaen. Vihollinen etsi ratkaisua Vuosalmella ja Viipurinlahdella, mikä ei tosin juurikaan hellittänyt painostusta Ihantalassa. Suomalaisten asemien murtamisen sijaan heinäkuun alun tavoite oli ollut Pyöräkankaan maaston valtaaminen. Tässä neuvostojoukot onnistuivat, mutta tykistön tukemat vastaiskut heittivät venäläiset asemistaan. Venäläiset laativat jatkohyökkäyssuunnitelman 5.7., jota ei koskaan otettu käyttöön Viipurinlahden ja Vuosalmen epäonnistumisien vuoksi. Vihollisenkin nähtiin kaivavan asemia 31.7., jolloin viimeistään päästiin varmuuteen painopisteen vaihtumisesta toisille rintamanosille.
Ryhmä Vihman rohkea ja ansioitunut komentaja kenraalimajuri Einar Vihma kaatui tykistökeskityksessä 5.8. Samalla kaatui hänen esikuntapäällikkönsä everstiluutnantti Palkama. Vihma oli tullut tarkastamaan liikuntakyvyttömien passarivaunujen taakse rakennetun vihollistukikohdan tuhoamista. Hyökkäysoperaatio kuitenkin paljastui venäläisille ja suomalaisia vastaan ammutussa tykistökeskityksessä kaatuivat Vihma ja Palkama. Myös komentajansa haavojen sitomista yrittänyt sotamies Mustalampi kaatui kenraalimajurin viereen keskityksessä. 6. Divisioonan komentajaksi nimitettiin everstiluutnantti Laaksonen, jolta johtajuus siirtyi myöhemmin eversti Puromalle.
Tykistön ja ilma-aseen toiminnasta
Valkeasaaressa ja Kuuterselässä suomalaisten tykistön käyttö oli vielä paikka paikoin tehotonta ja vielä Tali-Ihantalan taisteluiden alkuvaiheessa suomalaisten tykistö ampui toisinaan keskityksensä vahingossa omiin joukkoihin. Venäläinen sotavanki kertoikin, että Talin taisteluissa pahimmat tappiot aiheuttivat suomalaisten konepistoolit. On myös muistettava, että Valkeasaaresta vetäytymisen yhteydessä moni patteristo menetti kalustonsa kokonaisuudessaan.
​
Heinäkuun alussa Ryhmä Vihmaa tuki Tykistöryhmä Luka, jolla oli käytössä 12 patteristoa. Lisäksi kuusi patteristoa naapuriryhmiltä pystyi tukemaan taisteluja. Tämä 18 patteriston tulivoima tiesi 216 tykin tulivoimaa.Käytännössä tämä merkitsi 24 tykkiä rintamakilometriä kohti. Ihantalan taisteluissa suomalaisten tykistön tuli saatiin kuitenkin johdettua tarkkaan useasta eri patterista hyvin pienelle alueelle. Monesti vihollisen hyökkäysryhmitys hajoitettiin tuli-iskuilla ennen kuin se ennätti lähteä etenemään. Ammuksia oli myös riittävästi ja huolto toimi. Tykistö onnistui paitsi hajottamaan vihollisen hyökkäysryhmitykset myös tuhoamaan siltoja venäläisten kulkureiteillä. Tykistöä täydensivät saksalaiset syöksypommittajat ja omat ilmavoimat. Talin siltojen katkeaminen haittasi venäläisten huoltoa huomattavasti. Saksalaisten Lento-osasto Kuhlmey pudotti suomalaisiin verrattuna lähes kaksinkertaisen määrän pommeja, 490 000 kiloa. Lentäjät tekivät viisi kuusikin pommituslentoa päivässä venäläisiä vastaan.
Ju 87 -syöksypommittajat iskemässä kohteeseen.
Stuka nousemassa ilmaan Immolassa 2.7.
Rynnäkkötykin miehistö korjaamassa vaunuaan 2.7. Viipurin pohjoispuolella. Tykin putken päällä vaunun maskotti.
Kaksi ukrainalaista sotavankia. Miehet ovat yli 50-vuotiaita. JR 35 sai 27.7. vangiksi 135. Divisioonasta 44-vuotiaan yliloikkarin, joka oli kyllästynyt puutteelliseen ruokaan ja huonoon kohteluun.
Taistelun summaamista
Tali-Ihantalassa maasto oli puolustajalle edullinen. Neuvostoliittolaiset joutuivat etenemään järvien ja metsien katkomassa, tiettömässä maastossa. Suomalaiset onnistuivat usein iskemään etenevien hyökkäyskiilojen sivustoihin. Olennaista oli myös panssarien haavoittuvuus panssarinyrkkien ja panssarinkauhujen edessä. Tämä hillitsi panssarikomentajien intoa edetä suomalaisten asemiin. Maan pinnalla parhaimpia tankintuhoajia olivat suomalaiset rynnäkkötykit. Saksalaisten 303. Rynnökkätykkiprikaatin saalis jäi vaatimattomaksi. Kolmen tankin tuhoamisen ohella prikaati auttoi sirpaleammuksin eteneviä jalkaväen osastoja.
​
Tali-Ihantalan suurtaisteluun osallistui 30.6. arviolta 30.000 suomalaista ja 60.000–70.000 venäläistä. Suomalaisia kaatui 1.340 miestä, haavoittui 7.097 ja katosi 1.704 miestä. Tappioiden tarkka lukumäärä jää etenkin neuvostovoimien osalta arvoitukseksi. Karkean arvion mukaan venäläisiä kaatui Tali-Ihantalassa noin 6.000 miestä ja haavoittui 22.000.
Vihollisen panssariaseelle aiheutettiin suuria tappioita. Vaunuja tuhottiin suuri määrä ja moni panssari jouduttiin viemään taakse korjattavaksi. Niitä saatiin myös sotasaaliiksi. Keskimäärin jokainen neuvostopanssari oli korjattavana 2½ kertaa. Suomalaiset menettivät viisi rynnäkkötykkiä ja Vickers-vaunuja. Neuvostoliiton lentokoneita ammuttiin alas 272 konetta, ja ilmeisesti joitakin tuhoutui laskeutuessaan kotikentälle. Suomalaisten ja saksalaisten lentokonetappiot olivat 51 konetta.