Murtuminen uhkaa
Tammikuu kului asemia parannellessa, ja helmikuun puoliväliin asti sota Kannaksella oli lähinnä asemasotaa. Helmikuussa alkoi venäläisten suurhyökkäys, joka onnistui 12.2. murtamaan suomalaisen puolustuslinjan Mannerheim-linjan Lähteen lohkolla. Pääpuolustuslinjalta suomalaiset vetäytyivät väliasemaan, missä taisteltiin kymmenen päivän ajan 18.2. alkaen. Väliasema kulki linjaa Lihaniemi–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Vuoksi–Kiviniemi–Kiimajärvi–Pyhäjärvi–Laatokka. Väliasemaan kuuluivat myös Koiviston edustan saaret, joista vetäydyttiin hiihtäen Viipurinlahden länsirannalle 21.2. raskaan kaluston tuhoamisen jälkeen. Monet Lietoon muuttaneet karjalaismiehet palvelivat talvisodassa näillä linnakkeilla, muun muassa Koivistolla ja Humaljoella.
​
1. Prikaati sai 15.2. käskyn siirtyä divisioonan reserviksi Kämärän kylän kaakkoispuolelle. III pataljoona siirtyi Leipäsuon tien kautta Patjaan. Tilanne kuitenkin huononi ja naapurina väliasemassa ollut JR 62 menetti puolustusasemansa Mustalammen ja Pien-Peron asemassa. Prikaatin I ja III pataljoona saivat kuitenkin vallattua asemat yllättävällä hyökkäyksellä takaisin. JR 62:n selustaan oli päässyt nelisenkymmentä panssarivaunua, jotka kävivät nyt III pataljoonan kimppuun. Asemat kuitenkin saatiin pidettyä epätoivoisesti kamppaillen, mutta kun pohjoisesta ei tullut odotettua 23. Divisioonan vastahyökkäystä, oli ne jätettävä ja vetäydyttävä Perojoen itäpuolelle. Täällä majuri Ruotsalon komentama pataljoona siirtyi Suosiltainmäelle, missä se oli reservissä 27.2. asti. Pataljoonan sotapäiväkirja päättyy 27.2., joten tästä eteenpäin on luotettava Tapani Vallin Varsinaissuomalaisten sotatiehen.
Esikuntakomppanian viestimies Leo Aaltonen kertoo:
"Pien-Perolla olimme jo totisesti liemessä. Ei ollut korsuja, suojia, ei mitään, ja toinen prässäsi kaiken aikaa päälle. Hätävararykmentti JR 62 oli mennyt siellä aivan sekaisin. Siellä ne olivat, prikaatinkomentajat, pataljoonankomentajat, Jsp:t, kiväärimiehet ja ylipäätään kaikki hujan hajan sekamelskassa paikalle tullessamme. Kenttäkeittiönkin ne ajoivat suoraan etulinjaan, ja kun sen piipusta savu nousi, niin siihen naapuri keskitti. Mieshukka niillä olikin aikamoinen..."
Helmikuussa viestiosasto pieneni aina parin päivän välein, yleensä miesten haavoittuessa sirpaleista. Helmikuun alussa vahvuus oli 81 miestä, maaliskuun 5. vahvuus oli 73. Viimeisintä lukua kasvattavat muutamat saadut täydennysmiehet, mutta riveistä poistui todellisuudessa kymmeniä. Tappioihin lukeutui myös sotakoira "Rita", joka kaatui helmikuun viimeisenä.
Vetäytyminen taka-asemaan ja Viipurinlahden ylitys
Vetäytyminen väliasemasta taka-asemaan aloitettiin 27.2. illalla. Suomalaisten 4. Divisioona siirtyi pääosiltaan Viipurinlahden länsirannalle, missä se ja rannikkojoukot saivat vastuulleen juuri muodostetun Viipurin Rannikkolohkon. Viipurissa taka-aseman puolustuksesta vastasi eversti Paavo Paalun 3. Divisioona ja kaupungin itäpuolelle asettautui 5. Divisioona. Jatkosodassa eversti Paalusta tuli varsinaissuomalaisista muodostetun 1. Divisioonan komentaja. Talin alueelle vetäytyi 23. Divisioona. Taistelut taka-asemissa alkoivat maaliskuun ensi päivinä.
Venäläiset valmistautuivat ylittämään Viipurinlahden 3.3. törmättyään Viipurin alueen sitkeään puolustukseen. Hyökkäys lahden yli yllätti suomalaiset, ja viholliset onnistuivat katkaisemaan Vilaniemessä Hamina–Viipuri-maantien. Sillanpää saatiin vain äärimmäisin ponnistuksin rajoitettua. Taistelut lahden rannalla, taka-asemassa ja Viipurin kaupungissa jatkuivat sodan loppuun asti.
Tilanne helmikuun 24. päivä. Lähteen lohkolla tapahtuneen läpimurron jälkeen venäläiset etenivät Viipurinlahdelle ja Viipurin tienoille. Itä-Kannaksella Taipaleen puolustus kesti sodan loppuun asti. Keski-Kannaksella käytiin Äyräpäästä ankarat taistelut. Suomalaiset vetäytyivät 27.2. väliasemaan.
Maaliskuun taistelut Viipurinlahdella. Monia lietolaisia taisteli Koivuniemen lohkolla sodan loppuun asti.
Pien-perosta Lyykylään
Helmikuun viimeisenä päivänä tilanne Pien-Perolla kävi niin uhkaavaksi, että 1. Prikaatin oli siirryttävä kohti taka-asemaa. Vahvistettu III pataljoona, josta muodostettiin Osasto Ruotsalo, viivytti vihollista. Tiet ja asumukset miinoitettiin, ja pataljoona vetääntyi Kämäränjärven molemmin puolin. Seuraavana etappina oli Lyykylä.
​
Lyykylässä vihollinen hyökkäsi ankarasti 2.3. ja se pääsi yöllä II P:n asemiin. Aamuyöstä vihollista saatiin heitettyä vastahyökkäyksellä takaisin, mutta suurista tappioista huolimatta puna-armeija saattoi syöttää jatkuvasti lisää väkeä menetettyjen tilalle. Tilanteen vaikeutuessa oli vetäydyttävä Lyykylänjärven länsipuolelle. 1. Prikaati irrotettiin taistelusta ja koottiin 8.3. Kannaksen Armeijan reserviksi Ihantalaan. Iltapäivällä se siirrettiin Viipurin luoteispuolelle Vahvialan pitäjään. Täällä se alistettiin Rannikkoryhmälle, joka torjui venäläisten hyökkäyksiä Viipurinlahden yli. Pataljoonan komentaja Ruotsalo siirtyi tässä yhteydessä prikaatin komentajaksi sairastuneen eversti Sihvosen tilalle, ja hänen tilalleen pataljoonan komentajaksi tuli luutnantti Matti Jore. Aamulla 9.3. pataljoona siirtyi Tervajoelle meren äärelle JR 11:n reserviksi.
Seuraavana päivänä vihollinen hyökkäsi Majapohjaan. Suomalaisten oli vetäydyttävä täältä Koivuniemeen. Jore ryhmitti joukkonsa Vahvaniemen suuntaan Kiiskilän–Rasalahden alueelle vetäytyvien pataljoonien taakse. Kaksi komppaniaa määrättiin niemelle, missä ne JR 12:n uupuneiden osien kanssa olivat etulinjassa. Hyökkäävät venäläiset saatiin tungettua takaisin jäälle. Asemat, vailla korsuja tai suojapoteroita, olivat aukeilla rantatörmillä kivien koloissa. Muutama päivä myöhemmin puolustajat olivat edelleen sitkeästi asemissaan, kunnes kello 11 hirmuinen tykistökeskitys, puna-armeijan tämän sodan viimeinen osoitus arsenaalinsa mahtavuudesta päättyi.