Asemasota 2. - 15.7.1942
Heinäkuisia viestimiesten askareita
VP 33:n keskuskomppanian miehet rakensivat heinäkuun ensimmäisen viikon parakkeja ja pahvitelttoja leirialueelle. II joukkueen keskusmiehet (pääasiassa huoltokeskus Napista) menivät auttamaan rakennustöitä tekevän I joukkueen miehiä Salama-keskuksen hoidossa. Loppukuu meni nostellessa polttopuita vedestä ja niitä pilkkoessa. Työlomalaiset palasivat Liedosta Karhumäkeen 7.7. ja menivät Henkilöstötäydennyskeskuksen kautta takaisin yksiköihinsä. Paavo Heininen päätyi Poventsaan Rex-keskukseen. Hän kävi 15.7. hakemassa entisestä yksiköstään radionsa. Jalkaväkirykmentti 35:n postimestari Lauri Nautela kävi 12.7. tervehtimässä VP 33:n tuttujaan Karhumäessä 10.7. Lumbusista käsin.
1. Divisioonan esikunta päällystöineen muutti Äänisjärven rantaan, missä leirialueella aloitti toimintansa Nyrkki-keskus. Keskusmiehiksi keskuskomppaniasta lähtivät viestimiehet Tuomi, Tuominen ja Rautala. Nappi-keskuksesta siirrettiin linjat Salama-keskukseen, jolloin huollon ainoa jäljelle jäänyt linja kulki Salamaan.
Puutarhan antimista päästiin nauttamaan 9.7., kun Nappi-keskukseen haettiin perunoita. Kattila porisi talon hellalla kuuluvasti. Liedossa suunniteltiin perunoiden lähettämistä JR 35:n lietolaisille, ja keskuskomppaniassa toivottiin myös lähetystä. Oiva Ryökäs lähetti kotiinsa postissa hyttysmyrkkyä, sillä sitä ei kaupungissa tarvittu laisinkaan. Hän toivoi kotoa lähettäväksi hedelmäsuola Samarinia, sillä siitä saisi hyvää juotavaa kesäkuumalla.
Viestikomentaja Armo Karkauksen käskystä aloitettiin Lumbuisissa viestikurssi aliupseereille. Kurssiin osallistui Viestipataljoona 33:n (josta kurssille määrättiin yhdeksän aliupseeria ja neljä korpraalia) lisäksi aliupseereja ja korpraaleja Jalkaväkirykmenteistä 35, 56 ja 101 sekä 18 aliupseeria ja yksi korpraali Kenttätykistörykmentti 5:stä. Yhteensä kurssille määrättiin 47 aliupseeria ja 5 korpraalia. Kurssi alkoi 12.7. ja päättyi 25.7.
VP 33:n miehiä lasaretissa
Kaksi miestä II joukkueesta oli Kenttäsairaala 16:ssa kuumeen vuoksi. Kenttäsairaalan vastaanotossa laadittiin ensin sairaskertomus, jonka jälkeen varusteet luovutettiin paperipussiin ja tilalle annettin sairaalan vaatteet. Sairaalan rutiinien osana potilaiden kuume mitattiin aamulla kello 5.30 sekä iltapäivällä kello 15.00. Kello seitsemältä tarjottiin aamutee jota seurasi siivous. Ruokailu oli kello 11.00 ja 17.00. Iltapäivän tee tai korvike saatiin kello 14.00. Kesäkuun lopulla alkanut tauti alkoi taittua 2.7., mutta sairaalaan tullut uusi lääkäri ei päästänyt viestimiespotilaitaan lähtemään edes 4.7. Oman komppanian miehet toivat keskukseen sairastelun aikana saapuneen postin potilaille. Takaisin keskukseen tervehtyneet miehet pääsivät 7.7.
Karhumäen jalkapallosarja alkaa
Urheilurintamalla aloitettiin 12.7. jalkapallopelit Karhumäen urheilukentällä. Ensimmäisenä vastakkain pelasivat Jalkaväkirykmentti 5:n sekä Jalkaväkirykmentti 35:n joukkueet. Jälkimmäisessä joukkueessa pelasi paljon lietolaisten tuttuja, muun muassa Jussi Valtonen. JR 35 voitti ottelun 1–2. 22. Talouskomppania pelasi jalkapalloa 15.7. Sotapäiväkirjasta ei ilmene joukkueiden kokoonpanoa tai pelin lopputulosta. Jalkaväkirykmentti 35:n joukkue oli voitokas myös perjantai-illan 10.7. marssilaulukilpailussa, johon osallistui seitsemän joukkuetta. Kilpailussa laulettiin yksi marssilaulu kivääri olalla marssien ja toinen, kansanlaulu paikallaan seisten.
JR 35 lohkolla tapahtunutta
Jalkaväkirykmentti 35:n kalaonni jatkui heinäkuussa hyvänä. Vastapuolellakin yritettiin saada ruokapöytään täydennystä, sillä Mäntysaaren ja Koivusaaren välillä Poventsan kaupungin lohkolla havaittiin 4.7. kaksi moottorivenettä ja soutuvene. Veneilijät olivat ilmeisesti kalastamassa räjähdysaineilla. Venäläisten puolella nähtiin muutenkin runsaasti liikkeellä olevia veneitä näihin saariin. Ilmeisesti ne kuljettivat varusteita kanavaa pitkin tukikohtiin. Venäläiset etenivät usein partioillaan niin lähelle suomalaisten asemia, että pääsivät heittelemään käsikranaatteja juoksuhautoihin tai pesäkkeisiin. Tappioilta kuitenkin vältyttiin. Kranaatinheittimet ampuivat lähes päivittäin. Tapponiemen eli Marskinniemen rantaan ajelehti 15.7. kaksi pientä lauttaa, joissa oli propagandalehtisiä.
Poventsa palaa
Venäläiset ampuivat Poventsan kaupunkiin 2.7. kello 05.00–07.00 lähes 200 kranaattia, joista 50 ammuttiin viiden tuuman tykeillä ja 150 oli kranaatinheittimien kranaatteja. Jo edellisenä päivänä 1.7. kaupunkiin ammuttiin ampullinheittimellä fosforirasioita. Heitin oli taas toiminnassa 2.7. aamulla, kun neljä venäläistä juoksi joen itärannalla sillan lähettyvillä olevien talojen taakse. Pian talojen takaa alkoi lentää fosforirasioita suomalaisten puolelle. Rasiat onnistuivat sytyttämään ainoastaan yhden roskaläjän tuleen. Suomalaisten krh-tulenjohtaja määräsi keskityksen talojen taakse, mistä viholliset kiireen vilkkaa pakenivat. Noin tuntia myöhemmin kaupunkiin alettiin ampua kranaatteja, joista yksi osui poliisitalon läheiseen rakennukseen. Papereita täynnä oleva talo syttyi tuleen, eikä sitä onnistuttu sammuttamaan. Jalkaväkirykmentti 35:n miesten piti tyytyä rajoittamaan tulta. Vaaraa saatiin vähennettyä raivaamalla rakennusten väliset puuaidat.
Vihollinen edisti tulen leviämistä ampumalla tykistöllään täysosumia palaneisiin rakennuksiin. Kekäleet sekä kipinät levisivät ja ilmanpaine lietsoi liekit korkeiksi. Tuli yltyi, mutta paikalle tuodulla paloruiskulla se saatiin hillittyä. Kello yhteentoista mennessä vaikutti siltä, että suomalaiset selviytyisivät liekeistä voittajina, mutta vihollinen jatkoi tykkitulta kello 13.asti. Puoli kahteen mennessä oli kaupungin 140 talosta puolet ilmiliekeissä tai jo palaneita. Tuli eteni kohti Poventsan kirkkoa.
Vihollisen bunkkereista ammuttiin suomalaisten asemiin samaan aikaan kiivaasti. Suomalaisten koko raskas kalusto lohkolla tulitti venäläisten asemia antaakseen omille paremmat mahdollisuudet keskittyä tulipaloja vastaan taistelemiseen. Etulinjassa pidettiin lohkolla enää rykmentin esikunnan käskystä pientä etuvartiota, ja joukoille annettiin lupa vetäytyä taaemmas mikäli vihollinen pääsisi hyökkäämään. Taaemmat asemat kaupungin länsiharjanteella miehitettiin. Iltapäivästä kello 17.30 havaittiin vihollisen puolella liikettä. Noin 20 miehen osasto ylitti joen, ja tulipalon aiheuttaman savun sekä venäläisten oman savutuksen suojissa lisää osastoja työntyi lauttojen avulla joen yli suomalaisten asemiin. Suomalaisten vartiomiesten oli vetäydyttävä taaemmas. Tykistön tulella vihollinen pakotettiin vetäytymään takaisin joen toiselle puolelle puolilta öin, jolloin venäläiset evakuoivat samalla haavoittuneensa.
Kun taistelun jälkiä Poventsajoen länsirannalla tutkittiin seuraavana päivinä, huomattiin suomalaisten luotien surmanneen kaksi venäläistä, mutta peräti 50 alueelle jäänyttä vihollista oli vammojen perusteella kuollut alueelle ammutussa tykistökeskityksessä. Vihollinen yritti vielä keskiyöllä tehtaan alueella hyökkäystä kolme kertaa, mutta kärsi pahat tappiot. Aamuun 3.7. mennessä suurin osa kaupungin taloista oli tuhoutunut. Kranaattien aiheuttamassa tulipalossa kaupunki oli palanut lähes kokonaan. Venäläiset osastot kärsivät suuret tappiot. Suomalaisten tappiot jäivät pieniksi: muutamia haavoittui ja yksi kaatui Huoltokylään ammutussa keskityksessä. Kaatunut oli korpraali Uuno Ojala Loimaalta.
Ei tehdä vakoojien työtä liian helpoksi!
Vihollisen vakoojien ja desanttien oli havaittu käyttäneen hyväksi hylätyille majoituspaikoille, tyhjiin korsuihin ja muihin vastaaviin jätettyjä varusteita, papereita ja yksityiskirjeitä. 1. Divisioonan esikunnasta käskettiin joukkoja huolehtimaan siitä, ettei varustuksiin tai majoituspaikkoihin jätettäisi niistä lähdettäessä mitään, mitä vihollisen vakoojat voisivat hyödyntää. Kolme 71. Sotavankileiristä Porajärveltä karannutta sotavankia pidätettiin 6.7. Karkaaminen oli tapahtunut 18.6., joten omalle puolelle yrittäneet karkurit olivat liikkuneet suomalaisten selustassa 19 päivää jäämättä kiinni. Arveltiin, että karkurit olisivat tarkoituksella ryhtyneet yliloikkareiksi soluttautuakseen vankileireihin ja kerätäkseen tietoja.
Paitsi ilmiselvästi puna-armeijan univormuihin puetut, myös vakoojat ja oman armeijan karkurit saattoivat 1. Divisioonan kirjelmän perusteella yhä liikkua käytännössä vapaasti suomalaisten rintamalinjojen takana. Tästä syystä käskettiin joukkojen tehostaa tunnussanojen käyttöä. Sitä oli kysyttävä sotilasarvoon katsomatta kaikilta, myös naisilta. Majoitusalueen ulkopuolella liikkuvilla oli aina oltava mukanaan ase, joko pistooli tai kivääri.
Kalastajia Pintuisten vesillä.
Ampulliheitin, kuvattu Mikkelin Lokki-keskuksessa.
Ampulliheittimen ammus, joka ammuttiin 23.6.1942 Krivillä Vääräjärven pysäkin maastoon. Ammunta aiheutti maastopalon ja yhden talon tuhoutumisen.
Poventsa palaa 2.7.
Poventsan katutaisteluita.
Tuhoutunutta Poventsaa.
Asemasota 16. - 29.7.1942
Yksi viestimiesten välinen ja toinen huollon ja lääkintämiesten välinen jalkapallo-ottelu
Karhumäen Lottahotelliin rakennettiin 24.7. puhelinyhteydet Salama-keskuksesta ja hotellista edelleen urheilukentälle. Työn teki 1./VP 33, jonka miehistä yksi määrättiin puhelinpäivystykseen kentälle. Liekö ajatus seuraavana päivänä alkavista suurkisoista inspiroinut, kun keskuskomppanian luutnanttien Jaakko Säteri ja Pentti Heikkilä joukkueet Salama ja Siika (nimet puhelinkeskusten peitenimien mukaan) mittelivät taitojaan jalkapallossa. Ottelua seurasi reilun tusinan verran yleisöä. Ottelu oli hyvin vauhdikas, ja päättyi Salaman voittoon 5–3. Pentti Heikkilä loukkaantui ensimmäisellä puoliajalla törmätessään Paavo Lehtoon, ja joutui sairaalahoitoon. Ottelun paras pelaaja, keskustukimies Kaarlo Tuominen pääsi illalla lomalle.
22. Talouskomppania pelasi jalkapallo-ottelun 22. Lääkintäkomppaniaa vastaan 23.7. Lääkintämiehet voittivat ottelun.
Karhumäen kesäkisat
Karhumäen kesäkisat alkoivat 25.7. illalla kello 17.30. Urheilijat marssivat kentälle ja kenraalimajuri Paavo Paalu piti avajaispuheen. Kisoilla oli yleisöä yli 15.000 katsojaa, joihin kuuluivat myös pääministeri Jukka Rangell, opetusministeri Antti Kukkonen, SUL:in (Suomen urheiluliitto) puheenjohtaja Urho Kekkonen ja TUL:n (Suomen Työväen Urheiluliitto) puheenjohtaja Urho Rinne. Rinne totesikin kisojen jälkeen "Nähtyäni Karhumäen kisat sanoisin, että jos en olisi mennyt sinne, katuisin koko loppuikäni. Urheiluhenki sotilaiden keskuudessa oli niin suurenmoinen, että niin välitöntä suhtautumista urheiluun en ole nähnyt koskaan aikaisemmin."
Kisoihin olisi ollut enemmän halukkaita urheilijoita kuin oli mahdollista ottaa mukaan. Selvästi näki, että osanottajilla oli takanaan vuosi ankaraa sotaa: he olivat aliravittuja, vähäisen harjoittelun varaan jääneitä ja väsyneitä. Heissä oli kuitenkin sitäkin enemmän intoa. Myös varusteet olivat niin ja näin: monilla juoksijoilla oli sotilasjalkineista ja nauloista tehdyt piikkarit. Useilla oli verkkopaita ja jopa sarkahousut kisa-asuna. Urheilukenttä oli sitä vastoin saatu erinomaiseen kuntoon. Kisat tunnettiin myöhemmin myös nimellä Karhumäen kesäolympialaiset. Kello 17.30 alkoivat yleisurheilukilpailut. Yleisöä oli valtavasti, ja moni lietolainen tapasi tuttuja kisayleisössä kaukaakin: Pintuisista JR 35:n esikuntakomppaniasta kisoja katsomassa olivat Aaro Tähtinen ja Unto Ryökäs. Kisoja seuraamaan tullut ylikersantti Konrad Taatila tykistöstä jäi yöksi tuttujensa luo Nappi-keskukseen. Viimeiseksi pelattiin eri rintamalohkojen välinen jalkapallo-ottelu Äänislinna–Karhumäki, joka päättyi maalittomaan tasapeliin. Karhumäki onnistui painostamaan hyvin, mutta Äänislinnan maalissa oli vahtina itse maaottelumestari Thure Sarnola, joka pystyi nappaamaan pallon tilanteessa kuin tilanteessa. Hän olikin tuohon aikaan Suomen parhaimpia jalkapalloilijoita, mutta sota katkaisi mahdollisuuden kansainväliseen uraan.
Karhumäen kesäkisojen merkki.
Osanottajat marssivat kentälle esittelyä varten.
Kisakenttä. Kuva otettu entisen tetteritalon katolta.
Ensimmäisinä lajeina oli 100, 800 ja 3000 metrin juoksu, keihäänheitto, korkeushyppy ja viestijuoksu.
Radioreportteri Määttä haastattelee yleisurheilukilpailijoiden johtajaa, turkulaista Paavo Karikkoa.
Voimailukisojen avajaismarssi.
Kenraalimajuri Paavo Paalu, 1. Divisioonan komentaja (lakki päässä) seuraamassa Karhumäen kesäkisojen voimailukisoja. Etualalla SUL:in puheenjohtaja Urho Kekkonen, Paalun takana ministeri Antti Kukkonen.
Arvovaltaista kisayleisöä.
Juoksukisojen jälkeen alkoi kello 20.00 Karhumäen huvipuistossa voimailukisat. Ulos oli rakennettu kaksi lavaa, joilla kamppailtiin samanaikaisesti nyrkkeilyssä ja painissa. Ottelut jatkuivat yli puolenyön.
Paini ja nyrkkeily jatkuivat heti aamupäivällä 26.7. Puolen päivän jälkeen alkoivat tärkeimmät loppuottelut.
Jalkapallo-ottelusta Karhumäki–Äänislinna.
Sairaanhoitajatar, lotta ja sotilaskotisisar jakoivat kultamitalit kolmelle parhaalle jokaisessa lajissa.
Jalkaväkirykmentti 35:n aseveljet kokoustavat
Rykmentin kotiutettujen aseveljien vääpeli Arvo Korsimo ja palveluksessa olevan rykmentin edustajat neuvottelivat 28.7. Pintuisissa. Kokouksessa oli läsnä lukuisia JR 35:n upseereita ja muutamia aliupseereita. I Pataljoonasta edustajia oli neljä, II:sta kaksi, III:sta kaksi, Kranaatinheitinkomppaniasta yksi sekä Rykmentin esikunnasta kuusi. Entisiä aseveljiä oli läsnä neljä. Korsimo toi rykmentin rintamalla oleville terveiset sen entiseltä komentajalta everstiluutnantti Lauri Ruotsalolta sekä kotiutetuilta aseveljiltä. Neuvottelukokouksella oli kaksi tarkoitusta: järjestää yhteydenpito kotiutettujen ja nykyisten aseveljien välillä sekä vaalia rykmentin perinteitä kirjoittamalla historiikki.
Historiikin kirjoittamista varten valittiin toimikunta, johon valittiin I Pataljoonasta kapteeni Joutsamo, II Pataljoonasta kapteeni Pohjola, III Pataljoonasta kapteeni Honkala, Kranaatinheitinkomppaniasta luutnantti Lehto, Tykkikomppaniasta luutnantti Linnaluoto ja esikunnasta luutnantti Hankomäki. Kaikista taisteluvaiheessa otetuista valokuvista pyrittiin saamaan toimikunnalle kopiot. Rykmentille myös suunniteltiin omaa lehteä, jonka julkaisemisen esittäminen annettiin toimikunnalle. Rykmentin oma lehti "Koukkamies" ilmestyi ensimmäisen kerran 4.9.1942.
Kokouksessa suunniteltiin muistolahjan antamista Ruotsalolle. Edustajiksi lahjaa luovuttamaan valittiin luutnantti Pohjonen II Pataljoonasta, ylikersantti Myllykylä III Pataljoonasta ja sotamies Rouna I Pataljoonasta. Lisäksi päätettiin, että aseveljeyden säilyttämiseksi järjestettäisiin kokous kerran kuukaudessa, ja että kokoukset pidettäisiin niin että kotiutettujen edustajia pääsisi osallistumaan niihin.
Pirunsaaresta taistellaan jälleen
Kaikki alkoi vartiomiesten ilmoittamasta kolinasta, jota kuului heinäkuun lopulla vihollisen asemien puolelta. Yöllä 27.–28.7. vartiossa olleet kertoivat kuulleensa ääniä, joiden perusteella hevosajoneuvoilla ajettiin jotain venäläisten rintamalla etulinjaan. Illalla 29.7. kello 21.00–22.00 vihollinen ampui saareen keskityksen. Saaren eteläpään kohdalla Suora-tukikohdan edustalla havaittiin suuri osasto venäläisiä ei-kenenkään-maalla. Vartiomiehet avasivat tulen, mutta saivat vastaansa niin ankaran tuli-iskun, että suomalaisten oli vetäydyttävä taisteluhautaan. Taisteluasemat miehitettiin ja tykistöä pyydettiin ampumaan sulut. Venäläisosasto vetäytyi kanavan vallin suojaan. Noin kello yhden aikaan yöllä havaittiin seitsemisen vihollista, jotka karkotettiin konepistoolisarjalla. Vihollisen oletettiin vetäytyneen, mutta näitä oli kuitenkin päässyt suuri osasto saaren lähelle. Yöllä vihollinen jatkoi hyökkäystä saareen kaakosta.
Vihollinen yritti eristää Pirunsaaren eteläpään, jolloin sieltä oli vetäydyttävä keskemmälle saarta. Eteläkärjen osasto olikin jo melkein kokonaan saarrettu, ennen kuin se pääsi eteläkärjen tulenjohtopaikan kautta kiertäen omien luokse. Vihollisen tykistö ampui jatkuvasti saareen. Samaan aikaan suomalaisten vahvistukset alkoivat saapua paikalle. Kranaatinheittimet ampuivat jatkuvasti eteläpäähän tulleita tunkeilijoita. Saaren pohjois- ja länsiosat kuuluivat edelleen suomalaisille, mutta vihollisia alkoi edetä niiden asemien lähimaastoon. Vastahyökkäys alkoi kello 05.45 voimakkaan tykistökeskityksen jälkeen. Kahden minuutin tulivalmistelun jälkeen vänrikki Hackzellin kahden joukkueen osaston piti hyökätä vihollisen eristämiseksi yhteyksistään omalle puolelleen. Vänrikki Miettisen joukkueen taas tuli edetä saaren pohjoisosasta panssarintorjuntatykin tukemana. Kornetti Porvasen, Suora-tukikohdan päällikön joukkue hyökkäsi saaren keskellä sijaitsevasta komentokorsun maastosta. Vänrikki Miettinen onnistui joukkueellaan puhdistamaan saaren pohjoisimmat osat vihollisista. Muut hyökkäykset edistyivät aluksi, mutta tyrehtyivät nopeasti vihollisen tuleen. Hyökkäys vaati viiden miehen ja kahdeksan haavoittuneen uhrit. Vastahyökkäystä jatkettiin 06.30 uuden tulivalmistelun jälkeen. Saareen tuotiin kranaatinheitin ja siihen niin paljon ammuksia kuin jaksettiin kantaa. Samalla tuotiin käsikranaatteja, joita oli heitelty jo lähemmäs 500. Vihollinen oli pesiytynyt saaren maastoon ja entisiin suomalaisten asemiin sitkeästi.
Keskityksen jälkeen Porvasen ja Hackzellin osastot jatkoivat hyökkäystä. Molemmat upseerit haavoittuivat vastaiskussa, ja Hackzell kuoli myöhemmin sairaalassa haavoihinsa. Suomalaiset olivat jo päässeet entisiin asemiinsa, mutta vihollinen miehitti yhä joitakin juoksuhaudanpätkiä ja etenkin halkopinoihin suojautuneet viholliset olivat hankalasti tuhottavissa. Miehet olivat nälkäisiä, väsyneitä ja märkiä. Samalla kun tykistö ja kranaatinheittimet estivät vihollisen liikkeen, tuotiin omia pieninä ryhminä taaemmas kuivattelemaan varusteita, lepäämään ja syömään. Hyökkäys jatkui selvästi lamaantuneen vihollisen asemiin. Kello 13.30 venäläiset oli motitettu 150 X 150 metrin alueelle rakennuksen raunioihin ja pieneen taisteluhaudanpätkään. Tulivalmistelun jälkeen koko saari saatiin vallattua takaisin.
Suomalaisia kaatui taistelussa yksi upseeri ja kahdeksan miestä. Kaksi upseeria, seitsemän aliupseeria ja 17 miestä haavoittui. Yhteensä tappiot olivat 25 miestä. Venäläisten tappioita on vaikea arvioida, sillä nämä evakuoivat jatkuvasti haavoittuneitaan ja kaatuneitaan saaresta. Pirunsaareen jäi 12 venäläistä vainajaa. Kiinnostavaa sinänsä on, että ajanjakso 30.7.–1.8.1942 puuttuu lähes kokonaan Jalkaväkirykmentti 35:n sotapäiväkirjasta.
Kersantti ilmoittaa puhelimitse maalin tykistölle Poventsan lohkolla 20.7.
Kranaatit iskevät vihollisen puolelle Povensan lohkolla.
Lyhyesti Viestipataljoona 33:n vaiheista
Juuri perustettuun Nyrkki-keskukseen komennettiin lisää keskuskomppanian miehiä. Muuttokomennuksen saivat 16.7. Paavo Lehto, Tauno Kyöstilä, Jaakko Hannula ja Martti Kortelainen. Supistuneiseen Nappi- ja Salama-keskuksiin jäivät muun muassa Toivo Ojala, Oiva Ryökäs, Erkki Salmi, Arvo Vataja ja Arvo Virta. Keskuskomppanian päällikkö Ilmari Sipilä järjesti 19.7. tupatarkastuksen ja seuraavana päivänä pyörätarkastuksen. Koko pataljoonassa järjestettiin hevostarkastus 28.7. Karhumäen kisoihin rakennetut yhteydet purettiin samana päivänä.
Viestipataljoonalaiset pääsivät seuraamaan Turusta tullutta kiertuetta Karhumäen teatteriin 22.7. Kapteeni Yrjö Järvinen järjesti pataljoonalle vapaaliput esitykseen. 2. Komppaniassa oli surupäivä, kun Viipurissa syntynyt sotamies Adolf Suszycki haavoittui pistoolin vahingonlaukauksesta. Hän kuoli 16. Kenttäsairaalassa 29.7.1942.
Viestipataljoona 33:n kokoonpanosta ja viestialiupseerien kouluttamisesta
Viestipataljoona 33:lta tiedusteltiin heinäkuussa henkilöstön määrää. Osa aliupseereista ja miehistöstä oli edelleen käytännössä lakkautetussa 14. Prikaatin Viestikomppaniassa, eli tässä yksikössä oli 30 ylimääräistä aliupseeria ja 31 miestä. Viestipataljoona 33:ssa oli vastaavasti yhden upseerin, 61 aliupseerin ja 230 miehen vajaus. Koska Viestikomppanian miehet kuuluivat varsinaisesti pataljoonaan, oli todellinen vaje yksi upseeri, 31 aliupseeria ja 199 miestä. Vajeen oli aiheuttanut pääasiassa vanhimpien ikäluokkien kotiuttaminen.
Sodan alussa 1. Divisioonan vahvuusilmoituksessa 25.6.1941 Viestipataljoonaan kuului (luku on määrävahvuus, suluissa läsnä ilmoitusaikana olleet) upseereita 19 (17), aliupseereja 83 (78) ja miehistöä 334 (330).
Ensimmäinen viestialiupseerien täydennyskoulutuskurssi päättyi 25.7. Kurssin suoritti lopulta 22 aliupseeria ja kuusi korpraalia. Viestikomentajan käskystä järjestettiin 1. Divisioonan viestialiupseereille toinen jatkokoulutuskurssi 27.7.–9.8. Tavoitteena oli varsinaisen aliupseerikoulutuksen lisäksi viestitoiminnan yhtenäistäminen. Kurssille määrättiin viestipuolelta aliupseereja ja korpraaleja seuraavasti:
Kursseille komennetut ilmoittautuivat Lumbuisin kansakoululla 2./VP 33:n majoitusalueella luutnantti Jouko Mäntyselle.
Verrattuna 25.7. päättyneeseen kurssiin oli tähän toiseen määrätty huomattavasti enemmän korpraaleja ja vähemmän aliupseereja.
Kurssien sisältö oli niin teoreettista kuin käytännöllistä. Puhelinpuolen aliupseerit saivat erikseen koulutusta erilaisista kenttäkaapelimalleista, puhelimien ja keskusten käsittelystä sekä puhelinyhteyksien rakentamisesta. Vastaavasti radioaliupseerit saivat koulutusta erilaisten radioiden rakenteesta ja toimintakuntoon saattamisesta sekä harjoituksia niiden käytöstä. Kaikille aliupseereille annettiin koulutusta ryhmänjohtajana sekä joukkueen varajohtajana toimimisesta sekä yleistä koulutusta kalustosta ja välineistä. Ampumaharjoitusten lisäksi suoranaisena koulutuksena opetettiin etulinjaan sijoitetun pataljoonan viestikeskuksen varmistaminen ja vastaiskun suorittaminen viestimiehistä ja läheteistä kokoonpannulla joukkueella. Viestipataljoona 33:n keskuskomppanian aliupseereista oli kaksi mahdollista lähetettävää kurssille: Alpo Hernelahti tai Oiva Ryökäs. Ryökäs hävisi pitkän tikun vetämisen, joten hän lähti 27.7. iltapäivästä Valtteri Vastamäen kanssa autolla kurssin leirialueelle. Paikalla oli telttamajoitus.
Tarkastuksia teillä
Kolmen sotavangin kesäkuussa alkanut 19 päivän karkumatka johti tarkastuksiin myös 1. Divisioonan alueilla. Henkilöiden tarkkailun ja tunnussanojen käytön tehostamiseksi ajanjaksolla 15.–20.7. rykmenttien ja erillisten yksiköiden piti järjestää tarkastuspaikkoja sopiville alueille, kuten silloille ja tienhaaroille. Jokaisella tarkastusasemalla tuli olla vartio-osasto, jota johti upseeri. Tarkastuksen suorittajina piti tiellä olla aliupseeri ja kaksi miehistön jäsentä. Tarkastuspaikalla tuli olla mahdollisimman piilossa kaksi telttaa, joista toinen oli vartio-osaston majoittumista ja toinen vangittuja varten. Muissa kuin tienhaaroissa tuli vartiopaikkaa siirtää kahden vuorokauden kuluttua 200–300 metriä. Vartiopaikalta piti myös rakentaa puhelinyhteys lähimpään keskukseen.
Tarkastusmiesten tuli kysyä jokaiselta ohikulkijalta tunnussana. Tämä koski myös ajoneuvojen kuljettajia ja suljettujen osastojen johtajia. Jos tunnussanaa ei tiedetty, piti kyseinen henkilö pidättää välittömästi, ellei joku vartio-osaston miehistä tuntenut häntä. Henkilöllisyystodistusta ei katsottu riittäväksi todistuskappaleeksi. Henkilö pysyi pidätettynä, kunnes vartio-osaston upseeri oli tämän ilmoittaman yksikön kautta todennut hänen kuuluvan yksikköön. Osaston tuli myös tarkistaa, että kaikilla liikkujilla naisia ja lomalaisia lukuun ottamatta oli mukanaan ase. Mahdollisten vakoojien ja desanttien varalta tuli pidätetyt tarkistaa välittömästi aseiden, papereiden ja muiden vastaavien varalta. Nämä saattoivat yrittää paeta, tehdä vastarintaa tai heittää kuljetuksen aikana pois papereitaan tai välineitään.
Besorgaus kasvavana ongelmana
Besorgaus eli armeijan varusteiden tai sotasaaliin "kadottaminen" ja nappaaminen omaksi omaisuudeksi oli kasvava ongelma. Päämajasta asti tulleessa kirjeessä vaadittiin upseereita ja alipäällystöä tarttumaan asiaan tiukemmin ja ehkäisemään sitä.
Armeijalle kuuluvia esineitä katosi paljon pelkän huolimattomuuden vuoksi, mutta sotilaat saattoivat heittää tahallaan pois tarpeettomiksi katsomiaan esineitä. Voi vain arvata, kuinka monia tuhansia kaasunaamareita on kadonnut Itä-Karjalan korpiin. Vain pieni osa esineistä menetettiin taistelutoiminnan aikana. Yleisin syy esineiden katoamiseen oli, että se anastettiin muistoesineeksi tai myyntiä tai muuta hyötytarkoitusta varten.
Kirjeen mukana jaetussa ohjeessa todetaankin hukkaamissyistä heti alkuun "Yleinen, melkeinpä kansallinen väärä käsitys on, että valtion omaisuutta saa käsitellä mielivaltaisesti ja että sen anastamista ei pidetä juuri rikoksenakaan." Samoin korjattiin erheellisenä käsityksenä sitä, että sotasaalis kuuluisi sen valloittajalle. Esimiesten todettiin niin itse ottaneen sotasaalista henkilökohtaiseksi omaisuudeksi kuin sallineen alaisten ottaa sitä. Myös huonoa kirjanpitoa ja sen puutteellista valvontaa sekä vähäisiä tarkastuksia moitittiin.
Asenneongelmien lisäksi vaikeuksia teettivät lievät rangaistukset ja se, ettei huolimattomuudesta tai tahallisesti hävitetyistä esineistä vaadittu korvausta. Esinekato katsottiin kaikilla tavoilla tuomittavaksi. Vahingot kärsi paitsi puutteessa elävä armeija, sotilaskuri ja armeijan arvonanto kotirintamalla, myös veronmaksaja. Tässä yhteydessä mainittiin ylipäällikön päiväkäsky, jossa sivuttiin talouden merkitystä ja säästäväisyyttä.